Afterthought

Kuinkas sitten kävikään osa 1 - Kiirastuli

2009-03-11T11:52:00.004+09:00

Edit: Tää on historiaa parin viikon takaa. :-]

-

Trakediikkaa, komediikkaa, absurdiikkaa, monta ämpärillistä vettä virtasi siltojen alitse, tapahtui monta juttua. Tositarina kolmessa näytöksessä!

Väsyttänyt oli jo aikoja, kuumeilua ollut, lunssanpoikasia hämmentävän kovilla lämmöillä. Sunnuntai-iltana iltaa istuessa kutitti päänahkaa. Obsessiiviskompulsiivista, luulin, raapiessani näppylöitä verille.

Tiistai-iltana alkoi kävelyn ja kylvyn jälkeen selkää kolottaa,ja seuraavana aamuna en päässyt petistä jaloilleni nivelkivun takia.

Torstaina oli entisten oireitten ja kovan kuumeen lisäksi näppylöitä ja muita oireita vähän siellä sun täällä, omina intternettidiagnooseina korvatulehdus, acne fulminans, mystical immaculate herpes, jne. Mikkoon tukeutuen raahauduin lähiklinikan puoskarille joka teki influenssatestin (negatiivinen), ei vilkaissutkaan korviin ja antoi Tamiflureseptin ja kipulääkkeitä ja käski kotiin.

Kipulääkkeet toimivat iltaan asti, ja sitten enää eivät. Perjantaiaamuna mentiin päivystyspolille auringon nousun tienoolla. Kuumetta ibuprofeenitankkauksen jälkeen oli yli 39 astetta, suu (ikeniä ja kurkkua myöten) niin täynnä aftoja että nesteenkin nieleminen otti ihan liian koville, kävely ilman tukea mahdotonta, polvi turvonnut palloksi. Päivystävä lääkäri teki influenssatestin (negatiivinen), katsoi korvaan (antoi antibiootit), ei katsonut aiheelliseksi katsoa suuhun, polvikivusta valitettaessa kosketti nilkkoja ja sanoi että eivät ole turvonneet, kaikki on jees. Kysyttiin että tuota eikö täällä Japanissa koskaan tehdä verikokeita tai jotain kun on tämmöinen kummallinen oireryteikkö... "Jos kuume jatkuu tällaisena yli kaksi viikkoa niin sitten tehdään". Jahas. Antoi sentään kovemmat kipulääkkeet.

Kipulääkkeet toimivat lauantaihin asti, ja sitten enää eivät. Lauantai-iltana oli liikuntakyky kadonnut tyystin kipujen takia. Jostain kumman syystä olin silti sitä mieltä että kyllä tämä kohta varmaan hellittää ja vaati Mikon vakuuttelujen lisäksi että kaveri tuli katsomaan ja kauhistumaan ennen kuin otettiin ambulanssi lähisairaalaan. Hyvä että otettiin.

Sairaalassa katsoivat viimein kaikki oireet, ottivat vakavasti + erinäisiä testejä + tuskaisen odotuksen jälkeen tipalla nestehukan veks ja antoivat lisää tujuja kipulääkkeitä. Palattiin sunnuntaina spesialistin syyniin, joka teki luettelon maanantaina tavattavista uusista spesialisteista.

Maanantaiaamuna piti olla kaiken selvää: listalla kolme lääkäriä, tulette vaan sairaalalle ja niitä suoraan tapaamaan. Joo ei, byrokratian rattaat yrittivät taas pysäyttää. Kyllä muuten vitutti, ja rankasti. Päivä kului silmälaputettuna pyörätuolissa ja erinäisissä väliaikaissängyissä kun yks keemikko ja yks tomera ihana japania puhuva ystävä tappelivat hoitsuja ja reseptsuunisteja vastaan.

Mutta ottivat sitten lopulta osastolle.

Kuumeinen mieli

2008-12-21T21:35:00.004+09:00

Kuulumisia pitkäst aikaa. On ilmoja pidellyt ja ollut oikein mukavaa. Urheilullista, sano, vielä sen kässeisonnan opin. Männäviikko sitten menikin flunssan alkulämmittelyissä NTCIR-konferenssissa jossa tein pellen itsestäni olemalla aivoton ja hias. Ehkä se oli siks että oli pipi iskemässä, lohdutan itseäni.

Just äskön sitten selvisi ehkä että miks tää on näin kurjasti pidentynty tää tauti. Ei oo kuumetta, on kuumetta. Ei oo kuumetta, on kovasti kuumetta. Ei oo... okei, hahmotitte ehkä. Selitys löytyy erilliseltä sivulta, ummm, koska... en tullut ensin ajatelleeksi et laittaisin blogiin mutta laitanpa kuitenkin. Kuumeinen mieli äkkäsi myös halpaa hupia rakkaasta viljapupustani (vinkkinä kaikille pipeille: jos pään räkätiehyet on tukossa ja särkevät, auttaa kuuman juttusen naamallapito ainakin mua näköjään ihan hitosti).

Tämmönen sitä tuli. Sisältää runsaasti sisäpiiri- ja mukahuumoria. Olkaatten varootetut.

Monta tuhatta sanaa

2008-11-30T20:53:00.003+09:00

Marraskuun loppu Yoyogipuistossa. Oli hiukan ylimääräistä energiaa purettavaksi ja kaunis ilma. Korvatakseni laiskan päivitystahdin -- kas tässä, noin 300 kertaa tuhat sanaa. Ja pari laulettua päälle.

Myöhemmin varmasti kaduttaa...

2008-11-04T08:38:00.005+09:00

Käytiin karaokessa. Ei, en osaa laulaa. Enkä käyttää sitä keleen masiinaa. Silti, tässä.

Pohdinnassa: miksi täytyy olla tekosyitä sille että on hauskaa?
Töissä: ääk. Jännittää. Lukukausi alkaa. Suorituspaine. *käsienheilutus*. Hyperventilaatio. Halu paeta. Prkl enkä.

Tänään ajattelin "syvällisiä"

2008-10-28T13:28:00.003+09:00

"Bias is a term used to describe a tendency or preference towards a particular perspective, ideology or result, especially when the tendency interferes with the ability to be impartial, unprejudiced, or objective. The term biased is used to describe an action, judgment, or other outcome influenced by a prejudged perspective. It is also used to refer to a person or body of people whose actions or judgments exhibit bias." -Wikipedia (28.10.2008)

"Learning involves the ability to generalize from past experience in order to deal with new situations that are ”related to” this experience. The inductive leap needed to deal with new situations seems to be possible only under certain biases for choosing one generalization of the situation over another.
...
If consistency with the training instances is taken as the sole determiner of appropriate generalizations, then a program can never make the inductive leap necessary to classify instances beyond those it has observed."
-Mitchell, T.M. (1980). The need for biases in learning generalizations

Elämä on jees. Rankkaa mutta jees. En nyt osaa sen kummempaa raportoida.

Takaisin metsään

2008-09-29T11:43:00.005+09:00

Piiiitkästä aikaa. Pitäisi käydä useammin, nyt särkee pohje ja reisi ja jokunen muukin paikka. Uuden sievän pikkukameran avulla kömpelösti väsätty timelapse-elokuva sanoo toivottavasti enemmän kuin ainakin kuussataa sanaa.

Mitäs tänne

2008-09-16T16:11:00.002+09:00

Huomasin just etten ole purrut kynsiäni useampaan kuukauteen. Siitä huolimatta että olen pohtinut matikkaa. Woohoo.

Koko jalka on jumissa jonkinsortin iskiassäryn kynsissä. Joka alkoi joogassa toukokuussa. Au. Auauau. Suuntasin viimein lääkäriin joka ei oikeastaan tehnyt kerrassaan mitään, ei edes tutkinut. "Joo jatka vaan niiden kipulääkkeiden ja -rasvojen käyttämistä, laitetaan sulle tähän ny 10 minuuttia sähköärsykkeitä alaselkään, nähdään ens viikolla". Ummm, okei... entä tuo viulunkielenä kuukausia krampittanut reisilihas? Hieronta vois olla paikallaan. Täten päätän ilmaista ajatukseni sanoina ens perjantaina uusintakäynnillä.

Syksy on kiva asia. Ulkona ei ole liian kuuma eikä liian kylmä. Viikonloppuisella surffausreissulla sieti istuskella biitsillä ihan ilman pepun palamatta -- aiemmilla käynneillä tänä kesänä oli hiukan tukalaa hiekan hohteessa. Nyt löytyi myös entistä parempi ranta joka jatkuu silmän kantamattomiin joskin huuhtoo varomattomat avomerelle.

Jatketaan.

Muista

2008-09-10T13:34:00.004+09:00

Joskus on kaikki niin käsittämättömästi hukassa, eikä osaa muuta kuin kaivata sitä tunnetta mikä joskus oli ja ihmetellä minne se hävisi. Arkeen? Toistoon? Välinpitämättömyyteen ja väsymykseen?

Kuten eilen. Yritin ja jaksoin mutten muistanut miksi jaksan ja miksi aina täytyy, kaikki tuntui turhalta ja ikävältä. Illalla yllättävä kohtaaminen: Uusi ihminen jonka kanssa välinpitämättömät rutiinitervehdykset ja satunnaista juttelua kun matka kulki samaan suuntaan. Vahingossa sanoin jotain todellista omasta elämästäni, tutkimuksesta ja kiinnostuksista ja epäuskosta, ja sainkin vastauksena kosketuksen toisen elämään. Yhtäkkiä innostunut keskustelunpala, jäi kesken kun liikennevaloista matka kulki eri suuntiin.

Pois kulkiessani tajusin että olin taas elossa ja toiveikas. Mikä oli resepti? Yhteinen kiinnostuksen kohde, suoja-aitojen hetkellinen unohtuminen, yllätys. Maailma ei ole vielä nähty.

Jos osaisin olla kuin ihmiset on

2008-09-09T15:46:00.002+09:00

Suomeen tottui pari päivää ennen kuin oli aika lähteä ja oli Tokion vuoro olla vieras. Missä voisi olla koti?

Puoli vuotta aikaa saada puristettua -- ja julkaistua -- oikea journalartikkeli, jos aikoo valmistua aikataulun mukaisesti. Ehkä mahdollista, ehkä ei. En ota kantaa. Kiillotan takamusta ja teen parhaani. Jos oppisin olemaan hyvin, ehkä siinä on tälle vuodelle tarpeeksi tavoitetta.

Hakusessa tasapainimo

2008-07-23T19:01:00.004+09:00

Päivänä hiljaisena laahauduimme poikki kuumuuden ja asfalttipölyn eläintarhan vuosilippuja uusimaan. Riemukas retki vaikkei vanha enää niin jaksakaan. Tarha oli mistä lie syystä (aamu, epätavallinen vapaa) lähes tyhjä ja ajauduttiin siksi(kin) tekemään monenlaista ihan uutta hauskaa. Istuttiin nallen polvella, otettiin 50 metrin roikkujuna puskien läpi tarhan ala-osaan (eipä tartte toiste kokeilla) ja mentiin jopa kotieläintarhaan! Vaikka se on vaan lapsille jne jne. Uskalsin rapsutella ja röhnyyttää vaikka kaikki kuitenkin tuijotti salaa. Jes.

Näin myös kun minivirtahepo tanssijuoksi veden alla. Akvaarion vesi oli siinä määrin vihreää, että ensin ei siellä luultu ketään edes olevan. Yhtäkkiä tyhjyydestä ilmestyy hahmo, ja se lähestyy... kuin varpaillaan juosten, kevyesti, leijaillen, kiireettömästi ja sulavasti hepo tanssii ohitsemme kadoten taas vihreään sumuun.

Rannalla virtikset ovat nääntyneitä ja hitaita, kömpelöitä, laiskoja, näyttävät tuskastuneilta. Entä jos virtahepo ei tietäisi veden ja sen ulkopuolisen maailman eroa? "En tiedä mikä siinä on mutta joskus mahdottomatkin asiat tuntuvat niin helpoilta. Se paino mitä tunnen kupeillani ja se miten maailma niin mahdottomasti minua hidastaa ja painaa, se on vain poissa! Älä katso mua noin, en mä ole mitään ottanut. Olisinkin, sitten tietäisin mistä siinä on kysymys. Näen unta noista ihanista hetkistä mutta ne tulevat ja menevät, eikä mulla tunnu olevan mitään kontrollia niihin. Kuin välillä vain luulisin että olen jotain ja sitten todellisuus iskee." "Sä kuulostat aivan masentuneelta. Haluatko jutella enemmän? Nykyään on myös saatu tosi hyviä kokemuksia ihan näillä uusimmilla SSRI-tuotteilla, että jos kokeilisit."

Reissun paras hetki oli kyllä melkeinkusetus:
Etäisyydessä yksinäinen sarvikuono. "noi on muuten tosi ilkeitä" sanoo seura. "Siis niinkun tosi ilkeitä". Jaa-a vai silleen. Sarvis huomaa ainoat katsojat, heiluttaa korviaan, tonkii maata, miettii. Liikahtaa laiskasti portaitten suuntaan. Hitaasti, empaillen, päätyy ihan meidän eteen puolentoista metrin päähän kaiteen laitaan. Kurkistaa sivusilmällä. On ne vielä sielä. Kääntyy hissukseen. Tässä kylkeäni kaiteeseen rapsutellen vain, niin. Kääntyy kääntyy. "Hihii katokato ihan tosi kato se näyttää meille sen pers..." ehtii tyttö hihkua ennen kuin se tajuu. Virtsa lentää. Kaaressa. Vispilähännällä levitettynä. Khehe-hehe. Tyhmät turistit. Toimii joka kerta.

Joulukuusi ruskettuu mut neulaset pysyy. Kerään rohkeutta tuoda sen Suomeen. Tai ees oksan. Jonneen istutettavaks.

Halpoja rypäleitä odottaen

2008-07-19T08:20:00.002+09:00

Kesä etenee ihan huomaamatta. Ekat surffit ohi, ekat hanabit ovella. Huomenna ehkä joelle. Mietin sitä miten eri tavoilla voi oman elämänsä tarinan tulkita ja koota. Tutkimussuunnitelmakin tuli taas tehtyä vahingossa. Ovela tutkimussuunnitelma, vaikkakin hatara. Näen tien ulos! Takaovesta kielenkääntämiseen ja huis hais kysymysvastausjärjestelmille.

Ja Suomeen siis sittenkin, ja melkein muutoksitta, 5.-28.8. Ropecon. Onkohan siellä vain teinejä. Mulla öisiä lipunmyyntivuoroja. Heti kun mahdollista tahdon telttailla pihlajasaaressa ja vaeltaa ympäri montakin metsää. Löytyisköhän reissuille seuraa. Tunteekohan ne mua vielä siellä. Tunnenkohan mä vielä ne siellä. Opettelis jos ei muuten. Kunhan osais. Vatsan perhoset hyss.

Tjoo tais kosahtaa

2008-06-28T10:35:00.003+09:00

Japanilaisilta sivuilta loytynytta, Travelvision kertoo: ヒットトラベル、6月26日付けで東京地裁に破産申立. Googlekaannettyna:

"Travel hit, as of June 26, 2006 in Tokyo District Court to file for bankruptcy"

"Shibuya-ku, Tokyo head office hit on Travel, as of June 26, 2006 in Tokyo District Court is likely to file for bankruptcy applicants. File for bankruptcy attorney in Tokyo, a joint law firm lawyer Akira Izumisawa said. Travel hit the office of the announcement that it was contacting creditors as a guide for writing and come into being.

Date June 26 points, hit by travel website was shut down, and stores in Tokyo's Shibuya also suspended from operating activities. The company has sold overseas for cheap airfares, mainly as a business. Moreover, Internet-based ticket sales were expanding, but it is not in writing "is rapidly deteriorating because of funding problems," police said."

Ihme ettei missaan englanninkielisissa uutisissa nay vielakaan mitaan.

No, me nyt tullaan kai sitten kuitenkin Suomehen. Vai mennaan. Melkein just samaan aikaan kun piti. Phuh. Suurkiitos avustajille.

Aaaaaarghh.

2008-06-28T00:46:00.002+09:00

Kärrynpyöräviikko. Vuoristorata. Ja sitten.

Suomenlennot elokuulle tuli viimein maksettua. Suurella säädöllä. Keskiviikkona 26.8. DL oli torstai. Sen jälkeen tulis niiiin kovasti kalliimmat lipuista koska ne polttoainehinnat nousee.. maksakaa kiiruulla kiitos.

Perjantai-iltana selviää että Hit "Under Maintenance" Travel on mennyt konkurssiin. Ilmeisesti.... keskiviikkona! Tralaa. Tietoa aiheesta löytyy niukasti, lähinnä joiltain keskusteluforumeilta. Jos osais kunnolla japania niin sitten olis todnäk enemmän tarjolla.

Lentoyhtiö on aikoinaan saanut varauksemme, mutta ei vastaanottanut (viikkoja sitten maksetusta) varausmaksusta jeniäkään. No, parempi ehkä niin. Jos varausmaksut olis mennyt etiäpäin niin nyt palais mielessä että no voi hitto ettei maksettu lentoja loppuun ajoissa niin oisivat ehkä ehtineet kirjoittaa liput. Tai no palaa vähän silti. Ja se kans että jospa oisin vaikka kädettänyt maksussa, tai ees jättänyt sen vika päivälle, ja ehtinyt kuulla asiasta. Tosin en kyllä olisi. Mutta silti jospa.

Gnnghgngng.

Syötti hakukoneille: Japanese HIT Travel bankrupted?! Perleke.

Reissulla

2008-06-15T17:03:00.002+09:00

Lauantaiaamuna Tokio sanoi hei maanjarinan syvalla rintaanella. Uuuuh.

Lento oli pitka ja tukala mutta ois voinut mennä pahemminkin. Ja menee, nyt, kun en saa nukuttua. Columus, Ohio, on... autio kaupunki. Kadut on kilsan leveita. Kaikki kaupat menee kii kasilta. Tajutonta. Juomarällästyspaikka sentään onneks myi hampurilaisen syömiseks -- katsottuaan ensin tarkkaan japanilaisesta id-kortista että mulla on ikää. Ois ns. ehkä kandennu ottaa vaik eurooppa-ajokortti.

Paikka on kaunis, joki lähellä, samoin konferenssisaitti. Hotellihuone on iso ja coool. Seurana vaihteleva kokokoonpano, nyt kiinalainen ja ruottalainen, joista aiempi lähtee huomenna ja jälempi jää loppuun saakka. Vikoina öinä tulee sitten seuraksi jotain ihan uutta porikkaa vielä.

Konffuhörlönki alkaa huomenaamulla ysiltä. Nyyääbh. Tarvii unta.

Tiedotusluontoisesti

2008-06-12T16:00:00.005+09:00

1. Kävimme perheen voimin viikonloppuna vuorella. Sää oli harmaa ja peuralaumat valtaisat. Reissun kohokohta oli kun karhu rytisi parin metrin päästä kauheaa vauhtia karkuun. Ei oo epäilystä siitä mikä elukka oli kyseessä vaikka se vain kuului eikä näkynyt. Hienosti selvittiin henkissä eikä meitä syöneet kuin hytykät joita oli monta miljoonaa. Hienoa olivat myös peuralaumat, ja se kun erämajassa majoittui myös satunnaisia japanilaisia vaeltajia, ja makuupussissa nukkumaanmennessä hihityttikuiskailututti niin että tuli pentuiän yövierailut kavereilla mieleen.

2. Parin päivän päästä painun viimein sinne Ameriikan ihmemaahan nolaamaan itseni jo aiemminkin kiroamassani/hehkuttamassani konferenssissa. Takaisin pe 20.6. Synttäripäivänä pitävät sentään banquetin mutta juhannusaaton saan viettää lentsikassa. Jeejee. Kaikkee pitäis vielä saada aikaiseks, hermoraunioituma.

3. Jippii! The country where I quite want to be! Tullaan (vai mennään?) Suomeen, 6.-29.8. Liput hankittu. Luksusta. Iiiiih.

Siinäpä se, hajaantukaa.

Kesäkesäke... eiku sanoin sen jo.

2008-06-02T14:12:00.008+09:00

Lauantaina tajusin että se konferenssi jonka posteriesitelmää en ole vieläkään edes aloittanut, ja joka edellisen postauksen mukaan on jo about kuukauden päästä, onkin jo kahden viikon päästä. Lento lähtee 14.6. (TJ 1211.5pv) ja sitä ennen pitäis saada tehtyä vaikka mitä, muun muassa printattua se posteri naapurilabran hitaalla ja varausta vaativalla Isolla väriprintterillä. Siis sen jälkeen kun siihen ensin saa korjattua ne muutosehdotukset joita tulee kunhan ensin saa harjoitusesiteltyä ekan draftin proffille. Kunhan sitä ennen saa sen ekan draftin tehtyä, ja printattua palasina tavan printterillä. Mut sitä ennen vielä pitäis saada avattua powerpoint (jep powerpoint. kyllä.) ja aloitettua homma.

Mut kylhän täs ehtii, heti kun oon vähän blogannut ja opetellut uudestaan miten tomcat toimii, ja rakentanut sen kyydissä pyörivän vimpulan jolla sit konferenssin jälkeen voimma labratyyppien kanssa tehdä yksiä muita töitä. Ihan kohta aloitan.

Välillä oli taas jokusen päivää talvi koska taifuuni toi (?) 14-asteisen harmauden ja sateen jne, mutta sunnuntaina oli yhden päivän kesä. Mentiin puistoon ja pällisteltiin kun tyypit lomalojui, lapset kiljui, nuoret pelas erilaisii urheilullisia pelejä, koirat touhusi, apilat kasvoi, aurinko paistoi, pupu maistoi Mikon jalkaa, musiikki mökäsi vasemmalta ja toinen musiikki oikealta ja epämääräisrytmillinen möly takaa, jne jne. Oli ihan kuin suomalainen kesäjärvenrantaloju, ei vaan ollut järveä. Oli oikein kivaa. Sekin oli, kun sushiravintolassa sitten kauheennälkäisenä tilas kaikkee randomia silakasta kaliforniarulliin ja etikkamakrilliin ja kokki sanoi että hehhee sähän syöt ihan mitä vaan. Nolotti kyl myös.

Nyt taas satelee.

--
Edit: Mikko sanoi että kerroin liian vähän pupusta. Fine. Me lojuttiin ihan pahaa-aavistamattomina ja viattomina ja yhtäkkiä se vaan oli siinä ja sen omistaja silmät palaen selvästi usutti sitä ton yhen kimppuun ja mä en ehtinyt kun kirkaista kun se jo kuopsaisi ja sitten toi melkein potkas sitä ja mä hihitin ja kiljahtelin lisää ja niin se sen omistajakin ja sitten me kaikki naurettiin niin. Sushiravintelissa tarjosivat kanisaladaa ja mietimme, liian myöhään, että olis pitänyt uhata tehdä kanista salaatti.

Kesäkesäkesä! ja sen uudet ja vanhat tuulet

2008-05-23T15:51:00.002+09:00

Sunnuntaina käytiin stYoelandiassa laulamassa ja lyömässä ja kitaroimassa rokkipeliä. Oli hienoa vaikkei osannutkaan mitään. Ne piisit, ne piisit! Ne jotka on kyl joskus kuullut, monestikin, ne jotka tuo muistoja ties mistä mutta joista ei ole oikeasti hajuakaan että miten ne nyt oikeasti menikään. Jotkut niistä löytyivät jälkikäteen youtubesta ja toiset iiTunarin kaupasta ja veivät mukanaan jonnekin teini-ikään. Oi sitä tunteen paloa. Pelkään olevani onnellinen vain kun sataa, haluisin olla erityinen mutta olenkin kummajainen, en tiedä pitäiskö lähteä vai jäädä, ja taidan olla paranoidi.

Ulkona nousi lämmöt tänään yli kolmenkympin. Olen neljänä päivänä syönyt lounasta pihanurtsilla mut tänään alkoi olla jo niin tuskaisen kuuma että ei mennyt oikein teikautpurilaiset enää alas. Kesäkesä! Pirtelöä tai jätskiä välipalaks. Joogaa aamulla ja joogaa illalla, teepaitoja ja sortseja, avojalat ja piinaava halu pulahtaa järveen. Pakko istua auringossa että sais pari pisamaa vaikka tuliskin päänsärkyä. Palkoherneiden sijaan edamamei pakastepussista. Villejä ajatuksia joista olis parasta päästä eroon että alle kuukauden päästä koittavaan konferenssiin mennessä sais tarvittavat työt tehtyä.

Tomorrow's back to work and down to sanity.

Keskikäilyä

2008-05-20T13:05:00.003+09:00

Kaapista siivotessa kaivautuneesta kihliksestä löytyi kumma päivämäärä: 19.5.2000. Jessus. Mä oon sanonut kaikille et joo teekkarit ja kädett^H^H^H^pistelijät on olleet yksissä jo niinkin kauan kuin ehkä ainakii jotain kuus vuotta tai sinnepäin. Ollaankin sit ilmeisesti oltu vähän kauemmin. Herttine. Kohta varmaan joudutaan eläkkeelle tai ostetaan kultainen noutaja tai ainakin monitoimikone tai mätsäävät tuulipuvut (ei ihan vielä kuitenkaan, tässä vaiheessa saa riittää et laitettiin hiukset samanvärisiks ;-P).

Juhlistettiin asiaa Yurakuchon Copain Copinessa. Nimestä huolimatta paikka ei suinkaan ole esmes ranskalainen vaan korealainen. Ruoka oli hyvää, ei superhalpaa muttei kallistakaan, ja sitä oli riittävästi. Suosittelen. Luulen että illasta saisi paremmin iloa irti jos menis yli 4 hengen porukalla ja tilais korealaiskoosun. Tällä kertaa masu jaksoi vastaanottaa vaan pari eri lajiketta ruokia, koska toinen niistä oli iso ja niin tulinen että savu nous korvista. Pieni virkistävä raikasmaku ohessa ois voinut toimia.

Nomnomnomnomnom.

Revelations

2008-05-09T16:10:00.003+09:00

Satunnainen päivä Tokiossa joitain viikkoja sitten. Ylitän satunnaista kävelysiltaa satunnaisessa risteyksessä. Kuljen reippaasti, kuten tapanani on. En ajattele erityisesti mitään, kauppalistaa, tekemättömiä töitä, alkaa olla kuuma, mitähän tekisi viikonloppuna. Kävelen ja ponihäntä heilahtelee ja osuu joka heilahduksella niskaan. Se on niin pitkä jo. Kiinnityksestä irtautuneet kiharat kutittelevat otsaa ja poskia. Ajattelen että hih, mullapas on ponihäntä ja kiharoita, näytän varmaan ihan nätiltä ja tyttömäiseltä tässä kävellessäni. Ja jos hymyilen leveästi, kaikki varmaan tykkäävät musta ja ovat mulle kilttejä.

Poninhäntä heiluu joka askelella. Kiharat kutittavat. Olenkohan nätti.

Sitten se iskee. Yhtäkkiä vaan valkenee.

Minä en pidä pitkistä hiuksistani. Ne ovat tiellä ja tunkevat suuhun, niitä saa koko ajan olla harjaamassa etteivät takkuunnu, kuivuminen kestää iäisyyksiä, kaksihaaraisiin palaa hermo, kuntosalille on pakko kantaa mukana aina iso pyyhe,

Ja kaikkein vähiten minä pidän siitä että ne olemassaolollaan muistuttavat mulle että kauneuden eteen on kärsittävä, ja että on oltava nätti, ja on ajateltava miltä näyttää. On mahduttava muottiin.

En sitten kuitenkaan suorinut siltä istumalta ajelemaan päätä kaljuksi vaan annoin asialle aikaa. Eiliseen saakka.

"Rkle! Nyt riitti! Mä oon mä."

On se hyvä etten ryhtynyt parturikampaajaksi. Ja että lähikampaamosta löytyi huumorintajuinen setä joka sai kuin saikin pahimman tuhon korjattua. Phew. Ja kyllähän se siitä kasvaa jne. Mutta lupasin kyllä sille että en enää koskaan ite leikkaa.

Ei sentään purista pipo

2008-04-24T16:03:00.004+09:00

Noniin, nyt on taas Joannalla Uusi Ongelma: tiukkaresoriset sukat. Pahenee koko ajan. Vaikka muistan joskus inhonneeni makkaroituvia sukkia! Syypääteorioita tilanteeseen toki löytyy, osa enemmän kuin vähän vakavia ja osa ei.

Japanin pitkä kesä. Vietän nykyään yli puolet vuodesta sukitta, tuuletellen jalkahikiäni sandaaleissa. Kiristävät sukat ovat aina olleet inhoja mutta olen vasta hiljan tottunut parempaan ja tajunnut asian.

Varrettomat sukat (samansukuinen teoria kuin tuo aiempi). Täällä tyypillisiä. Käytin niitä ensin vain kuntosalilla mutta enenevässä määrin muuallakin, kas kun ne eivät purista nilkkaa!

Nykyään myytävät sukat ovat tiukempia nilkoista kuin aiemmin. Ei todennäköistä, Suomesta aikoinaan tuodut, nyt Mikolta ryövätyt pari kokoa liian isot sukat puristavat nekin liikaa.

Olen ikivanha ja turvonnut ja nilkkani ovat paisuneet.

Mulla ei ole tarpeeksi oikeita ongelmia, ja ehdin kiinnittää liikaa huomiota kuolioituviin nilkkoihini.

Oli syy mikä oli, tänpäivän sukat ovat nyt mykkyrällä tuolla työpöydän alla nurkassa. En enää kestänyt. Varsien rullaaminen eri asentoihin ei riittänyt. Varpaita palelee. Huomenna pistän varrettomat.

--
Edit:

Käytävällä nähty opiskelukaveri ihmetteli heti paljaita varpaita eikä mutkusukatpuristaa-selitys tainnut mennä läpi. "Nää lattiat on kuule likaiset tässä kerroksessa*. Sun kandee vaikka käyttää sandaaleja." Nyygh. Nyt mietin et paheksuiks se oikeesti vai vitsailiko.

* = talon muissa kerroksissa on kengien pito kielletty, me ollaan tosi länsimaisia ja edistyksellisiä.

Korvaamaton menetys

2008-04-09T12:48:00.009+09:00

Oon aina tykännyt jonkinasteisen survival pack -jutun mukanakantamisesta, siitä lähtien kun pentuna luin jostakusta joka kanniskeli aina mukanaan tulitikkuja, lankarullaa ja [jotain muuta, en voi muistaa]. Nykyisin ilmiö konkretisoituu jokaiselle pienellekin vaellukselle mukaan lähtevän "ensiapu"säkin sekä avainnippukukkaron muodossa.

Ensiapukassista löytyy (ulkomuistin mukaan) mm: karhunkarkotinkilikello, 2 kolmioliinaa, sideharsoa, joustosidettä, laastaria, desinfiointiainetta, kyytabletteja, särkylääkkeitä, itikkakarkotinta, avaruushuopa, pari kemiallista lämpölätkää, tulitikkuja, sytkäri, kahdenlaisia sytytyspaloja, lämpökynttilä, taskulamppu, päälamppu, kahdenlaisia ekstrapattereita, kompassi, linkkuveitsi, kynä, neula ja ompelulankaa, rulla kalastajanlankaa, nenäliinoja, flunssamaski, ihorasvaa, shampoota, hiusharja, hammasharja, hiuslenkkejä, silmäsuoja, korvatulppia ja puhallettava tyyny. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu!

Avainnippuun liitin hätätilatarvikepussukan jokusen vuotta sitten -- avaimia kun kuitenkin tulee kannettua mukana aina silloinkin kun esmes lompsa tulee jätettyä kotiin. Alkuun mukana kulki vain korvatulpat, muutama jälkikasvunestonappi (siltä varalta että unohdan napata semmoisen naamaan aamusella kotona), kynsileikkuri ja eräs puolikkaan ihmiskunnan ajoittain tarvitsema (epistä!) suojavimpula. Ensimmäinen nahkakukkaro on jo aikaa sitten päivitetty suurempaan, ja sisältöä on tullut tukusti lisää: on mp3-soittimen kuulokkeiden vaihtonakkuloita, bufferinia ja buranaa, lääkkeitä, muistikorttiadapteri, lista Mikon&kavereiden puhelinnumeroita jonka lisäsin joskus hukattuani kännykkäni ja tajuttuani etten osaisi ilman sitä soittaa kenellekään, jne jne jne (en kykene muistamaan mitä kaikkea ja on pahaenteinen olo että unohdan jotain hyvin oleellista).

Tänään tuli sitten todettua että kaikkien kananmunien samassa survival packissa pitämisen & mukana roijaamisen riski on mahdollisen hukkaamisen kurjuus. Aamupäivällä kaupungilla haahuillessani totesin yhtäkkiä että vyöstä roikkuva avainnippu onkin hämmentävän kevyt ja yksinäinen, ja mahdollisia pudotuspaikkoja oli tarjolla n. puoli kilsaa katua, ison virastotalon pari kerrosta & huonetta & veski, ja kauppa. Vaikka yritys oli aika toivoton, palasin kuitenkin jälkiäni takaisin ja kyselin kaikista paikoista että olisko näkynyt semmoista ja semmoista tämänkokoista ruskeaa nahkajuttua. Joo ei.

Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin, virastotalokysely oli omalla tavallaan hieno kokemus. Asiakaspalvelutiskiltä asiasta kysyessäni mua lähti opastamaan herttainen piskuruinen mummo jolle puhuessa piti kumartua lähes kaksinkerroin. Mummu oli habitukseni takia alkuun jo juoksemassa hakemaan apuun englantia taitavaa osapuolta mutta sain sentään estettyä ja solkotettua kysymykseni japaniksi. Kun päästiin hetken taivalluksen ja juttelun jälkeen vahtimestarien kopille ja vaksi alkoi epäröiden tapailemaan enkkua, hihkui mummu reippaasti sille että kyllä se ymmärtää japania ihan hyvin, älä nyt siinä. Voitto! :-)

Oli kyllä hiukan noloa koittaa selittää että mitä multa nyt olikaan kadonnut, kun en kehdannut (tai edes muistanutosannut) täsmällistä sisältöä luetella. "Joo, tuotanoin kaikkea sekalaistahan siellä on, semmoinen pienipieni nahkakassi tai kukkaro tai sinnepäin, no ei siellä mitään rahaa tai luottokortteja ole eikä mitään oikeasti kallista, onpahan vain... tuota, tärkeää... tai siis, ei edes nyt kovin tärkeää mutta...". Kun nimi&puhelinnumero ja kukkaron tuntomerkit oli viimein saatu kirjattua hukkatavaralistaan, tarkensi vaksi vielä että "Niin oliko tämä kassin merkki ehkä Louis Vuitton vai mikä?". Joo ei, ihan sadanjenin tekonahkakukkaro vain mut haluaisin sen siitä huolimatta takaisin, kiitos. :-P

No, eipä tässä tosiaan mitään rahanarvoista hävinnyt (paitsi se adapteri), pitää vaan säätää ja koostaa uusi yhtä hyvä kokoonpano ja kiinnittää se paremmin. Tai ehkä mun pitäis hankkia ihan oikea käsilaukku kuten kunnon naisten kuuluu. Vai olisinko jopa valmis hamstraamaan ja säätämään vähemmän ja selviämään ilman turvatarvikkeita?

--
(Miljoonas) edit: Plääh, nyt viimein tajusin mikä oli se oleellinen juttu minkä hukkasin. USB-muistitikku! Mitähän kaikkea sinne oikein olikaan säilötty... toivottavasti ei mitään kovin raskauttavaa. :-]

6 sanaa (ääk, meemi)

2008-04-07T14:51:00.004+09:00

Liisa täggäsi julmetun vaikealla tehtävällä. Suoritan sen reippaasti alta riman ja mielikuvituksettomasti!

Säätää, lykkää, säätää, lykkää, panikoi. Säätää.

Olipas hangalaa. Vahinko kiertämään: Koe itsesi tägätyksi jos luet tämän. Pretty please. :-] Ja mainitse asiasta kommenteissa. (Tätä kuitenkaan kukaan lue...)

--
Short translation: Yes, duh, I was tagged. I slothed (isthataword) through the task by using not much imagination, and ended up using words I have no idea how to translate into English properly. Here goes anyway.

Fusses, procrastinates, fusses, procrastinates, panics. Fusses.

If you're reading this, consider yourself tagged!

--
Edit:
Joo niin tosiaan, ja tehtävähän on kuvata elämäänsä kuudella sanalla. Hups. :-)

Virallisia välineitä vailla

2008-04-07T14:30:00.008+09:00

Mitä tehdä kun lempparifarkuista repeää takamus ja tietää että koko maasta ei (ainakaan edullisesti ja kohtuullisella vaivalla) löydy uusia kivoja semmoisia? Joojoo, onhan mulla farkkuja mutta kuten ne mahdolliset uusintahankinnat, ovat ne kaikki löysiä vyötskiltä ja/tai lyhyitä lahkeista. Ainiin, paitsi ne jotka on lahkeista hyvät mut reisistä ihan liian piukat ja joiden lantio on Kummallinen, koska ne on tarkoitettu luuviulupojille eikä meikäläismallisille ollenkaan. Toisista hyvistä farkuista (nekin aikoinaan Suomesta tuodut) hajos noin kuukausi sitten vetskari lopullisesti.

Jos ois ompelukone, tai ees vähän enemmän viitseliäisyyttä, niin molemmat viat olis tietty korjattavissa. Mutku! Ei oo!

Epäilin myös olisiko ratk-reikä korjattavissa kestäväksi ompelemalla. Onneksi keksin et onhan niitä olemassa paikkakankaita ja päätin korjata mieluisamman&vähempitöisen lahjevaatteen. Tarvikkeet löytyivät yllättävän vaivattomasti ihan satajenilästä, ja olin valmis toimeen. Ei se mitään ettei mulla ole silitysrautaa: voinhan vaikka kiehauttaa pannullisen vettä ja silittää sillä. Jos hienopyykki pestään reilusti alle sadassa asteessa niin eiks niin että kaikki silitystoimetkin on maksimissaan samoissa lämpötiloissa?

Joo eipä niin.

Aikani turhaan hinkattuani paikkaa vesipannulla (vuoroon vedellä täytettynä ja ilman), opin Intter Netistä että pakkauksen ohjeen mukainen silitysraudan keskilämpötila olisikin ilmeisesti noin 110-150 astetta. Jahah.

Aikani pähkäiltyäni keksin ratkaisun. Hah. Kuva ohessa. Olen aika ylpeä -- ainakin nyt vielä kun kestävyyttä ei ole koeteltu. Ensimmäisen konepesun ja käytön jälkeen sitten kyllä tuuletan jos paikka pysyy!

Synninpäästö

2008-03-26T11:30:00.005+09:00

Kun on kauheesti koittanut saada aikaiseksi koko päivän ja on vaan masunipistely ja huono olo, eikä mistään tu mitään ja siitä syyttää laiskuuttaan ja vanhuuttaan ja ties mitä itseaiheutettuja typeryyksiä ja psykosomatiikkaa, niin mikä olisikaan ihanampaa kuin kotiin päästyä viimein tajuta olevansa ihan hyvänlaisessa kuumeessa. Weee! En ollutkaan vain lusmu vaan Ihan Oikeesti Kipee!

--

Kevät on kyl tosissaan viimein saapunut. Kansa bilettää jo paikoin hanamia. Ens viikonloppuna en kyllä käy Uenon puiston kauhuruuhkan lähelläkään, se on saletti.

Väsyptiäismaanantai

2008-03-24T12:56:00.004+09:00

Aamulla olin kovasti menossa kuntosalille joka sijaitsee nätsästi työmatkan varrella, neljä pysäkkiä kotiasemalta. Optimoin sijaintini asemalaiturilla poispääsyn suhteen, hyppäsin junaan, huojunuokuin, hyppäsin pois. Hiukan kummastutti kun poistumisportaat eivät olleetkaan ihan oikealla kohdalla ja muutenkin niissä oli jotain hassua. Lippuporttien ulkopuolella maailma näytti kans jotenkin oudolta. Pistivät sitten vastakkaisen rakennuksen remonttiin ja edessä on suoja-aidat? Ehkä puol minuuttia kesti ennen kuin tajusin hypänneeni pois jo matkan puolivälissä. Hehheh. Eikun takaisin.

Syytän väsymystä. Viimeiset n. kaks viikkoa oon nukkunut sikamonta kertaa, melkein joka yö ainakin neljästi! Tavallinen rytmi on noin yhdestätoista puol kahteen, kahdesta kolmeen, ja sen jälkeen satunnaisia pätkiä maksimissaan viiteen. Gankoyaman reissulla alkanut päänsärky ei ole hellittänyt vieläkään, eikä siihen tepsi paikalliset bufferinit ollenkaan. Onneks on viel buranaa varastossa.

Valivalivali! Ei se mitään. Sit kun pääsin viimein aamulla sinne kuntosalille niin elämä parani: otin ekaa kertaa osaa pallotasapainojumppaan mummujen kanssa ja vähänks oli hauskaa pomppimista. Heräsinkin. Hetkeksi.

--

Varmaan väsyn takia on ihmeesti ollut viime aikoina mieliteko siihen että viettäis vaan piiitkän illan mukavassa seurassa jossain isommassa onsenissa, semmoisessa missä ois kylmävesiallas viillyttelyyn ja ulkotiloja istuskeluun jne. Taannoisen vuoriretken kohokohta oli nimenomaan kylpylojuosuus. Tahtoooo hemmotteluu.

--

Kevät loppui sunnuntai-iltana, nyt satelee ja on harmaata. Edellisen kouluvuoden valmistujaisjuhlat ovat silti jo keskiviikkona, ja luennot ja viikkomiitit alkavat parin viikon sisään. Labrassa huomaa että alkaa olla porukalta lomat ohitse: päivän aikana on yhteispöydälle ilmestynyt kuuden ihmisen lomatuliaiskarkit. Zzzzzzokerihumalahhhhh!

--

Oheisessa kuvassa gadget jota ilman ei kukaan japanilainen voi millään selvitä: pöydänkorotuslaite.

Kevät yllätti kävelijät

2008-03-23T13:54:00.005+09:00

Jiihaa. Ohitse ekat kaksi yötä joina ei tarvinnut vääntää lämmitintä päälle, ja toppatakki on yhtäkkiä ihan liian kuuma ulkoiluun. Viikonlopun lämpöaalto on tosin ilmeisesti ainakin osittain väliaikainen, mutta ei tästä enää takatalveen päädytä. Tenki.jp:n ilmoittaa kirsikan kukinnan alkavan Tokion alueella jo tänään, 6 päivää keskimääräisestä etuajassa. Skouttaus Uenon puistoon vahvisti väitteen todeksi -- vaikka suurin osa nupuista onkin vielä kiinni, oli kourallinen puita jo aika kypsiä. Hanamibilerekvisiittakin on juhlijoita ja meteliä paitsi paikallaan: jättimäisiä roskisyksiköitä puisto puolillaan, käytäviltä rajattu alueet kävelijöille ja istuskelijoille. Täydessä kukassa puiden pitäisi olla parin viikon päästä, ens viikonloppuna lienee aika bileruuhka naapurissa.

Kevään lisäksi ei tapahdu niin yhtään mitään. Käydään töissä ja sit istutaan kotona ja katsotaan telkkua. Jännintä on pelata psp:lla pata-pata-pata-ponia tai möllöttää Deadliest Catchia sohvannurkassa (Jee! Loistosarja! Merimies on erimies!) ja sitten ihmetellä päivällä marketissa että onkohan joku kuallu metsästäessään tuotakin rapua. Mikä keski-ikä missä...

Salilla tulee käytyä ahkerahkosti, oon koittanut muuttaa treeniä monipuolisemmaksi. Seurauksena tajusin luullakseni männäviikolla jotain uutta ja oleellista joogahengityksestä. Seinäkiipeily alkaa sujua, useampi 5.8:n seinä meni torstain vapaapäivänä aika vaivatta ja jopa muutama 5.9 vähän rumemmin kiivettynä. Koulussa tulee lusmuiltua ja surffattua nettiä ihan liikaa, mutta ehkä se siitä kun luennot taas kohta alkavat ja niiden myötä myös labran viikkomiitit joissa joutuu raportoimaan edistyksestään.

Ei, täällä ei ole mitään nähtävää, hajaantukaa.

--
Edit: olen ihanasti (?) sekaisin. Kävin siis skouttaamassa eilen lauantaina ja eiliseltä ovat kuvatkin. Tänään käytiin kirjoittamani jälkeen uuudestaan ja nuput olivat jo enempi auki. Trallala.

Erilaista rentoutumista & maksettu mainos

2008-03-18T11:56:00.005+09:00

Ulkoilmaklubin kautta tarjoutui mainio tilaisuus: retki Gankoyaman puumajakylään Chibassa. 10-vuotta pystyssä olleen ekolomakohteen omistaja halusi kartoittaa ulkomaalaisten mielipiteitä paikasta ja tarjosi viidelle rohkealle ilmaisen yönylipaketin (kyyti bussipysäkiltä Gankoyamaan, aktiviteetit, ruoka ja yöpyminen puumajassa) siitä hyvästä että täytettäisiin reissun lopuksi kyselylomake kokemuksista. Itse piti maksaa vain ~1.5h kuljetus Chibaan paikan lähelle - n. 2Kyen per suunta.

Lauantaiaamuna kympin maissa bussiin ja puoliltapäivin huoltoasemapysäkiltä paikan omistajan ja kahden apulaisen seurassa autokyyti Tateyaman perhepuistoon syömään lounasbentoot. Hissimusiikkia kaiuttimista, lehmiä, vuohia. Salarymanien seurue ylhäällä rinteessä, pukumiehet juoksemassa vuorotellen vuohien perässä ylämäkeen, liukastumassa kaarteessa, yrittämässä ratsastaa kileillä. Now I've seen it all.

Puistosta käveltiin tunnin matka päätepisteeseen. Matkalla paikan omistaja Ganko-san esitteli puita ja puskia, kertoi miten siitaketta kasvatetaan missäkin puulajikkeessa, ja missä järjestyksessä kasvillisuus valtaa uutta metsää, miten sitä pitäisi hoitaa ja näytti paikat joissa metsä oli huonokuntoista hoidon puutteen vuoksi.

Itse mökkikylässä meno oli rentoa, suurimman osan aikaa oltiin ainoat vieraat. Tehtailtiin solmuja, lojuttiin riippumatoissa, halottiin halkoja, tehtiin safkaa mm. jostain mäjestä poimitusta yrtistä. Kiivettiin puihin ja hurjasteltiin Välineessä: se juttu lasten leikkikentällä jossa on vaijeri ja siinä vempula ja sit vempulassa roikutaan ja mennään surrurviuhhuristellen alas vaijeria. Paitsi että erotuksena leikkikenttävempeleeseen tää oli 4-5 metrin korkeudessa ja meni aika lujaa ja aika pitkälle. Syötiin ja nukuttiin ja hengitettiin ihan liikaa savua ja paistettiin pitsaa. Heitettiin läppää, allekirjoittanut koitti parhaansa mukaan pysyä mukana parikytvitosten(?) pahasuisten poikalasten muodostaman seurueen jutuissa mut ei ihan koko ajan onnistunut.

Parasta reissussa: öinen extemporekävely läpi metsän ja peltomaiseman, ilman taskulamppuja. Pimeässä on tullut käveltyä yönylivaelluksilla mutta se on ihan eri juttu kuin maalaistiellä saapastelu: sen sijaan että voisi keskittyä kuun valaisemaan maisemaan, pitää jatkuvasti tihrustella jalkojaan ettei kompastu juureen tahi kiveen ja tee äkkilähtöä alarinteeseen. Nyyyh. Tahdon takaisin Vesilahteen lapsuuden mummolamaisemiin, yöllä äiskän asumuksen lähipellon reunaan seisoskelemaan ja hiljaisuutta kuuntelemaan.

Eri kivaa myös: paikallistietous. Kasvit, kiipeilytekniikat, jne. Yksityinen puumaja. ;-) Sunnuntaina paikalle saapuneen japanilaisperheen lapset ("äitiäiti kato oon korkeella puussa iik ääk kato nyt kato nyt"). Plus kävelyreitit oli jees myös päivällä.

Mutmut. Tavallisesti ko. päiväpaketin hinta on 13000 yen (n. 80-90 eur). Hintansa väärti tietyillä mittareilla: paikka lienee ehdoton lapsiperheille ja kaupunkilaisille jotka haluavat luonnon helmaan ilman omia varusteita ja/tai kokemusta vaeltamisesta/retkeilystä. Opiskelijabudjetilla en hevillä maksulliselle retkelle lähtis, enkä varmaan muutenkaan nykytilanteessa kun vuoria ja maaseutua voi tonkia omaehtoisestikin. Paikalle pääsy on oma ongelmansa: bussikyyti on sinänsä hyvin simppeli ja lippujen osto helppoa, mutta en ole ihan varma pitäisikö sitten normaalitilanteessa setviytyä bussipysäkiltä kylään taksilla (hinta n.4-5000 yen) vai tulisiko isäntäväki autolla vastaan. Seuraksi osunut japanilaisperhe käytti omaa autoa. Lisäksi huonolla säällä reissu olisi todennäköisesti aika kurja, meille osui loistava aurinkoinen viikonloppu.

Notta enpä tiedä. Kokonaisarvosana hyvä. Savussa oleskelin ihan liikaa, seurauksena paha päänsärky jäytää vielä nyt tiistaina. Mitäs läksin. Kuvia reissusta paitsi oheiset linkitetyt kavereineen Flickrissä, myös OCJ:n galleriassa. OCJ-kuvissa mukana myös ihmisiä ja muiden ottamia kuvia, ei vain mun tilanneräpsyjäni.

Oodi hemoglobiinille

2008-03-13T15:16:00.004+09:00

Eli ihan turha blogaus, koska piti päästä kehumaan että sain viimein juostua juoksumatolla suoritetussa coopertestissä 2.5 kilsaa. Tosin, vain viimeinen minuutti oli kallistuksella 1.0 jota ilmeisesti suositellaan jos halutaan suoritus vastaamaan oikeaa juoksemista. Mutta silti.

Aloitin juoksumaton ajoittaisen käyttämisen ja juoksin testin ekaa kertaa pari kuukautta sitten, ensimmäinen tulos muutaman harjoituskerran jälkeen oli 2.1km, johon pääsin pahemmin puristamatta. Tein kevyttä mattotreeniä ehkä kerran viikossa tai kahdessa, ja kolmisen viikkoa sitten saavutin viimein 2.4km hirviän puuskutuksen saattelemana. Hengästyin tuntuvasti jo juostessani 11.5km/h ja 2.5:een kilsaan vaadittavaa 12.5:n keskinopeutta sain pidettyä yllä vain muutamia minuutteja kerrallaan. Muutenkin on ollut treenistä puhti poissa.

Oon viime aikoina talvikylmissäni juonut tuhottoman monia maitoteelitroja, samaan tapaan kuin joskus vuosia sitten kun hemoglobiini pääsi hujahtamaan 96:een. Muuta syytä ei tuolloin keksitty kuin mainittu taukoamaton teenlipitys (sekä kofeiini että maito kai heikentävät raudan imeytymistä), tietty yhdistettynä muutenkin lusmuun ruokavalioon.

Varmuuden vuoksi päätin 10 päivää sitten aloittaa rautakuurin, joka ilta 100mg nassuun. Treeni on pysynyt samana kuin ennen. Tällä viikolla oon huomaamattani saanut vääntää kaikkia käyttämiäni liikuntalaitteita pari astetta raskaammaksi ja tänpäiväisen 12 minuutin testin juoksin puolivahingossa. Piti vaan kävellä reippaasti ylämäkeen, ja pienen lämmittelyn jälkeen ajattelin juosta hetken 12.5-vauhtia. Enkä sitten väsynytkään kuten oletin, jaksoin hyvin jatkaa koko vaaditun matkan, ois pystynyt parempaankin. Hupsista.

No okei, okei, oon myös viime viikkoina syönyt enemmän ja juonut vähemmän jne mutta silti. Viisastuin joka tapauksessa sen verran et laitoin kännykalenteriin puolen vuoden päähän hälytyksen että oisko taas rautakuurin aika.

--

Kuvassa osa Tasapainoista Ruokavaliota (hetkeä ennen kuin sekaan kaadetaan lasti vehnänalkioita): kuvioon leikattuja papaijapaloja! "Now, snacking on delicious, healthy fruits couldn't be more fun" sanoo purkki. Miten olisin voinut olla ostamatta.

Laimea murhayritys

2008-03-09T12:01:00.004+09:00

Päätimme et nyssaap riittää. Joulukuusemme, tuttavallisesti Turre, ei suostu hyvätapaisesti riutumaan pois helposti roskistoitavaan muotoon vaikka ollaan koitettu olla ymmärtäväisiä ja antaa sille aikaa ja yksityisyyttä, vieläpä ilman vettä. Mutta ei -- neulaset pysyvät kuin liimattuna, kompromisseista ei puhettakaan.

Rajansa kaikella. Meidän perheessä on tietyt säännöt joiden mukaan pelataan. Koristeet pois, päätettiin, ja katkotaan oksat isoa roskapussia pienempiin osasiin. Rungosta voidaan huolehtia Sitten Joskus Myöhemmin.

Turre siirrettiin suojaisasta nurkasta keskilattialle ja koitos alkoi. Jo koristeiden irrotus osoittautui ennakoitua vaikeammaksi: ryökäle piti naruista kiinni kynsin ja hampain, jouduttiin turvautumaan väkivaltaan. Muutamia koristeita menetettiin taistelussa.

Paloittelussa kävi kehnommin. Pakkohan oksien on olla läpeensä kuivat kolmen kuukauden odottelun jälkeen, ja napsahtaa poikki hiukan taivuttaessa, eiks? No joo, mutta vain noin viis senttiä jokaisen oksan päästä. Kun latva oltiin saatu väännettyä melkein rusetille katkaisuyrityksessä, päätettiin turvautua työkaluihin. Kun olin oheisen kuvan aseella hinkannut yhtä ohuista yläoksista pari minuuttia vailla näkyvää tulosta, mikkonen kertoi mulle että se menee pelaamaan eveä ja että voin ilmoittaa kun olen valmis.

Fine.

Turre voitti, Turre saa elää, toistaiseksi. Se sai oman huoneen, partsilta. Se ei tule meidän puolelle kämppää eikä me mennä sen puolelle kämppää. Siitäs saa kun mätänee kosteudessa ens kesänä. Tai ehkä me hankitaan järeämmät aseet, asiallinen saha tai oksasakset. Tai ehkä me otetaan se takas sisään ens jouluna. Sitten voisin ens uutenavuotena yön pimeydessä kantaa sen lähitemppelin uudenvuodenkoristekokkoon... Taistelu hävitty, sota jatkuu.

Kiipeevä kielenope

2008-03-08T22:12:00.007+09:00

(Flying spaghetti monster kuulostais paremmalta, mut kaikkee ei voi saada)

Tänään menin taas alastomana hissiin. Hetkeä myöhemmin istuin noin 15-asteisessa huoneessa sinisessä valossa, ja tihrustelin suomalaisen saunanoven lasin läpi kun muovikoivuissa tuikkivat (blink-blink) kultaiset jouluvalot, taustalla kattoon maalattu sinitaivas (ja lisää koivuja joissa onneks ei ollut mitään valoja). Sitten alkoi sataa lunta katosta. Nakuna alkoi pian viluttamaan ja siirryin kokolattiamatotettuun tarjolla olevista saunahuoneista kuumempaan, torkkumaan hetkeksi sermin suojassa sametinpehmeän pyyhkeen päällä. Taustalla Mozartia. Kun sain tarpeekseni, siirryin alakerran kylmäaltaan kautta pissankeltaiseen erikoiskylpyyn "Tänään on erikoispäivä lauantai! Laitoimme veteenne asiaa [tuntematonkanji] jotta se olisi ihanan keltaista ja jännää!" luki seinäkalenterissa.

Läksin pois aika lailla rentoutuneena, vaikka ois kyllä kulunut sujuvasti vielä toinenkin tunti. Loistopaikka, kitsch on ihanaa! Uudestaan! Kaikki mukaan! www.yukaraku.com. Sielt saa ruokaa kans, ja olutta, ja hierontoja jne jne.

Ennen kivoja kylpykokemuksia laitoin kahdelle eri ulkoilmalistalle meilii et ois tämmöne rankka retki mut lopussa kiva kylpy. Tuli yks vastaus. Menimme kaksin.

Ainoa osallistuja kertoi että liittyi ulkoilmaseuraan oppiakseen englantia. Sillä oli mukana vihko johon se oli kirjoittanut uusia sanoja edellisiltä vaelluksilta, kuten leipurin tusina (13), ja kalamiehen tusina (11). Multa se sai vain sanat hazy, nostalgic, quite, clogged ja "Ei maha mittään".

Minä vuorostani opin että kuulemma käytän tosi usein sanoja quite ja might. Kertooko tää mun epävarmuudesta vai siitä että katson brittisarjoja? Kun kantelin Mikolle se kehtas nauraa. Kostoks kerroin sille mitä sanoja se itse aina enkkua puhuessaan toistelee. Hähää.

Reissu oli hyvä. Käveltiin nopiaan. Oli paljon mutaa, ja lunta, ja jäätä, ja käytettiin jääpiikkejä kengissä, kunnes ne olivat keränneet kilon sitä mutaa. (Lähes) läsnä olivat myös aurinko, Fujisan, kaukainen Tokio, rannikko, Miuran niemimaa, läheltä sujahtelevia liitovarjoilijoita ja kolme peuraa.

Oheisessa kuvassa pieni hautuumaa keskella retikkapeltoa.

Epätoivoisia toimenpiteitä

2008-03-01T21:34:00.003+09:00

Enpä tiedä miksi mutta viime aikoina on jostain syystä tehnyt iltaisin ihan sajraasti mieli jotain makiaa. Japanista on onneksi vaikea löytää ihananihkuja viininkumeja joita olisi liian helppo syödä liian paljon liian nopeasti vatsavaivoihin päätyen. Sen sijaan otin asiakseni pitää yllä varastoa hitaasti imeskeltäviä kovia karkkeja, koska (teoriassa) pari semmoista vie hyvin makeannälän mutta niitä on vaikea mutustella liikaa kerralla.

Todellisuudessa ainakin kermakarkit ovat semmoisia että kun niitä on pari makiannälkään napsinut, niin rupeaakin mieli tekemään lisää ja lisää ja lisää, ja leffaa katsellessa ehtii hävitä namusia iso kasa.

Seuraava askel hallitussa sokerihiirustelussa oli ostaa vähemmän hyviä karkkeja -- ja kun lähikaupassa sitten silmään osui teenmakuinen variantti, ei tarvinnut kauaa miettiä.

Mutta voih. Jopa teekarkit, ekakokeilulla aika oudot ja ei niin ihastuttavat, alkoivat pikku hiljaa sulaa sutjakkaammin suussa. Luulin jo hävinneeni taistelun, menetin luottamukseni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, kun...

...löysin satajenilästä oheisen herkun. Olis vaan pitänyt luottaa siihen että kyllä Japani pelastaa: Inkivääri-retikkakarkkia. Inkiväärin maku on tavallaan ihan kiva, mutta prosessoidun retikan löyhähdys on jotain mihin tuskin helpolla tottuu. Jos mielikuvitus ei taivu retikoihin, kuvittele vaikkapa kaalipatakarkkia!

Tyypit on ihan pihalla

2008-02-29T11:02:00.005+09:00

Perjantaiaamu paljasti meiliboksista käsittämättömän yllätyksen. Tammikuussa submitoitu paperi hyväksyttiin konferenssiin johon sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi.

Edellisestä (ekakirjoittajana kirjoittamastani) hyväksytystä (tai edes submitoidusta) paperistani on aikaa jo pitkät kaksi vuotta. Tuon paperin ja samoihin aikoihin valmistuneen gradun jälkeen käytin ekan puol vuotta lusmuiluun tutkijaopiskelijana, sen jälkeen tohtoriskurssille päästyäni toisen puol vuotta japanin intensiivikurssiin, ja sen jälkeisen viimeisen vuoden... nojoo, tämänkertaisen paperin aiheeseen mutta laiskasti, panikoiden ja vastuuta pakoillen. Artsu valmistui viime tingassa, pääosa siitä kirjoittui DL:aa edeltävänä viimeisenä viistuntisena, ja paitsi etten osaa arvostaa vuoden aikana tekemääni työtä myös paperin rakenne ja kieli tuntui aivan liian huteralta loppurutistuksen jälkeen luettuna.

Edellispaperin kanssa olin myös tosi yllättynyt. Tuolloin kuitenkin ensimmäinen tunne läpipääsytiedon saatuani oli voitonriemu -- nyt fiilis hujahti suoraan johonkin aivan muuhun:

Jossain on pakko olla joku virhe. Peer-review tapahtui doubleblind-tyyliin joten nimekäs proffa ei pitäis olla syy hyväksynnälle... vai jätinkö vahingossa tekstiin jotain pieniä vihjeitä? Tai ehkä ne luulevat että keräämäni data on parempaa kuin onkaan. Entä sitten kun ne näkevät todellisuuden, ja ottavat posterisessioon sangollisen mätiä tomaatteja mua varten... Mähän vaan feikkaan tutkimusta, enkä oikeesti tiedä mistään mitään. Apua. Voidaanko perua koko juttu.

Tämmöisinä hetkinä tulee mietittyä vakavasti sitä että mistä hiivatista tämä uskomaton kyky olla luottamatta itseensä oikein tulee. No, onpahan jotain mitä työstää.

--

Mitäs muuta viimeaikoina. Käytiin taas "lumilautailemassa", tai siis istuttiin lumimyrskyn keskellä bussissa reilut kymmenen tuntia ja lautailtiin kaks ja puol. Ja maksettiin sikana vähälihaisesta biifukareesta. Reissun on ystävällisesti mainiosti kuvaillut Sty Yoen blogin kommenteissa, katsokaatten sieltä jos kiinnostaa. Muuta lisättävää ei mulla asiaan ole kuin että minusta meitin bussikuski oli varsinainen ninja kun päätti famiriimaatolta palata hiukan takaisin ja mennä moottoritielle toista, ruuhkatonta reittiä pitkin.

Niin, ja se se vielä että päivä oli sinällään hyvin mielenkiintoinen tutustumisretki lumiseen Japaniin, vuoristo/merisään rankkaan vaihtelevuuteen ja siihen miten syviä ne nietokset parhaimmillaan vuorilla ovat (suuren osan matkaa hanki ulottui bussin ikkunan yläosaan asti). Tosin, se että mielenkiintoa sai pidettyä yllä vaati aikamoisen satsin tahdonvoimaa ja keskittymistä, ettei päässyt lipsumaan rankkaan v*tutukseen kun bussukka körötteli kolmee kilsaa tunnissa tai kun lastenmäessä vauhti oli nolla ja lunta tuiskusi joka suunnasta.

--

Käytiin Mikon kanssa izakayassa istumassa ja koska talvi on niin hiton kylmä (tule kevät, tule), syötiin satunnaista nabea joka valittiin suttuisen kuvan perusteella kahdesta mahdollisesta. Yllätys oli suuri kun sopan lihaosa koostui nakeista ja spämmistä -- niin suuri että mua vaadittiin asia tälleen julkisesti esilletuoman: japanilaisetkin tekee nakkikeittoo ja izakayassakin tarttee spämmifiltterii!! So there.

Ja ei, se ei ollut erityisen hyvää.

Kokeileva keittiö testaa mielenterveyden rajoja

2008-02-14T19:13:00.001+09:00

Leivoin leipää. Helpohko nopea toimitus, ja hintansa väärti: Kaupassa myydään vaan typerää hahtuvapaahtoleipää. Kotileipomon on helppo iskeä taikinaan puolipehmeitä ohranjyviä hammastyötä tarjoamaan, ruista ja vehnälesettä kuiduiksi, valkosipulia, pähkinöitä, auringonkukan ja/tai sesaminsiemeniä, mitä ikinä vaan huvittaa. Ja taikinaanhan ei tartte ees sormin koskea (jauhopyörittelyt & terhakkaan alustamisen jätän ihan muille), kunhan teet semmoisen mukavan pehmeän siitä ja kauhalla kippaat voideltuihin leipävuokiin ja avot. Kohta on mitä syödä.

Just tänään oli kuitenkin yks niitä päiviä kun aivon Kokeilevan Keittiön Yksikkö veti ylikierroksilla. Ei riittänyt se että hmjaa, jos mä täytän noi kaks vuokaa tällä perusleivällä, ja voisin ehkä kokeilla laittaa rutosti valkosipulia, basilikaa ja purjoa tuohon kolmanteen! Ei.

Mitäs jos...
laitan uuden pienen taikinan kun se mahtuu noiden varsinaisten vuokien ylle pellillä.

Mitäs jos...
laitan siihen nattoo, mausteineen, ja vaikka viel hiukan silputtua merilevää. Joo! Ei voi tulla kuin hyvää. Ja vähänkö terveellistä. Ruista ja nattoo. Japani ja Suomi, samassa leivässä! Kukaan ei vois kieltäytyä.

Vai?

Junassa on hauska matkustaa

2008-02-14T09:58:00.008+09:00

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)

Teeylläri

2008-02-12T19:36:00.000+09:00

Lapsna maistoin kerran kulauksen teetä äiskän kupista. Siinä oli, luulen, paitsi teeta myos sokeria. Se oli niin pahaa että muistikuvani mukaan juoksin toiseen huoneeseen sänkyyni ja lämäsin naaman patjaan rankasti murjottaakseni. Yäk!

Em. maistikokemuksen takia tiesinluulin vihaavani teetä ainakin noin 25-vuotiaaksi asti, jolloin elämälleni kovasti tärkeä henkilö laittoi mut juomaan erästä toista teelajiketta, ja maidon kanssa. Ja se tee oli ihanaa. Jälkikäteen olen päätellyt että aiempi traumatee oli Liptonin keltaista hirveyttä jonka tuoksu nostaa niskakarvat pystyyn ja jota en vieläkään saa millään alas riippumatta oheistetun maidon ja sokerin määrästä.

En ole minkäänmoinen hienostunut teepuristi, tuppaan lipittämään vain mausteteitä ja kuten sanottua, ronskilla maitosokerilla höystettynä. Suomesta saatavat Nordqvistin perusmaut on ihan niitä parhaita -- satun tykkäämään ihan hitosti mm. Keisarin Morsiamesta löytyvästä malvankukasta. Ja siks sai Mikko niitä tuoda viime syystalvena Suomessa käytyään aikamoisen lastin tuliaisena.

Koska Japanin talvi on sisätiloissa hiton kylmä, ovat teevarastot kuluneet häkellyttävää vauhtia. Siks oli aika hienoa että pari päivää sitten ihan muita asioita toimittaessani törmäsin teepuotiin. Lupicialla on hyllyt täynnä herkullisen tuoksuisia, kohtuullisen hintaisia vihreitä ja mustia, maustettuja ja maustamattomia mitäikinä-myyntinimikkeitä ja toimipisteitä ympäri Tokiota. Trallala. Mukaan lähti kiireen ja puodin hetkellisen ahtauden mukaan vain yksi hedelmäinen sekoitus ja enkkukataloogi josta seuraavaa vierailua varten on merkattu jo ainakin maitosekoitukseksi sopivat rommirusina ja vanilja-kastanja. Suosittelen.

Kiva löytö: Japanin savuttomat ravintolat

2008-02-10T13:47:00.000+09:00

Japanin tupakointilainsäädäntö tuntuu nurinkuriselta. Ravintoloissa saa tuprutella niin rankasti kuin vain jaksaa ja izakayassa savuttoman kinen-istumapaikan pyytäminen johtaa yleensä siihen että omassa pikkupöydässä ei ole tuhkakuppia mutta viereisessä pöydässä (joka parhaimmillaan sijaitsee 10 sentin päässä) kyllä kärytellään surutta. Sen sijaan kaduilla tupakointi on useassa paikassa sakon uhalla kiellettyä -- muun muassa kotinurkillamme Uguisudanissa kiellosta ilmoitetaan sekä katumaalauksin että sähkötolpissa roikkuvissa mainoslakanoissa. Kiellon rikkomisen seurauksista täällä ei mulla ole tietoa mutta esimerkiksi Osakassa palkintona saattaa saada tuhannen jenin sakot (n. 7 euroa).

Nurinkurisen (ainakin minusta) systeemin taustalla on ilmeisesti se että ravintolassa ihmiset ovat vapaaehtoisesti mutta katu on kaikkien yhteistä aluetta jossa ei pitäisi joutua savua nielemään. Henkkoht. mieluummin nauttisin savuttomuudesta ravintolassa: kadunkulmassa savuttelevaan on helppo pitää kyllin pitkä hajurako. Olenkin siksi kovasti innoissani uudesta saittilöydöstä: www.kinen-style.com on ottanut asiakseen listata koko Japanin savuttomat raflat. Tokion alueelta niitä löytyy noin 2600, ja esimerkiksi lähialueelta Uenosta useita kymmeniä. Jes. Valitettavasti saitin enkkuosio on aika vajaa ja raflalistat esittelevät enimmäkseen ei-oota, joten kielitaitoa tai käännöspalvelunkäyttökykyä se vaatii.

Edit: lisätietoa katutupakoinnista Tokiossa. Chiyoda-ku:ssa ollaan ankarimpia: ei vain kävellen vaan myös paikallaan seisten (!) on savuttelu kiellettyä ja rangaistuksena voi saada jopa 50 000 jenin sakot! Kotikulmista (Taito-ku) sanotaan vain: "There is a provision of punishment for smoking on the street or in public places without carrying a portable ashtray as well as for throwing away cigarette butts" -- mitä se sitten tarkoittaakaan.

MOT

2008-02-08T14:38:00.000+09:00

Niin siitä sattumusten kasautumisesta.

Kompuroin. Ei oo meikän kengät suunniteltu liukkaille jäille. Nyt on päässä monta tikkiä ja hiuksia ei sitten pestä ainakaan pariin päivään. Eikä tulehdusestoon varmuuden vuoksi määrättyjä antti biootteja ees löytynyt lähiapteekista. Sanoivat että me muualle. Kiitti vaan.

No hyvä ettei käynyt eilisaamuna matkalla esitelmään vaiks veripäisenä ois ehkä saanutkin pari huonosti vastattua kysymystä anteeks.

Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

2008-02-07T11:22:00.000+09:00

Lautailua, osa 4

Käytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Kun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.

Mutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

2008-02-02T18:55:00.000+09:00

Pojalla on tylsää.

Jostain sen päähän pälkähtää ihmeellinen idea. Se haluaa leipoa kakun. Semmoisen kuiva-. Tai mauste-. Jonkin semmoisen. Kakun leipominen on just se mitä sen elämästä puuttuu.

Tyttö on silleen että mööh. Emmää tykkää kakuista. Ainakaan maustekakuista. Miksänyt haluat leipoa yhtäkkiä jonkun kakun. Mikä tää leivontainnostus oikein nyt on. Tyttöä on vaikea miellyttää.

Poika on että mutku.

Tyttö on kans.

Sitten tyttö muistaa että joskus kun se oli vielä nuori ja nätti ja valmistujaiskesänä sukulaisen luona vierailemassa Ulko Maassa, niin tehtiin semmoinen hirveän hyvä vähänniinkuin kuiva- tai maustekakku, joka ei ollut kuiva, eikä mausteinen. Mut se oli aika hyvä. Paitsi että sen talteenotettu resepti on nyt Koti Maassa jossain kellarissa jossain neljästäkymmenestä pahvilaatikosta jossain vihkossa.

Ei auta. Ratkaisu on löydettävä. Käytetään häikäilemättömästi hyväksi sukulaiskontakteja ja saadaan haltuun alkuperäinen resepti. Voitto!

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku 4dl jauhoja 1/2tl leivinjauhetta/soodaa 2dl fariinisokeria 100g voisulaa 2 munaa 2/3dl piimää tai hapankermaa tai jotain 2 isoa banaania 1dl saksanpähkinöitä Muussaa pannaanit haarukalla ja murjo myös pähkinöitä pienemmäksi (esim: pähkinät pussiin, rullataan pussin yli kaulimella/lasipullolla). Sotke keskenään kuiva-aineet (paitsi sokeri). Likaa vielä yksi astia jossa vaahdotat sokerin ja munat. Sotke kaikki keskenään, dumppaa voideltuun uunivuokaan, paista 175 asteessa noin tunti. Kakku paranee vanhetessaan, ei välttämättä kannata vetää huiviin ihan heti. Huom: Oheisen kuvan annos on kaksinkertainen ja täytti siis kaksi pitkulaista leipävuokaa.

Poika tarttuu heti tuumasta toiseen ja leipoo kakun. Mutta. Tyttö tuo kaupasta liian vähän pähkinöitä, ja auringonpilkut eivät ole suotuisat ja taikinaan päätyy jotenkin vain puolet tarvittavasta sokerimäärästä, ja leivinjauhe on päässyt vanhenemaan ja kakusta tulee tiiviihkö.

Ei se mitään. Hyvää! Mielenkiintoista nähdä tuleeko parempaa vai ei sitten seuraavalla kerralla kun kaikki menee nappiin.

Sitten. Eräänä päivänä kun poika on poissa kotoa, päättää tyttö että on seuraavan yrityksen aika. Nyt on rutosti pähkinöitä, on uutta leivinjauhetta, luetaan ohjetta tarkasti ja ihan alkuun mitataan kaikki jutut omiin vateihinsa ettei vaan mikään unohdu. Vaahdotetaan, vaivalla (tiesittekö että sauvasoseuttimella voi vaahdottaa munasokerisoosia?). Väsätään. Sotketaan. Kipataan. Uunitetaan.

Löydetään pöydältä unohtunut hapanmaitotuote.

Ensi kerralla kaikki menee nappiin.

Au!

2008-01-29T20:41:00.001+09:00

Miksi. Miiiiiksi pitää olla keittiön yläkaapit just sillä korkeudella että kun siellä mitään puuhastelee niin auki jäädessään ne aina osuvat muhevasti otsaluuhun. Joo, kulmien pehmustusta on suoritettu mut nalleja ei mahdu kaikkiin. Au.

Ja kun ny ei ollut mitään oikeaa asiaa taaskaan niin kysyttäköön vielä että milloin kuuluu kuolla joulukuusen. Ennen ei heitetä pois kun alkaa neulaset rapista, kle. Kakskuukautissisälläolomerkkipäivä on ihan kohta.

Aijoo ja vielä. Vaikken yleensä mitään päivänpolttavia linkkejä täällä viljelekään niin tän sentään pistän. Mainichi uutisoi siitä miten japanilaiset viis veisaavat tonnikalan elohopeapitoisuuksista: "...the Japanese government ... exempts tuna from its legal limits on mercury in seafood because it's not caught coastally.". No kuinkas muuten; kansainvälisen raatimme jämsäläisjäsenen sanoin: ei kala voi painaa tonnia jossei se oo osin metallia!

Onneks mun sushilemppareita ovat lohi ja makrilli. Ensinmainittu saa lisäplussaa siitä että saatavuus Suomessakin on suht hyvä, ja kakkonen siitä että makrilli on yksi niitä kaloja jotka merissä todennäköisesti viimeisimpinä uiskentelee siinä vaiheessa kun ryöstökalastus ja saasteet ovat tunat tappaneet.*

* = Tän luin joskus jostain enkä jaksa nyt tarkistaa. Mistä tuli mieleen että jostain muualta** luin aikaisemmin joskus että ihminen muistaa lukemansa asian paljon kauemmin kuin sen mistä se on luettu: ei siis kannata lukea roskalähteitä koska muistijäljen himmettyä voi alkaa pitää puppaa totena.

** = En muista mistä. :-P Oisko ollut jossain sosiaalipsykologian perusteita tavatessa.

Mulle kyllä kelpaa ihan vaan tää vanha

2008-01-28T12:42:00.000+09:00

Koska oli ihan sajraan kaunis ja aurinkoinen sää enkä kuitenkaan jaksanut haikkia väsätä (taaskaan), tuli raahauduttua jälleen sunnuntaikävelylle kotinurkille. Koska Asakusassa, Uenon puistossa ja Arakawan/Minowan suunnilla on käpästelty jo miljoonasataa kertaa, päätettiin suunnaksi Yanaka.

Toisin kuin meitin asuinalue Negishi, Yanaka välttyi pahimmilta pommituksilta toisessa maailmansodassa ja sen kapeita katuja reunustavat vanhat rakennukset -- jotkut Edo-kaudelta asti. Temppelit, teehuoneet ja taidegalleriat seuraavat toistaan niin että heikkopäistä hirvittää. Leimallista lafkoille on, että ulospäin ei kummemmin hintoja mainostella ja enkkuselityksiä on turha etsiä. Ei, ei uskallettu sisään yhteenkään, oli tyytyminen vendarin tarjontaan. :-P

Yanakassa ollaan vaellettu toki ennenkin, mutta tällä kertaa suuntapäätökselle oli olemassa ihan tekosyykin. Uusin mielenkiintoinen tuttavuus japanikirjailijoissa on Fumiko Enchi, jonka haudan pitäisi sijaita Yanakan puistomaisella hautuumaalla. Jossain. Eikä hautuumaa ole mikään pieni. Vaelsimme paikassa sen minkä jaksoimme, odotetusti kohdettamme löytämättä (pienenä lohdutuspalkintona törmättiin tosin Japanin vikan shogunin hautaan ja kymmeniin kissoihin). Hautausmaan infotaulun tavaaminen ei auttanut: Enchin nimen kanjit oli kyllä etukäteen talletettu kännykkään mutta eipä ollut listattujen haudattujen joukossa niitä.

Enchin puuttuminen merkkihenkilöiden listasta tuli tulkittua ehkä kuuluisuusarvon pienuudesta johtuvaksi. Vasta jälkikäteen iski ajatus siitä että ehkä listat koostuivatkin buddhalaistyyliin kuoleman jälkeen annetuista nimistä -- vaikka eipä mikään listan syntymäajoistakaan kyllä mätsännyt ja olishan tuo aika turistiepäystävällistä. Tiedä häntä, luovuin joka tapauksessa jo toivosta.

Postuumi nimenmuutos on kyllä jo aihe sinällään. Homman juju on siinä, että kuolleen elinaikaisen nimen mainitseminen saattaisi kutsua heebon takaisin kummittelemaan. Jotta kuolleista silti pääsisi jotain pahaa juoruamaan pitää siis heidät hautajaisissa uudelleennimeämän. Uutta nimeä (kaimyou) tosin ilmeisesti nykyään käytännössä käytetään vain kuninkaallisista -- hautajaisia ja hautamuistomerkkiä lukuunottamatta.

Jaa että mimmoinen se nimi sitten on? Mitä pidempi ja monimutkaisempi, sen parempi. Pituutta saa lisää jos perhe lahjoittaa temppelille tarpeeksi rahaa: kalleimmat nimet saattavat maksaa jopa miljoona jeniä. Kallis hinta merkeistä jotka yleensä ovat vielä niin vanhoja ettei niitä kukaan enää edes osaa lukea. Ilmaiseksikin nimen saa, mutta jotkut temppelit ovat saaneet surullista mainetta siitä että painostavat kalliiden nimien ostoon. Asiaa pohdittiin paikallissuomalaisten yhteisvoimin, ja todettiin että kovaa on peli: Haluaisitko itse että hautakivessäsi seisoo esim. "Kitsas Porsas"?

Murskatut luulot

2008-01-15T11:24:00.000+09:00

Mentiin taas YoEventuresin kyydissä laskemaan mäkeä -- tällä kertaa ei kuitenkaan mysteerireissulle vaan ihan ennalta tiedettiin matkakohde. Hintaa tuli aavistus enemmän mutta ei niin että sillä olisi oikeasti väliä. Isompi miinus on että mäkiaika lyheni ronskisti. Aiemmin ollaan selvitty kahden ja puolen tunnin ajelulla per suunta, mutta Asama 2000 Parkiin jatketaan aiemmasta vierailukohteestamme vielä tunti etiäpäin. Eli kun Saku Paradassa vyörytään ulos bussista jo puoli yhdentoista maissa ja palataan sinne viideltä, Asamalandiassa aikaa on vain puoli kahdestatoista neljään. Hiukka naftisti, vaikka tällä kertaa sattuneesta syystä se oli mulle ihan tarpeeksi.

Se kyllä pitää sanoa että paikka oli maisemien puolesta aivan hillittömän ihku. Ja hyvä niin, useampaan otteeseen saattoi mäen laella ottaa lunkisti ja vältellä laskemisen aloittamista ihan hyvällä syyllä.

Jaa miks vältellä? No ku. Edelliskerroilla on taidot kasvaneet siinä määrin reippaasti että laskeminen oli kovin poppista. Uskalsi jo mennä välillä vähän lujaakin ja saattoi luottaa siihen että kääntyminen onnistuu vähemmän nololtakin puolelta eikä tarttenna enää laskea lehden lailla leijuskellen. Mutta tällä kertaa: urgh. Tsuff vaan oli sanonut kaikki lihasmuisti ja muukin, lauta ei kääntynyt mihinkään suuntaan millään, ja vietin ekan tunnin 8-asteen lastenmäessä kun olin ensin varmistanut vuokraajataholta että en tosiaan nyt saa vaihdettua enää lautasettiä suksiin. Mikon ansiokkaan painostuksen ansiosta vaihdoin sitten lopultakin seuraavakshelpoimpaan mäkeen jonka jyrkät paikat tulin kyllä ihan vaan kanttaamalla alas. Hi-taaaas-ti. Parin laskun jälkeen päässä sitten naksahti jotain ja yhtäkkiä muistin taas et miten tää meni, ainakin melkein. Tiukkaa teki loppuun asti.

Niinku, mitä ihmettä, kysyn. Voinks odottaa että tää tapahtuu joskus kun hyppään vaikka polkupyörän selkään, etten vaan saa menopeliä liikkeelle tahi pysymään pystyssä? Että unohdan kuinka juostaan (tätä tapahtuu muuten unissa monesti, äklöä)?

Rinteet olivat kyllä aika tiukasti jäässä, varsinkin se eka kokeiltu pikkumäki. Tuntui vaikuttavan asiaan. Suurempi este mulla tuntui kuitenkin olevan joku ihmeellinen henkinen este, vauhti pelotti ihan liikaa. Grrr.

Illalla sitten toisaalta iski kamala hytinä ja väsy ja heräsin aamulla tiukassa kurkkukivussa ja kuumeessa. Loistohomma, kuume tuo ihan uutta puhtia laskemisen aiheuttamaan lihaskipuun! Ajoituskin on mainio: munhan piti tällä viikolla just ruveta taas ahkeraks opiskelijaks lintsarin sijaan, ja iltapäivällä on pari luentoa joilta poissaolo kyllä huomattaisiin. Vinkukiti. Sopii toivoa että saan junassa istumapaikan.

Vuan jotta ei menis aivan holtittomaksi väninäksi niin laitetaan irrallinen loppukevennys nuhraamaan viimeisimmänkin punaisen langan rippeen tästä postauksesta: Jeee, kiltti Mikko leipoi nostalgisen hyvänmielenkakun! Mutta siitä lisää joskus toiste.

Edistystä se pienikii

2008-01-13T18:35:00.000+09:00

Laitoin torstai-iltana piiitkän pähkäilyn ja itseinhon päätteeksi proffalle meiliä että tuossa olis artsunraakile ja anteeksi että siitä ei ole mihinkään ja etten ole laittanut sitä kelleen luettavaksi ja DL on huomenna ja mitäs tehdään kun en nyt lupaamaani konffuun tätä asiaa submitoi, ja, mikä oleellisinta, heitätkö mut roskiin sen kanssa.

Perjantaiaamuna uskalsin alle puolen tunnin väistelyn jälkeen lukea vastauksen. Emme menneet roskiin kumpainenkaan meistä. Vietimme päivän kuumeisesti yhdessä hioutuen, ja kello kahden maagiseen DL:aan mennessä meistä tuli ytimekkäämpiä ja myyvempiä ja kirjoitusvirheitäkin korjattiin siinä määrin tarpeeksi että submitnappia painaessani oli olo että vaikka nyt tähän tajuahtaaseen konferenssiin ei millään voi päästä, en silti tehnyt aivan sairaan huonoa työtä ja reviewtyypit vaivautuvat ehkä lukemaan jutun sentään ekaa sivua pidemmälle ennen kuin tuhahtaen asian sivuun heittävät.

Tämän ei sentään euforisen mutta kumminnii helpottuneen hetken jälkeen kohdattiin vielä muita vastoinkäymisiä ja nolahduksia ja hupsikseja, mutta niiden ahdistavuutta ei tosissaankaan mitata viimeaikaisilla häpeälusmuiluaikaansaamattomuusindeksillä tahi eisiitämihinkäänole-sonsyntyjäänpaha-auralla. Phew.

Hetkeksi.

Toissavuoden nuoli on niin mennyttä

2008-01-03T14:21:00.000+09:00

Ja siksi aamulla duunimatkalla viskasin sen viimein lovehotelnurkistoon ahdetun temppelin polttokuoppaan, jossa ei tosin tuli palanut mutta epämääräinen muhju höyrysi, ja näkyvillä oli lukuisia puolikspalaneita uudenvuodenkoristeita. Viskaamisen jälkeen vasta keksin että jospa olisin ottanut siitä pois palamattoman osan, pirteän kilikilikellon.

En syöksynyt kuoppaan hakemaan kelloa. Häivyin pois vähin äänin, mutta korvaukseksi käänsin jätenuolirukan toiveet, viimeinkin.

Uusivuosi on kesken ja blogaus lagaa

2008-01-02T09:55:00.000+09:00

Laiskoteltuani viime viikolla liikaa vääntäydyin duunipaikalle kirjoittamaan artsua uudenvuodenaaton aamuna. Autius oli aavemaista, mutta saipa pakertaa paperia rauhassa. Käväistessäni kotimatkalla marketissa selvisi hiljaisuuden syy: kaikki tokiolaiset olivat siellä shoppaamassa pyhiä varten! Pikkuiset korikärryt oli lastattu huimaavan korkein ruokakasoin, hyllyt tyhjenivät vauhdilla ja (vaikka kassaneidit olivat kasvattaneet itselleen ekstrakäsiä, rahastivat parityönä ja elivät nopeutettua filmiä) jonot olivat pitkiä kuin uudenvuoden soba.

Joka vuosi huokaan helpotuksesta joulun aikaan kun vertaan Suomen juhlavalmistelustressiä ja hulinaa täkäläiseen, ja joka vuosi pää savuaa kun viikkoa myöhemmin muistan että ryökäleet vaan hulinoivat hiukan eri aikaan. No, aina voi olla kuitenkin kiitollinen siitä että uudenvuodenyönä uskaltaa käpästellä kaupungilla ilman suojalaseja ja pelkoa päin suunnatusta raketista.

Edellisuutenavuotena täällä (2v sitten) vierailtiin Meiji-temppelissä laahustamassa tuhatpäisen väkijoukon mukana, nyt päätettiin välttää massoja, ja onnistuttiin. Puiston lammen temppelin pihalla lämmiteltiin hetki tulen ääressä, seurana muutamia kymmeniä nuoren ja juhlineen näköisiä, ja jännitettiin saako setä tulenylläpitäjä vanhat säleiset ikkunanluukut tarpeeksi pieniksi palasiksi notskia varten. Sai se. Kuvia otettiin vasta kuitenkin syrjäkadulla kodin lähellä, lähiasemanpihasta. Pitihän sitä kameraa käyttää kun mukana oli, vaikkei hiljaisella temppelillä kehdannutkaan.

Uudenvuodenpäivänä oli viimein vuorossa meininki ja markkinatunnelma: talsittiin Asakusaan polttamaan toissavuoden kaksinkertaisesti vanhentunutta onnennuolta ja ostamaan uutta. Notskeille päästäkseen olisi kuitenkin ilmeisesti pitänyt jonottaa hillittömässä tungoksessa koko temppelialueen pitkän kauppakadun verran, ja tyydyimme syömään bilesafkaa ja ostamaan uuden nuolen.

Mitä sitten tuli ostettua? Nuoleen liitetyn lapun toisella puolella huiskutetaan pahoja henkiä pois ja toivotaan hyvää onnea: 厄除開運. Toinen puoli kinuaa turvaa liikenteessä (交通安全) ja turvaa ja menestystä kotona (家内安全). 交通:n muut mahdolliset merkitykset tosin aiheuttavat hiukan päänvaivaa.

Nyt pitäis vielä siis saada vanha nuoli poltettua. Parka nuoli, puolta pienempi kuin uusi, ja pinta käsittelemätöntä puuta. Symppis, suorastaan. Tarkoituksena on suunnata lähiaseman lovehotelsokkeloon jonka keskelle on istutettu piskuinen temppeli -- aikaa pitäisi olla vielä ainakin huominen. Polttamista ennen voisi ehkä koittaa saada aikaiseksi kääntää vanhankin nuolen toivomukset, jostain syystä käännösyritys ei ole koskaan tullut mieleen.

Tutut vieraat kujat

2008-01-01T17:48:00.000+09:00

Puolustukseksi on sanottava että onhan Tokio tiiviisti rakennettu ja kujat mutkaisia. Yhden laiskan ja päämäärättömän sunnuntaikävelyn aikana onnistuimme löytämään vahingossa seuraavaa:

1) Uenon puistossa on joku ennennäkemätön piilotettu temppeli ja atomipommimuistomerkki -- liekki joka olis niinkuin otettu pommin sytyttämästä talosta ja pidetty hengissä siitä lähtien, ja istutettu mm. kyseisen temppelin laitamille pystytettyyn muistomerkkiin.

2) Epämääräinen tavaratalo jonka alakerroksissa olen vaeltanut useasti piilottaa sisuksiinsa myös kerroksellisen alkomaholijuomia, mm. finlandiavodkaa ja amiraaliolutta, sekä (kuulemma) harvinaisen hyvinvarustellun viskikokoelman. Lisäksi,

3) kauppa myypi myös Isoja Kenkiä Naisille!! En o koskaan nähnyt moista missään täällä. Korkkarisaappaita ja kaikkia löytyy, ja vaikka suuri osa valikoimmasta onkin ihan hirviätä niin ei sentään koko hoito.

Edellisten kenkien pohjan läpi jo oli maakosketus olemassa -- monesti oon ettinyt hyviä uusia mut ei vaan o kelvollisia löytynyt: se nyt vaan on kertakaikkiaan niin että käyttökengissä ei saa olla mitään naruja joita solmiessa kenkärajoitteisten paikkojen ovella pakkautuu veri päähän ja repeää housusta takamus, ja lisäksi pitää klopojen olla ei-kirkuvan-pinkit tmv, ja mahtua jalkaan. Jälkimmäinen on yleensä ollut se isoin ongelma.

Nyt ei puutu elämästä enää mitään. Ruisleipä leipoutuu. Ikea tuottaa sillit, näkkärit, piparit, pehmosalmiakit ja estrellan sipsit. Ei tartte avojaloin tarpoa. Olemme omavaraisia jos turkinpippureit ja tillinsiemenii ei lasketa. Ja maksamakkaraa. Ja punajuuria. Ja loskaa ja räntää ja snägärin tappeluita. Jne, mutta silti. Phew.

Talvellaki voi surffaa mut siitä tulee se mustelma si

2007-12-29T18:31:00.000+09:00

YoEventuresin sinivalkopunaisin(?) siivin kiidimme jo toista kertaa lumilautailemaan Misuterii Tsuaan sikahalvoin pakettihinnoin. Sanomalla "viekää meidät mihin tahansa missä on mäki älkääkä kertoko etukäteen että minne" maksoimme tällä kertaa parinsadankilsan bussikuskauksesta, päivän hissilipuista, vuokralaudoista ja -monoista yhteensä 4300 jeniä (abt 25 eur paikkeilla). Referenssinä, kohteemme lautamonovuokrasetin perushinta on 4000 jeniä.

Päädyimme sattumalta samaan kohteeseen kuin viimekeväisellä elämän ekalla lumilautakeikalla, Saku Paradaan Gunman ja Naganon rajamailla. Tällä kertaa tosin oli arki, ja alkutalvi, ja rinteet laiskasti lumetettuja ja siksi hiukan kapoisempia kuin aiemmin, eikä niistä ollut aukikaan kuin 2/enemmänkuinseittemä. Onneksi oli kokemusta karttunut* jotta pystyimme laskemaan ajoittain myös alaspäin eikä sivuttain, ja osasimme väistää ne lukuisat lastenrinteessä** kanssamme seilanneet kymmenpäiset polvenkorkuisryhmät, pienin poikkeuksin.

Taas kaatuiltiin, taas sattui häntäluuhun, ja suoritin yhden kuulemma vaikuttavan suorinvartaloinympärimenon jossa myös onnistuin mottaamaan itseäni nyrkillä leukaan. Silti jälkikäteen pukuhuoneessa havaittiin positiivinen ero edelliskertaiseen: pystyy nostamaan käsivartta niin paljon että voi harjata pipohiuksensa! Ehkä siis tällä kertaa tuli puskettua itseään ylös kontta-asennosta hiukan edellisvuotista vähemmän.***

* mullekin
** Kokeilimme kaikki myös toista auki olevaa rinnettä, mutta vain ne jotka eivät aiheuttaneet äkkikäännöksellään ylempäätulevan kokeneemman laskijan kaksoisvolttia alarinteeseen**** (tai kokeneet perhevastuuta hissiseuranpidosta) kokeilivat useammin kuin kerran.
*** Tai sitten ei, seuraavana (ja sitä seuraavana) päivänä kyllä sattui kiitettävästi käsivarteen ja kaulaan ja niskaan ja selkään ja muuallekin.
**** kuten allekirjoittanut

...

Jo edellislautailureissulta vajaan vuoden takaa jäi mieleen nasta maisema, ympäröivien mykkyräkarvaisten pehmeämuotoisten jättikukkuloiden lomasta kohoava hätkähdyttävän selkeäpiirteinen vuori, joka erottui tasaisella lumipeitteellään harmaasta maisemasta jo lähes tunnin bussimatkan päästä, saatika sitten aitiopaikalta laskettelurinteestä.

Myöhemmin tutkiskellessa kaverin nimi löytyi kartalta, ja ilmeisesti kyseessä on yksi maailman suurimmista aktiiviseksi lasketuista tulivuorista, 2568 metrin korkuinen Asamayama (浅間山). Tulivuori purkautui viimeksi kahdesti syksyllä 2004, ensin syyskuussa ja sitten marraskuussa muutamia viikkoja ennen meitin maahantuloa. Wikipedian enkkukielinen sivu tosin mainitsee vain syyskuisen purkauksen, jälkimmäinen purkaus oli ilmeisesti hyvin pieni.

Tiedonetsintäprosessi oli tällä kertaa hupaisa: piirtelin tavalliseen tapaan kartalta sanakirjaan vuoren kanjit kokonaisuudessaan, vaikka useimmiten paikkojen nimiä on turhaa käsitellä muuten kuin erillisinä kanjeina. Nytkään ei "asama" tuottanut hakutuloksia sellaisenaan, mutta sen sijaan löytyi sana "asamasansoujiken" (浅間山荘事件, öö.. Asamavuorimajan tapahtuma), jolla viitataan vuoden 1972 panttivankidraamaan alueella: "... the first marathon live broadcast in Japan, lasting 10 hours and 40 minutes ... members of the Japanese United Red Army, ... , broke into the holiday lodge below Mount Asama, taking the wife of the lodge-keeper as a hostage." Kaikkea ne keksiikin.

Vuori on ilmeisesti suljettu vaeltajilta myrkyllisten huurujen takia. Pahus.

Maailma ei olekaan huono

2007-12-10T19:25:00.000+09:00

(aina).

Suuri autuus on monen kuukauden tauon jälkeen iskeä hampaansa hitaasti ja makustellen makiaan suureen mansikkaan. Satokausi on toki ollut jonkinmoisessa vaiheessa kyllä jo hetken, mutta kalliita ovat olleet penteleet. Nyt möivät tuplaboksin neljäänsataan, aiemmin lähikujan kojussa oon nähnyt yhtä lootaa kahdeksallasadalla. Ei tarvinnu kauaa miettiä.

En valita myöskään sitä että muumit saapuivat onnellisesti, isossa laatikossa kyllä mutta nettihärpäkkeen aikatauluvaraus alkaa sujua suht helpolla. Pari ekaa sivua näyttää siltä että teksti on tajuttavissa, ja tilasin jopa samantein pari kirjaa lisää. Nyt tarttee enää saada luettua. :-P

Itsenäisyyspäivän anti

2007-12-07T07:26:00.000+09:00

Viime viikolla tajusimme että suurlähetystön itsisbileet on ihan kohta, ja että me ei olla muistettu vieläkään faksata/postittaa niille meidän uutta osoitetta. Viime vuonna jäi pileet väliin samasta syystä: lafkahan siis lähettää kutsun vain niille joiden osoitteet sillä on. Kuten loogista onkin. Torstaina suoritettu käsienheiluttelusoitto heille sitten kuitenkin riitti, vaikka osoite saatiin paperilla perille vasta perjantaina (RSVP-pyynnön deadlinepäivänä).

Pileen alkuvalmistelu käsitti työpäivänjälkeisen pikapukeutumisen koulun liikuntakeskuksen pukkarissa. Vaatteenvaihto 3min, hiustenväsäysyritystä 10 (lopputulos ääheitästämitääntule-laitanponnarin). Yritin paeta kampukselta takakautta jottei kukaan pääsisi näkemään mua hameessa ja korkkareissa, mut feilasin uloskäynnin löytämisen, ja päädyin ulos pääportista.

Itse pippalossa sitten oli reipasta kokkarimeininkiä, hyvät ruokatarjoilut mulle ja huonommat kalavammaisille. Kivoja tuttuja oli myös. Mutta, voi hyvänen aika, ei siinä suinkaan kaikki.

Pengoimma joutessamme lähetystön kirjastoa ja teimme löydön. Alkuperäiset muumisarjikset on käännetty japaniksi, ja selaillut ムーミン・コミックス-painokset (muumin-komikkusu) olivat niinkin tuoreita kuin vuodelta 2000. Ja kyllä, ne löytyvät Japanin amazonista eikä ees kauhian kalliilla! Tilaukseen lähti heti kaksi -- vain kaksi siksi, että useamman kirjan paketit Amazon postittaa kuutiolaatikossa ja seuraa väistämättömiä toimitusongelmia kun pitäis olla kotona laatikon saapuessa. Yksi kirja tulee littanapaketissa ja mahtuu postilaatikkoon, mutta yksi muumisarjis jäisi liian halvaksi että sille saisi ilmaistoimituksen. Testaamme siis miten ison laatikon kaksi kirjaa tarvitsee. Iiiiiiiiihk.

Parempi aloittaa kans ehkä pienestä vaikka nyt tuntuukin että tottakai jaksan opiskella japaniaa nuin kivoista kirjoista vaikka kuinka.

JiiäLPeeTee ja uus Missio

2007-12-04T14:24:00.000+09:00

Koska ... (en keksi syytä), päätin osallistua maanlaajuiseen japanin tasotestiin, joka 1) maksaa rahaa (joitain tuhansia jenejä, hiukan vähemmän-kymmeniä euroja) ja 2) kyykytyksensietoa (postilaatikossa on paree olla nimet sekä romajein että kanoin ja muutenkin teet vaikka mitä tai muuten), sekä on mulle 3) täysin vapaaehtoinen ja 4) vaikka pääsisinkin läpi ei koko jutusta ole mulle mitään hyötyä kuitenkaantaatusti ikinäkoskaan.

Oli sitten lopulta se koetuksen toissapäivä, ja pisteenä aiemman neliosaisen luettelon päälle, en sit ees viitsinyt-uskaltanut lukea tenttiin paitsi pari tuntia edeltävänä lauantaina. Ihan vaan tehdäkseni turhuudesta sitäkin turhempaa. Ja tietty voidakseni jälkikäteen sanoa itselleni että no enhän mä ees yrittänyt, pffft.

Heräsin kanjiunistani sunnuntaiaamuna liian aikaisin, tankkasin sanamuistipeliä koneella liian myöhään ja juoksin junaan. Koko juna oli täynnä ulkkareita jotka tankkasivat papruista kanjeja. Ihan totta. Shibuyassa vaihdoin kiertolinjalta pikkupossujunaan ja se oli vielä enemmän täynnä ulkkareita. Ne vyöryivät melkein laiturilta ulos, mutta eivät kuitenkaan, vaan sittenkin Tokyo Universityn pihalle ja saleihin, ja metelöivät, ja minä menin mukana.

Sanasto/kanjikokeessa arvailin enimmäkseen nopalla. Kuuntelussa arvailin tuntumalla. Kielioppi oli helppo nakki. Tulokset tulee helmikuussa. En tiedä olisko väliks, eiköhän tuo eka osio kosauttanut läpipääsyn.

Mitä tästä opimme? Beats me.

Mutta se Missio: Olen päättänyt yrittää oppia olemaan ajattelematta mitä vastaan kävelevä ronsu minusta ajattelee. Vaikea homma. Toteuttamisvihjeitä otetaan vastaan.

Vuoret vierii

2007-11-26T12:42:00.000+09:00

Tai ainakin viikot, ja isotkin kivet jyrkässä rinteessä, joskus.

Viime aikoina olen syönyt paljon sinappia ja suomalaista suklaata. En ole enää yksinasuja. Se on kivaa.

Olen innostunut seinäkiipeilystä, kokeiltuani sitä sisätiloissa nyt kokonaista yhden kerran. Homma oli edullisempaa kuin oletin, salin varusteet ihqn turvallisia, ja tunnelma mukava. Nuhjuisia saleja joissa istuskelee väkeä vauvasta vaariin, katsellen seiniä ja suunnitellen reittejä, heittäen läppää, syöden eväitä. Nyt treenaan salilla paitsi käsi-, myös sormilihaksia, aina muistaosjaksaessani ainakin.

Osallistuin ensimmäistä kertaa ikinä labran vuotuiselle yhteishenkilomareissulle, ainoana länkkärinä. Pakkauduimme la-aamuna varhain proffien henkilöautoihin, ajelimme ruuhkassa Yamanaka-järven rantamille autiohkoon hotelliin. Tullitieltä lähtiessä, viimeiset tullimaksut maksettuina, ei meitin autossa suostunut enää ikkuna sulkeutumaan. Vikat puoli tuntia oli vilpoista. Sitten pelattiin tennistä tai kiivettiin pienelle mäelle, vierailtiin onsenissa, syötiin illallista, juotiin alkoholia, auottiin suuta paljon ja sieltä tuli jotain joka ei ehkä ole ihan japania eikä englantia mutta jotain niiden suuntaan, ja heiluteltiin myös käsiä samaan aikaan. Oli ihan kivaa.

Tehtynä on myös viimein, aikataulun, seuraan ja sään salliessa, The Syksyinen Kaksipäiväinen Ruskaretki, suuntana Tokion korkein vuori*. Paitsi että ruska oli aika lailla ohitse. Täysikuu sen sijaan oli kirkas ja tuore, ja sää jo sen verran kylmää että en taida kotoa saada yönylivaellusseuraa ennen ensi kevättä. Snif.

* = Kumotoriyama. Hikiseen just yli 2km korkea, ja niin tiukasti prefektuurien väliselle rajalla sijoitettuna että itse asiassa varsinainen korkein kohta huipusta onkin Saitaman eikä Tokion puolella.

Melkein viimeinen aamiainen poikamiestyttönä

2007-11-07T10:40:00.000+09:00

Niinpäniin. Kun tulee töistä kotiin, on näppärintä toimia niin että pitkässä eteisessä ensin tiputtaa takin, sitten paidan, sitten housut, nätisti jonoon seinän viereen. Sitten etenee, vetää jalkaansa lattialla odottavat kotipehmopörröhousut, seuraavalla askelella lämmin paita. Talosta poistuttaessa suoritetaan sama käänteisenä. Monessa muussa asiassa noudatetaan samansukuisia periaatteita. Kaappi turha, kahlaus jees.

Aamulla heräsin (taas) ennen viittä enkä kuntosalin aukeamista odotellessani keksinyt muuta kuin käyttää raivaustraktoria kämppään. Hyvin järeää sellaista. Melkein pari tuntia meni, enää pitää imuroida. Tulipahan tehtyä.

Hedelmiä en ole enää muistanut vähään aikaan ostella. En aina montaa muutakaan asiaa. Aamiaiseksi kaapista löytyi: pikkupaketti nattoa, reilu lusikallinen tofua, porkkana. Kaikki meni, maustekastikkeisiin ja silmätippoihin en koskenut. Maitoa sentäs oli kahviin pitkästä aikaa.

Tyyppi palaa takaisin Suomesta ihan kohta (D-2): on aika totutella takaisin ihmiselämään ja keräämään kamppeensa lattioilta. Kuinkahan sujuu. Partsinovetkin pysynevät öisin kiinni.

Tervetuloa kotiin kulta. Ja hyvää syntymäpäivää.

Sivuhuomautuksena: Tutkimus edistyy pitkästä aikaa ihan hiukan. Ehkä mä en olekaan tehnyt turhaa työtä. Yay.

Tänä viikonloppuna

2007-11-04T15:16:00.000+09:00

...tosin voiko se loppua jos se ei oikein koskaan alkanutkaan? Tiedä häntä.

Mikko tohtoroitsi. All hail! Asiaan liittyy käheä juliste mutta se (ehkä) julkistetaan vasta myöhemmin. Julisteen henkilöillä on kuvassa ihanasti monia ominaisuuksia joita ei tosielämässä heillä ole.

Ilmassa on tosi paljon syksyä. Kirsikkapuut Uenon puistossa eivät leiki ruskaleikkiä, vaan käpristyvät ja hiukan kellastuvat ja ehkä pian putoavat pois.

Eläintarha on täydempi kuin ikinä. Siellä kävellessä ihmispaljouspaniikki uhkaa saada otteen, melkein. Apinalasten leikkiä on silti kiva seurata, ja ihmissemmoisten kans. Mähän lähdin ulos nimenomaan ihmisiä nähdäkseni, joten hyvä jee.

Uenopuiston konserttihallissa joku soittaa huilua nätisti, ja ääni kaikaa yli koko alueen. Halli saa multa täydet pisteet: useimmiten siellä järjestetään ilmaiskonsertteja (tämäkin oli, paha vaan et satuin paikalle sen loppuessa vasta), mutta maksullistenkin tuotokset leviävät koko alueelle. Mä luulen että tää on rakennuksen arkkitehtuurillinen tarkoitus ollut alunperinkin.

Pitkän epämääräisen kävelyretken jälkeen kotona, katselen Lucky Number Sleviniä. Vielä vaiheessa. Nätti poika parka(?). NY:n kylmyys näyttää hiukan täkäläiseltä: kuivaa, aurinko paistaa raa-asti.

Etikka tekee susta pehmeän

2007-10-29T23:18:00.000+09:00

Viikonloppuna oli Ihan Erilainen Reissu, mutta ei siitä nyt enempää. Paitsi että: Pilvisellä (muttei sumuisella) säällä vuoristossa on joskus jännää, varsinkin jos tuulee. Heräsin aamuviiden nurkilla hiljaisessa hotellissa, ikkunoiden takana paistoi lähes täysikuu, ja aivan läheltä ohi kiisi pyörteileviä pilviä. Villi fiilis. Pilvien kuuluu olla jossaan kaukana ylhäällä, eikä vyörymässä päälle ja kaatumassa niskaan, uhkaavia ovat semmoiset. Varsinkin kun on vielä puoliunessa ja viluissaan ja tiedostaa että ihan pian tartteis lähteä sinne pilvien sekaan vaeltamaan.

Pilvikokemusta edeltävänä iltapäivänä multa kysyttiin kielipuolisten (minä pahimpana) täyttämässä kylvyssä että oletkos sä kova vai pehmeä. Ymmärtämisen hitaasti etenevällä harha-askelisella polulla ensin sain selville että pehmeä oli notkea, mutta jonkin aikaa säilyi päässä se harhaluulo että notkean vastakohta olisi vahva. Ei se ollut, vaan ihan vaan jäykkä. Määrittelin itseni ehkä enemmän pehmeäksi, tietyillä peräänantamattomilla rajoituksilla, jonka jälkeen sain kuulla että happamien tuotteiden (etikka, sitruuna, etc) nauttiminen pehmentää. Ja, noniin, pakkohan sen on olla. Etikoidut tuotteet on mun lemppari, päinvastoin kuin perheen jäykemmän jäsenen.

Pehmeehän neet hampaatkin happamalla.

Tänään oli syyslukukauden ensimmäinen labransisäinen seminaari. Seminaarihuone oli yllättäen täynnä muuta populaa: edellisillä oli miitinki vähän venynyt. Esitelmävuorossa olevat pojat ihmettelivät ja heiluttivat printout/läppärintäyteisiä käsiään, alakerran sisarlabran ajallaan paikalle saapunut popula samoin. Koko väki pysyi kuitenkin käytävässä näkymättömän linjan takana siten että huoneessa istujat eivät heitä voineet nähdä. Tunnustelijana lähetettiin vain labran assistentti, ei puhettakaan siitä että oltaisiin menty loomailemaan lasiseinän taakse asianmukaista poistumista vauhdittamaan.

Vika kaki menossa. Ehti kypsymään melkein kokonaan. Tavallaan tykkään raaemmista enemmän, joskus, fiiliksen mukaan.

Haikee tuliaiskärkky

2007-10-24T11:09:00.000+09:00

Eka aamu kun teki mieli pistää hanskat käteen, vaikka vielä nukkuikin yön partsinovi auki. Aurinko on talvisen kirkas ja taivas sininen. Tilauslistalle suomentuliaisiin lätkähti hiuksiin jätettävä&suihkutettava hoitoaine: kohtapuoleen suap sähköisiä karvoja kammata naamaltaan hartiavoimin.

Tuliaistoivelista oli jo valmiikskin pitkä. Erästä ruotsalaista sinappia (punaista kiitos), astianpesuharjoja, kyytabletteja, Nordqvistin teetä, salmiakkia ei kai tartte ees erikseen mainita. Ja Tallinnasta pipo. Se ainakin on jo luvassa, kaksin kappalein. Kiitokset vain urhealle retkueelle, kuten myös valokuvamalleille.

Hassu elämä. Niin kauan oltu muilla mailla vierahilla että vuodenaikojen vaihteluihin alkaa täälläkin liittyä haikeutta. Muistoja, menneitä, muuttumisia.

--
Edit:

Talvi tosiaan. Nyt yöllä ulkona laulaa vielä sirkka (joku koorogi, WWWJDic:in mukaan: "any insect that chirps in autumn") lähinurtseissa ja -pusikoissa. Lämpömittari näyttää 18 astetta. Ja minä tyttö palelen ja laitan WLAN-aparaatin lämmittämää (ihan kiva ettei kuitenkaan tullut tulipaloa tai laitteenpoksahtamista) neulepaitaa ja takkia hytisten päälle ulos lähtiessäni. Mitä minust on tullut..

Valitsemisen jalo taito

2007-10-23T14:58:00.000+09:00

Alkuun varoituksen sana: Oheiset kuvat eivät liity mitenkään tekstiin. Kävinpä vaan viikonloppuna vuorella. Siellä oli aurinkoa, kiviä, syksyn värejä, Fujisan, mutaa, ja paljon ihmisiä jonoissa.

---

Pentuna aloitin kirjastovierailut jo ennen kouluikää. Ala-asteella sieltä kotiin säännöllisesti kannettava lasti väänsi selän kumaraan, yläasteella piti koittaa käydä läpi kaikki mahdolliset klassikot. Aika tavallinen tarina?

Parikymppisenä lopetin, en oikein tiedä miksi. Keskittymiskyky ei riittänyt, luin koko ajan vähemmän, tentteihin vähiten pahan tenttipanikoinnin takia. Kaipasin sitä aikaa kun pystyin uppoutumaan kirjaan pitkälle aamuyöhön, vaan ei kun ei.

Hiukan sain taitoa takaisin noin viidennen (tms) opiskeluvuoden aikana kun kevään aikana suoritin sosiaalipsykologian sivuaineen kirjatentteinä. Tein töitä lähes täyspäiväisesti, joten istuin nenä kirjassa kaikki viikonloput. Arvosanat olivat hyviä ja koko luottamus omaan lukukykyyn parani sen verran että sain joitain TKTL:nkin tenttejä pitkästä aikaa suoritettua; tajusin myös että tenttilukujen vaikeus ei johtunut aivojen rappeutumisesta tai tyhmyydestä vaan siitä että jotkut asiat nyt vaan eivät jaksa kiinnostaa. Aloitin viihdelukuharrastuksen uudella innolla, enimmäkseen kului sekä suomalaisia klassikoita että uudempaa spekulatiivista kirjallisuutta.

Japaniin lähtiessä oli kova pala todeta että kirjat saisivat todennäköisesti jäädä. Myöhäisteininä luin kirjoja enemmänkin englanniksi mutta en koskaan nauttinut siitä yhtä paljon kuin suomenkielisestä tekstistä. Pirkele, suomi on kaunista, ja paitsi että se sopii mun mielestä paljon paremmin tiettyihin kirjoitustyyleihin, joka tapauksessa ymmärrän sen vivahteita aina tottakai paremmin.

Japanista oli alkuun vaikea löytää edes englanninkielistä kirjallisuutta: kokeiltujen kirjastojen käännöskirjahyllyt olivat lyhkäisiä, tyhjiä ja vanhentuneita. Monesti aiemminkin mainittu amazon.co.jp toimi toki jonkinsortin pelastajana: paperikantiset ovat täällä edullisia ja toimitusmaksuitta pääsee jo aivan pikkuostoksilla. Paperikantisvalikoima oli kuitenkin mulle vähän huono: mm. fantsua kyllä löytyy, ja dekkareita, mutta kun ne nyt eivät valitettavasti jaksa mua niin suuresti innostaa (vaikea tunnustus nykykaveripiirissä). Ostin monta, luin hiukan vähemmän.

Joskus viime kesänä viimein tärppäsi. Nykyasumuksen lähikirjaston enkkuhylly on aika hyvin varusteltu, ja sain idean jonka toivoin auttavan täkäläiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa: lukisin japanilaisten kirjailijoiden käännösteoksia.

Ensimmäiset kokeillut kirjailijat, Haruki & Ryu Murakami ja Banana Yoshimoto osoittautuivat kiinnostaviksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan ollenkaan vaikeaa uppoutua kirjaan junassa, kotona, lounaalla, kuntosalin steamaastaassa: kysymys oli jälleen vain siitä että pitää lukea sitä mikä itseä kiinnostaa. Yksinkertaista mutta niin kovin monimutkaista. (Enemmän H. Murakamia ja Yoshimotoa lukiessa tosin alun innostus on laantunut: molempien kirjoissa toistuu tietynlainen kohtalonusko, ja taianomaiset elementit. Yoshimoto varsinkin esittelee joka ainut kerta jonkun erikoislaatuisen ja lähes mystisen ihmisen, jonka ympärillä koko muu maailma pyörii. Pöh.)

Uusin ihastus on Osamu Dazai. Synkkä hemmo joka mm. yritti itsemurhaa neljän eri naisen kanssa ja kerran itsekseen. Naisista kuoli kolme, ja vasta viimeinen sai seuraa myös Dazaista. Kuten arvata saattaa, kirjatkin ovat (ilmeisesti kaikki) aika synkänpuoleisia.

Käsissä on tosin vasta toinen testikappale, The Setting Sun, joka kertoo maailmansodanjälkeisen Japanin yläluokan rappiosta. Ensimmäinen lukemani opus oli novellikokoelma Crackling Mountain and other stories, jonka novelleista yksi herätti mielenkiinnon oikein tosissaan. Suurin osa muista aiheutti kuitenkin ristiriitaa (mm. vanhojen kansantarujen yms. uudelleenkirjoitetut versiot eivät oikein iskeneet), ja lainasin tämänkertaisen kirjan aika epäluuloisena.

Epäily oli onneksi turha, kirja on loistava, samasta syystä kuin novellikokoelman Juudaksen yksinpuhelu: Dazain ristiriitaiset ja epäloogisesti käyttäytyvät henkilöhahmot ovat ihanan eläviä. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettujen tarinoiden kertojan tulkinta omasta (ja muiden) elämästä vaihtelee ajan ja mielentilan mukaan, tehtyjen valintojen syyt ja seuraukset eivät ole kiveen kirjoitettuja. Näkökulma on psykologisesti paljon uskottavampi kuin "kaikki mitä tapahtui oli tarkoitettu tapahtuvaksi"-höpellyksissä. Pitkästä aikaa en lukiessani muista että tarina ei ole tosi. Tätä lisää.

Toinen miellyttävä mutta valitettavasti vähemmän uutta luettavaa tarjoava tuttavuus oli Sadako Sawamuran My Asakusa. 1900-luvun alussa syntyneen näyttelijä/vasemmistoaktivistin omaelämänkerrallinen tarinakokoelma vanhan Tokion elämästä. Kiehtovaa -- eikä vähiten siksi että kirjassa puhutaan jatkuvasti nykyisestä naapurustosta ja sen lähialueista. :-)

Suosittelen kaikille. Paitsi niille jotka mieluummin lukevat jotain muuta.

Tyttö innostuu kakeista

2007-10-18T20:04:00.000+09:00

Ankean työpäivän päätteeksi päätin itsepiristää, kuinkas muuten kuin shoppailemalla. Haikkikarttoja! Viime viikkojen retket on suuntautuneet (mulle) kartoittamattomille alueille ja heti syttyi hinku hankkia lisää hyvää luettavaa. Urheasti siis selasin netistä missä ois työmatkan varrella isoja kirjakauppoja, mutten löytänyt kuin Bookoffin Nakanobusta. Ko. lafka ei kovin suurella todennäköisyydellä karttoja tarjonnut mutta kun lähiasema on pieni, ei vaiva käydä katsomassa ole kovin suuri.

Kipaisin siis, ja toki oli vesiperä. Mutta kaupan kulmalta, ennestään täysin tuntemattomalla alueella, lähti katettu pieni kiva kauppakuja. Sinne siis, muuten vaan maleksimaan. Paikalliset lähiöiden kauppakujat on ihan lempparipaikkoja, ihmisiä riittää mutta katujen pienuuden takia ne eivät varsinaisesti liiku massoina vaan yksilöinä, ja putiikit ovat pieniä ja sieviä. Tällä kertaa tärppäsi hedelmä/vihanneskaupassa. Kakeja! Sikahalvalla!

Kaki on paitsi mun ehdoton lemppari, myös eräänlainen japanilaisversio suomalaisesta puutarhaomenasta: Myöhäissyksystä niitä kasvaa joka pihassa maaseudulla, ja hedelmät mätänevät puuhun. Maaseudun sukulaisilta niitä saanee helposti ilmaiseksi laatikollisen, mutta kaupassa myytyinä hinta on ihan tuntuva. Ihan pelkästään japanilainen erikoisuus on toki se, että kauneimmat yksilöt myydään tolkuttomaan hintaan. Tänään samassa kojussa näin yksilöitä jotka hiukan muita isompina ja punaisempina maksoivat yli 400 jeniä kappale. Entäs mun ostamat? Oheisen kuvan 7 hyvän kokoista otusta 298 jeniä! Eikä ne oo kuin melkein vähän raakoja, ja ensimmäinen kokeiltu kappale ainakin oli just täydellinen. :-) Nam!

Jännä juttu muuten miten hedelmäkulhosta tulee kotoisa olo. Kulutan itse hetelmei vähemmän kuin ois ehkä terveellistä, ja Krabsyn omput ja banskut on yleensä ne mitä kulhoista löytyy. Nyt tunnen itseni tosi aikaansaavaksi ja kunnon ihmiseksi kun ihan itse niitä hankin.

Minne se kesä meni

2007-10-18T15:18:00.000+09:00

Vuorilla alkaa paleltaa ilman hanskoja, ja kun pitää parvekkeiden ovia illat ja yöt auki niin tarttee jo käyttää jaloissa pörröisiä sukkia ja nukkua oikean peiton alla. Koulussa luennot alkaneet ja tuskalliset kanjipitoiset lukukauden alun kirjautumislomakkeet on täytetty, ja viikkoseminaaritkin alkavat jo parin viikon päästä. Vastahan se oli kevät ja kirsikankukat ihan just äsken!

Nyt on myös justiin se aika vuodesta kun on paras käpöstellä lähialueiden vuorilla. Ilma on usein kirkasta eikä vielä liian kylmää (ei tartte raahata ylimääräistä vaatetta ja hätälämpöpeittoja mukana). Siks varmaan Krabsynen ajoitti suomenmatkansa just tähän, ettei tartteis joka viikonloppu raahautua jonnekin. Varo vaan, joudut kyllä vuorelle nukkumaan palattuas, ja turha vänkyä että on kylmä! Suomen syksyssä varmaan viileään säähän tottuukin aika hyvin...

Jossain sentään ehdittiin yhdessä käydä. Parin viikon takaisen reissun järjestäjä on paitsi loistotyyppi, myös tuore "Japanin 100 kuuluisaa huippua"-kirjan omistaja ja siksi yhtäkkiä kovin aktiivinen reissunvetäjä. Viime viikonloppuna suuntana oli Myougisan Gunmassa. Vuori ei ole järin korkea (vain noin 1400m), mutta kuolemantuottajana se on Japanin tehokkaimpia: alue on helposti satunnaisen matkailijan tavoitettavissa ja vaaranpaikkoihin siis pääsevät puolivahingossa nekin joilla ei välttämättä rinteille asiaa olisi. Lisäksi niitä vaaranpaikkoja riittää, moni vaelluspolun pätkä kuljetaan (kiivetään, kontataan, raahaudutaan) ketjuista pidellen kalliojyrkänteellä ja pahimmilla alueilla on parasta olla mukana omat köydet ja kimpsut ja taito käyttää niitä.

Myö ei ees suunniteltu menevämme vaarallisemmille alueille (oheisen kuvan kartalla yläosan punaisella merkatut reitit). Vähältä piti silti ettei helpommallekaan alueelle päästy: reippaan kuukauden takainen taifuuni osui paikkaan sen verran tehokkaasti, että suurin osa reiteistä oli suljettu. Paikallisen matkamuistomyymälän pitäjän mukaan pahimmat sotkut oli kyllä jo korjattu ja jos oltaisiin varovaisia niin voitaisiin hyvin silti mennä (alue oli määrä avata 15.10). Suljetulla reitillä oli kuitenkin tiukkasanainen vartija jonka ohitse ei päästy.

Turhan metsäseikkailun lannistamana (ei ihan onnistuttu löytämään sitä pienempää polkua jonka myös piti johtaa reitille) kipitettiin sitten häntä koipien välissä oikopolkua auki olevan alueen suuntaan. Aikaa oli kulunut jo joitain tunteja, enkä odottanut enää mahdottomia koska alueen ne kivet näyttivöt hassulla paikalliskartalla niin pieniltä ja söpöiltä. Eikä siellä ollut mitään varoitusmerkkejäkään, itkeviä rapuja vain. Ja kuka ihme nimeää vuoren kultaiseksi kanaksi!

Tästä se hupi sitten kuitenkin vasta alkoi. Kivimuodostelmat olivat suoraan sanoen hillittömiä, ja ihan tarpeeks monessa paikassa pisti pystysuora pudotus jalkojen juuressa hirvittämään. Päivä oli kirkas ja kaunis, ja korkeimmalle kivelle jumituttiin pitkäksi aikaa istuskelemaan. Mitenhän moneen kertaan tätä kehtaan hehkuttaa: mahtavat maisemat! Jippii! Ihkuu! Menkää sinne! :-) Kuvat eivät tee paikalle ollenkaan oikeutusta kun niihin ei saa sitä putoamisen pelkoa mukaan.

Mun tavallinen vaellus tarkoittaa yleensä että kipitetään kiireellä huipulle jossa tulee niin nopeasti niin kylmä (eikä sitä aikaakaan oikein ole) että samantien tulee aina lähdettyä alas. Turistivaellukset joilla pysähdytään joka sadan metrin päähän taivastelemaan maisemia eivät yleensä ole mun juttu, mutta tällä kertaa kyllä osui nappiin. Varmasti paljolti myös siksi että sattui osumaan tosi hyvä porukka matkaan.

Ens sunnuntaina taas sitten saman järkkärin mukana jolleen kivikasalle jossain Yamanashissa. Ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta mutta kukaan muukaan ei järkkää mitään ja itse en saa aikaiseks. Hassu juttu mutta jotenkin pelottaa lähteä yksin kun ei oo Krabsya kotona oottamassa, vaikka eipä se kai voisi haverin sattuessa sen kummempaa kotoa käsin tehdä kuin Suomestakaan. Pelotus on kummallinen juttu.

Kipusi-kapusi-konttasi

2007-10-08T01:03:00.000+09:00

Lauantain herätys oli taas odotetun rankka.

Hyppään junaan hiukan ennen viittä, yöjuoksuiltaan palailevien sarariimanien seuraksi. Tällä kertaa kuitenkaan viereeni ei osu ketään pahasti tuoksahtavaa tai olalle nukahtavaa, sää näyttää mainiolta ja junan ikkunoista pilkottaa ajoittain oikein nätti auringonnousu. Reppuun ahdettu kasa eväitä, makuupussi ja makuualusta, valjaat ja kiipeilytossut, onsenvarusteet, jne, jne. Lopputulos vie melkoisesti tilaa ja olen ihan tyytyväinen siihen että telttaa ei tarvinnut pakata. Retken järjestäjän telttaan kuulemma mahtuu.

Epäilyksiä

Päätepysäkilläni Nishi-Kokubunjissa sitten 2 minuuttia ennen sovittua kuutta kuikuilin ulkoilutamineisia ihmisiä parhaani mukaan, tuloksetta. Pienen odottelun jälkeen aseman ovelta juoksee reilu kolmikymppinen japanilaismies. "Joanna? I'm N." Painumme konbiniin ostamaan evästä, N. vaikuttaa jotenkin hermostuneelta. Matkalla autolle todennäköinen syy selviää: "There are no other IAC members, this ok?". Oletan että tyypillä on jotain paikallisia kiipeilykavereitaan mukana, eli todennäköisesti reissulla on parasta osata japania pysyäkseen jutuissa mukana. Tämähän sopii mulle nykyään hyvin, puheharjoitusta tarttee kovasti.

Autolla sitten varmistuu että ei vain IAC-jäsenet puutu seurastamme, vaan kaikki muutkin.

Jah-hah, ajattelee Joanna. Ei tulla maininneeksi että mennään kahdestaan ennen kuin olen järkännyt varusteitani koko illan ja raahautunut aamuhämärissä toiselle puolelle kaupunkia? Hypätään autoon ja huristellaan monen tunnin matka keskelle erämaata josta mulla ei ole mitään mahdollisuutta palata omillani? Jaetaan teltta? Sekuharachaaaaaan, au secour!

Vaikka ensireaktiona mielessä soi jokikinen varoituskello, on loppujen lopuksi suhteellisen helppoa päättää että niistä ei tarvitse niin välittää. Luotan siihen että pärjään omillani jos tarpeen on, ja N. vaikuttaa ok tyypiltä, vaikka hiukan sulkeutuneelta. Loppujen lopuksi eniten reissussa huolettaa se että kahdestaan mennessä joudun todennäköisesti kiipeämään hitosti enemmän kuin oletin: isommalla porukalla olisi ollut helppoa antaa toisten kiivetä ja pitää itse taukoa pidellen turvaköyttä toisille. Plus, voi hyvänen aika, kahdestaanhan mun pitää pitää tyypille seuraa enkä voi vaan ujostella hiljaa nurkassa! Kääk.

Turistina ylängöllä

Matka alkaa, suuntana Ogawayaman kiipeilyalue Naganon prefektuurissa. Chuo Expresswayllä on tähänkin aikaan ruuhkaa, ja kävelyvauhtia ajellessa on helppo keskittyä juttelemiseen. Ogawayama on kuulemma kivikiipeilijöiden keskuudessa Japanin kuuluisimpia: kymmeniä kohteita, erilaisia kivityyppejä, jokaiselle jotakin aloittelijasta experttiin. "It's the Yosemite of Japan". Okei, vielä kun vaan tietäisi mikä on Yosemite.

Ajallisesti hiukan matkan puolivälin jälkeen, Kofun tienoolla, vaihdamme tullitieltä pienemmälle. Korvat lukittuvat tasaisin väliajoin, ylöspäin ollaan menossa. Taukoalueen ämyrit soittavat hissimusiikkia, ilma on kirpeän viileä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Ajotie pienenee ja mutkistuu, maisemat muuttumat maaseuduksi. Ajamme läpi tasaisen ylängön jota ympäröivät joka suunnalta noin kahden kilometrin korkeuteen nousevat huiput. Ylänkö itse sijaitsee noin 1500 metrin korkeudessa. Eksoottista. Ja kaunista.

Päädymme Mawarime Dairan ("Panorama Plateau" tms) leirintäalueelle puoli yhdentoista maissa. Alue on ihku, täynnä koivuja, ja joka puolella korkeuksissa näkyy kummallisia kivimuodostelmia. Paikka on täynnä väkeä telttoineen ja autoineen, mutta N. sanoo että odotti paljon pahempaa ruuhkaa. Jätämme tarpeettomat kamppeet autoon ja suuntaamme heti aloittelijarinnettä kohti.

Viimeinkin asiaan: ekan päivän kiipeilyt

Ogawayama on N:lle tuttu paikka, mutta aloittelijarinteessä hän ei ole täällä koskaan kokeillut. Kuljemme metsäpolkua puolen tunnin pätkän ja päädymme viereisen kuvan lohkareen juurelle. Kuulemma ollaan päädytty aivan liian pitkälle ja oltiin hakemassa jotain aivan muuta, mutta kun nyt ollaan täällä eikä muita kiipeilijöitäkään näy niin käytetään tätä paikkaa "lämmittelyyn". N. kiipeää joitain metrejä kiinnittämään yläköyttä, ja solmujen ja köyden käsittelyn kertaamisen jälkeen ei kun menoksi.

Tässä vaiheessa ovat huoleni häljenneet. Ujo N. on elementissään ja opettaa hyvin, ja mikä tärkeintä: kun katson miten tarkkaan turvavarmistukset hoituvat, pystyn luottamaan köyteen ja kiipeämään (lähes) pelkäämättä. Unohdan itse kerran lukita karabiinin pitäessäni köyttä N:lle, ja sen jälkeen joka ikinen kerta koko reissun ajan se muistaa aina kysyä multa aiheesta. Hyvä juttu.

En ole ollut ihan varma mikä mua alkoi oikein kiipeämisessä pelottamaan. Ekat kerrat sekä kivellä että vesiputouksissa meni ihan hyvin, mutta sitten yhdellä ryhmäreissulla alkoi ongelmaksi muodostua käsien ja jalkojen paniikkitärinä ja täydellinen rohkeuden puute.

Yksi syy on varmasti se, että itse köyttä pitäessäni mulla on olo että mm. köyttä kiristäessäni en osaa toimia tarpeeksi nopeasti: Koko turvatoimi perustuu siihen että köysi pysyy lukittuna vain kun se käännetään lukitusvempeleen taakse. Kiipeäjän edetessä köysi tietysti löystyy, ja vaihe kun sitä kiristetään edellyttää että lukitus poistetaan hetkeksi. Tämä hetki täytyisi pitää mahdollisimman lyhyenä, mutta mulla on aina vaikeuksia tehdä asia sujuvasti. Tuntuu että on vain tuurista kiinni suorittaako kiipeäjä putoamisen juuri sillä hetkellä kun köysi pääsee juoksemaan vapaasti kaikkiin suuntiin.

Lisäsyy lienee että aiemmin mainitulla ryhmäreissulla oli mukana paljon aloittelijoita. Katselin kammolla miten köyttä pideltiin ajoittain täysin väärin, ja miten ihmiset keskittyivät enemmän juttelemaan muiden alhaalla seisoskelijoiden kanssa, kädet ilmassa viuhtoen puhetta korostaakseen. Aargh. Tunsin itseni nipottajaksi ja turhanhermoilijaksi kun sanoin asiasta ja mulle vaan naureskeltiin.

Tällä kertaa homma sujui mielestäni hiton asiallisesti. Varsinkin aloittelijana, kun kokemusta, rutiinia ja silmää puuttuu, on mun mielestä syytä triple-tarkistaa ihan kaikki vaiheet jos niistä riippuu toisen henki ja luiden eheys.

Mutta asiaan. Kovin korkealle ei tällä kivellä yritetäkään, vaan kolutaan läpi kaikki alaosan reitit. Lähes jokaisen pääsen lävitse ilman köyden apua, mutta yksi ulkoneman ylittävä jää vähän nolosti suoritetuksi. Mulla vaan ei ole lihaksia, ei maha mitään. Rakkoja sen sijaan löytyy jaloista, edellisviikkoiset hirmutkaan eivät ole vielä parantuneet ja (tarkoituksella) kolme numeroa liian pienet kiipeilykengät eivät tee niille erityisen hyvää. Iltapäivällä kokeillaan lyhyesti vielä toista kiveä mutta mulla loppuu energia, ja N:n mielestäkin on neljän maissa sopiva aika lopettaa.

Leirielämää

Iltapalashoppailemasta palatessa on koko leirintäalue savun vallassa. Joka teltalla on oma bbq-systeeminsä, ja joillain näyttäis olevan täällä metsässä paremmin varusteltu keittiö kuin meillä himassa. Pimeän koittaessa alkaa tulla tosissaan kylmä, lämpötila lienee noin viidessä asteessa eikä mulla ole juurikaan vaatetta mukana. Kasaan päällekäin kaikki vaihtovaatteet ja sadevarusteet ja pärjään miten kuten. Pystytetään teltta, laitetaan illallista, syödään, painutaan nukkumaan. Häpeän alkuperäisiä epäilyksiäni aikomusten puhtaudesta.

Tyypilliseen tapaani näen unta senhetkisistä tapahtumista. Unessa telttamme ympäri juoksee lapsi, aina neljä kierrosta, ja sitten se avaa ovet ja kirkaisee sisään, uudestaan ja uudestaan. Siihen asti että mun on aivan pakko nousta veskiin vaikka ulkona on kylmä ja kengät märät ja en meinaa löydä veskiä pimeässä ja paluu telttaan on rasitus mutta huojentavaa kun viimein pääsen takaisin makuupussiin. Paitsi että tässä vaiheessa herään, ja totean että voi itku, enhän mä vielä käynytkään. Ulos, ulos vain. Teltta on kaiken huipuksi hiukan liian lyhyt, mun makuualusta ei tahdo mahtua sisään. Kerran herään siihen että olen pusseineni valunut puoli metriä teltasta ulos -- näytti varmaan aika jännältä ulkoapäin. :-)

Kakkospäivä: lattakiven ihanuus

Aamulla on mahdotonta nukkua yli puol seitsemän, joka puolella elämöidään. Aamupalan jälkeen ja teltan pakkaamisen jälkeenuunnataan puoli kahdeksan maissa siihen rinteeseen jota edellispäivänä ei löydetty. Kuulemma tämä "slab" on Ogayaman alueelle hyvin tyypillistä kiveä jota ei muualta Japanista juuri löydy. Musta seinämä näyttää lähinnä suomalaiselta rantakalliolta, tosin aika isolta ja jyrkältä sellaiselta.

Rinne näyttää ensialkuun helpolta, mutta todellisuus onkin toinen juttu. Kivi on lähes kauttaaltaan tasainen, puolen sentin kohoama tai kuoppa on jo juhlaa. Kiipeäminen tapahtuu varpaisiin ja käsiin nojaten, hiukan yläkenossa tasapainotellen. Kantapäiden tuska hellittää hiukan kun tajuan että kengän nauhat kannattaa pitää tosi löysällä tässä asennossa, mutta edellispäivästä kipeytyneet lihakset valittavat armotta. Lisäksi pelkään taas: en enää sitä että tipun korkealta ja murran luuni, kyllähän N. mun köyden turvallisena pitää. Mutta jos lipeän, niin köysi ei estä yhtään sitä että putoamissuunta on suoraan nenä edellä kiveen. Puolen metrin etäisyydeltä toki vaan mut kyllä siitä varmasti nätin kivi-ihottuman saisi.

Haavereita ei kuitenkaan satu, ja pääsen suht mukavasti jokaisen kokeilemani reitin ylös asti. Mielenkiintoisin kokemus syntyi siitä kun N. päätti tukea köyttä ylhäältä käsin. Mulla ei ollut mitään hajua siitä mitä kaveri siellä ylhäällä puuhaa, ja vasta viime hetkellä tajusin että aha, se ois nyt taas mun vuoro kiivetä. Pöllämystyneenä kapusin rinteen pysähdyksittä, miettimättä ja ongelmitta suoraan ylös. Sanoin N:lle että olipas helppo reitti ja se katsoi hoona ja sanoi että mutta sehän on näistä se vaikein. Rimakauhun ja panikoinnin vaikutus suoritukseen taitaa mulla olla aika suuri.

Koko päivä kului samassa paikassa, ehdin kiivetä pätkän ehkä kymmenisen kertaa. Paljon aikaa kului odotellessa N:n köydenkiinnittelyjä ja päästäessä kokeneempia kiipeilijöitä ohitse, mutta tauot olivat tervetulleita eikä aika käynyt pitkäksi muita katsellessa. Yhden maissa pistettiin kamat kasaan, enkä ois enää yhtään jaksanutkaan. Lähtöaika tuntui tuolloin hiukan aikaiselta, mutta myöhemmin aika hyvin valitulta. Viikonloppu oli kaunis, ja paluuliikenne Tokioon tosi ruuhkaista. Matkaan vierähti tällä kertaa kuutisen tuntia -- ja vähänkö ovat ankeita ne ruuhkailmoitustaulut jotka sanovat että seuraaviin 4 kilometriin kuluisi sitten 80 minuuttia, koska menivät laittamaan tuonne onnettomuuden hiukan tästä etiäpäin. Välillä käytiin onsenissa ja kotona olin vasta iltayhdeksän maissa, melkoisen väsyneenä.

Myöhäinen paluu ei haitannut, onnekkaasti maanantai oli kansallinen vapaapäivä. Juhlistin tätä fyysisen kunnon päivää suurimmaksi osaksi lojutilasta, petin pohjalta. Kivaa oli mutta tuskat jäi. En ole ihan varma lähtisinkö hetikohta samanlaiselle reissulle uudestaan, mutta tulipa tehtyä.

Oppimattomuutta; Sexual harassment kitten

2007-10-05T21:40:00.000+09:00

Joo. Viime viikolla kirosin kun aamuneljält heräsin. Mut enpä oppinut. Viikolla hetken mielennyrjähdyksessä ilmoittauduin kahden päivän kivikiipeilyretkelle. Kaduin heti ja koitin perua budjettitekosyyllä, mutta ne katsoivat mun bluffin sanoen että no mennään edullisempaan paikkaan. Pakko sitten kai. Mut miks miks miks nämäkin haluavat tavata anivarhain, aamukuudelta hiton skutassa jonne multa menee yli tunti? Neljältä ylös on määrä taas ponkaista, ja kammoan edelleen koko kiipeilyideaa. Kuitenkin putoon tai pudotan muut ja kaikki menee kurjasti eikä kenellään o kivaa.

Ja kanssa-asuja viel pakoilee tän yön jossain duunissa ja lähtee konferenssimatkalle jolleen paratiisisaarelle ennen kuin mä palaan reissusta. Plääääh.

Mainittu hlö. sentään sai karmapisteitä oheiset posterit bongatessaan (ja kuvatessaan). Sievä SekuHara-kissa opettaa että kanssamatkustajan hipelöinti ei oo toivottu juttu, ja kertoo mitä voi tehdä kohteeksi joutuessaan. Tai jotain, suunnittelen kääntäväni tarkemmin joskus paremmalla ajalla. Vaikka kisun sievyydestä onkin helppo johtaa tietty viittaus, kannatan kyllä sinänsä junakäpälöinnin vastustamista noin yleensä -- women only -vaunut eivät tosiaankaan ole se oikea ratkaisu. Ikävä kyllä yhä asenne tuntuu naisilla olevan se että parasta pitää suunsa kiinni koska äläkän nostamisesta seuraisi käpälöintiäkin paljon epämiellyttävämpi Nolo Tilanne. Ja tietysti on aina kyseenalaista että auttaisiko se äläkkä: tässä, vähän vanhemmassa äärimmäisessä tapauksessa tapahtumien kulku oli ilmeisesti aika selkeä kanssamatkustajille mutta apua ei silti löytynyt. Yh.

Intternettii ja isoveljii

2007-10-04T12:10:00.000+09:00

Iltapala: goma ae (pinaattia seesamikastikkeella), kevyesti etikkamarinoitua makrillia, merilevää, tofua, etikoituja ituja ja punaviiniä (!). Ei näytä kovin hienolta mutta pitäähän joku kuva olla.

Via irc: Flo control. Alakerran sisarlabrassa tekevät laajemmaltikin hahmontunnistusta, meillä käsiteltävät signaalit on puhetta vain. Vähänkö ois mageeta jos tutkis jotain sellaista että sais väsättyä siitä noinkin hienoi sovelluksia kotikäyttöön.

Tai no, siitähän se ois vaan kiinni että sais vaan enemmän loistoideoita. Meidän kerroksen kysymysvastausjärjestelmätiimin osanenkin sai taannoin semmoisen. Skype, opensource puheentunnistusengine ja voiceXML:aa tukeva ilmainen puhelinkeskusvepipalvelu johti helposti rakennettavaan labran sisäiseen leluun: puheella toimiva reittihaku Tokion junakaaokseen. Näitä palveluitahan ollaan tarjottu jo maailman sivu (eikä ne kai koskaan toimi kovin hyvin), mutta on se nyt ihan toista jos sen on ite tehnyt, omasta alastaan.

Useasti nykyisin toivoisin että olisin suuntautunut konekääntämiseen enkä mihinkään kysymysvastaussysteemeihin jotka ei ikinä toimi yhtä hyvin kuin hyvin aseteltu hakukoneavainsanarytäkkä. Paikallisten infowebistöjen määrä on suuri, ja jos enkkuversio löytyy se on aina vanhentunut. Googlen kääntäjä ja Rikaichan toki toimii, mutta silti. Että voisi paremmin integroida sen haun ja käännöksen, ja ehkä vielä saada giffeistäkin kanjit ulos käännettyinä. Mutta se nyt enää ei ois edes sitä alaa josta haaveilen hiukan salaa.

Toisaalla Intter Netissä kerrotaan miten Japani vastaa terrorismiin sormenjälkikontrollilla lentokentillä. Paitsi että tää asia on toki paha ja väärin, mua harmittaa hitosti se että jatkossa jonot kentillä tulee olemaan todennäköisesti pitkät ja hitaat. Mut laitan Krabsyn Suomeen kuun puolivaiheilla testaamaan asiaa, raporttia lisää ehkä sitten joskus.

Regular nähtävyys

2007-09-30T18:52:00.000+09:00

Oho, taas viikonloppu.

Menin vuorelle. Aiemmin tuntematon japnityttö järkkäs, ilmo tuli listalle torstaina. Erikoista: tapaaminen yhdellä Tokion keskusasemista viideltä. Vii-del-tä. Muutenkin reissu tuntui ehkä hiukan turhanpuoleiselta: noustais n. 2 kilsan korkeuteen ja käveltäis 6h mut istuttais sen takia myös junassa yhteensä kuutisen tuntia ja bussissa tunti. Mut, lähin. Nousin ennen neljää ja irvistelin pimeydelle ja sateelle.

Oli kolmen tytön ryhmä. Koko matkan ajan satoi ja pälpätin sekavia. Mitään ei nähty. Sain jalkoihin neljä isoa ja kipeää rakkoa, koska kokeilin uusia (japaninolonsa päättäneen tutun lahjoittamia) kenkiä. Yks kokeilu riitti. Kaivoin matkalla kameran kertaalleen esiin, kun kerta olin sen ison ja hyvän mukaan raahannut, ja kun törmättiin toiseen vaellusryhmään joka ei suostunut siihen että me otettais kuva niistä niiden kameralla, ilman että ne ottaa vastineeksi meistä.

Retken lopuksi mentiin paikalliseen onseniin joka oli niin skutassa että voi hyvänen aika mua tuijotettiin. Ulkkari!!11! Eikä me nyt ees niin skutassa mun mielestä oltu. Joka ammeessa eri tyyppi tuli jutteleen, ja saunassa jututtanut tuli toistamiseen kylmäaltaassa ja kutsui kotiinsa. En mennyt.

Kylpyjen jälkeen syötiin kylpyläkompleksin raflassa hyvää kylmää udonia ja ihmeteltiin matkamuistomyymälän sokerikuorrutettuja heinäsirkkoja. Kotimatkalla junassa herätettiin pahennusta hihkuen ja otin kuvan Fujista matkaesitteestä: kuulemma ko. vuoren olis pitänyt olla hehkeästi esillä kävelymme varrella.

Hieno reissu. Eka kylmäudon. Tapaaminen viideltä on liian aikaisin.

Ainii

2007-09-25T01:46:00.000+09:00

Hamsteri tosiaan kuoli (liiankin) hiljaisesti joskus viime viikolla. RIP. Ikää tarttui sentään melkein kolme vuotta.

Ehkä siksi uus sadan jenin kaupasta iltakävelyllä ostettu liikkeen/tärinän/tms-tunnistimella varustettu välkkyvä muovitakkujoustopallokumilelu on mulle nyt niin rakas. Ensin vaan leikin sillä ja heittelin sitä kohti ihmisiä, mutta sitten se unohtui soffalle ja aina kun kävelen huoneeseen se alkaa iloisesti välkkyy mulle, ja mulle tulee niin hyvä mieli. Snif.

Viikonloput viettyypi

2007-09-25T01:16:00.000+09:00

Oli taas pitkä viikonloppu. Ensin sivistyttiin Uenossa luonnontieteellisen museon inkatsteekkijne-näyttelyssä. Oli ahdasta, ja tekstit ja äänet oli pääosin japaniksi, mut inkojen kallonmuokkausleikit olivat ihan kiintoisia, varsinkin kun jäljempi haku intternetistä paljasti että ne ilmeisesti turhan usein ovatkin merkki muinaisesta ihmisheimon ja ulkkariavaruukselaisten risteymistä! Myös museon vessa tarjosi elämyksiä.

Astetta kivempaa oli uus surffireissu Chibaan! Paikka sama kuin edellisellä kertaa, josta tosin ei tässä blogissa o mainintaa, Yoe oli reippaampi. Eli, taannoin tähän videolinkitetyn kristillisen retken jälkeen jo edellisenäkin viikonloppuna oli auto ja nieltiin suolavettä kokonainen päivä Kujukurin biitsin keskivaiheilla.) Edellisestä keikasta oppineina vuokrattiin nyt kaksi lautaa yhden sijaan, ja odottelun sijaan surf.. pärskittiin enempi. Homma vei mutkin viimein kunnolla mukanaan kun tuli vähemmän kylmä. Sekä meno- että paluumatkoillakin oli pahuksesti vähempi ruuhkaa, ja päästiin vierailemaan kakskerroksisessa bussissa.

Siis, täydellinen reissu -- paitsi erään kameran hukkumisen, ja sen että nyt vuotaa silmät sakeana ja punaisina vettä, ja sen etten saa unta koska näen (uhkaavia) aaltoja ja tunnen huojuvani heti kun suljen silmäni. Uuuuuudestaan!

Jälkihuomio: osui silmään suolaveden seuraksi Wikipedian artikkelista että Kujukurin rannoilla voi keväisin ja syksyisin bongailla sanderlingei (mikä nyt lieneekään lintusen nimi suomeks). Ja kylläpä niitä tulikin bongattua, kaikilla reissuilla. Ihan vahingossa.

Elossa ja tajuttoman looginen

2007-09-11T15:31:00.000+09:00

Mikä käy ilmi sanomattakin: olen tässä ollut pitkään hiljaa. Hiljaisuuden aikana on tapahtunut juttuja.

Ensinnäkin, tein testin. Olen ihan kone!

You Are Incredibly Logical

Move over Spock - you're the new master of logic
You think rationally, clearly, and quickly.
A seasoned problem solver, your mind is like a computer!

How Logical Are You?

Sitä ennen luin japnikirjailijan hermoja raastavan, tarkoituksella tässä nimettömäksi jäävän dekkarin. Hermoja raastoivat lukuisat "Tunsin itseni niin typeräksi, miksen ollut keksinyt tätä aiemmin!?"-kohdat. Joo, mikset keksinyt, kyllä tässä on jo odoteltukin. Poliisiroinnin sietämätön hitaus desu nee.

Mut jotain hyvää: kirjasta opin että Tokiossa on joskus liikuttu ratikoilla. Intternetti kertoi että tosiaan on, ja paljonkin, ja että viimeinen toimiva linja kulkee ihan meitin läheltä, ja pitihän sitä käydä sitten kokeilemassa. Kuvassa pääteasema parin kilometrin etäisyydeltä kotoa, vanhasta kaupungista. Ratikka oli söpö, hidas ja edullinen, ja siellä oli paljon lapsia ja ruuhkaa.

Jossain edellisten tekemisten välissä käytiin myös YoEventuresin mainiolla reissulla surffaamassa. Tai siis, oli meri, ja oli lauta, ja oltiin meressä laudalla, tiedä onko surffaaminen ihan oikea termi sille. Yoelle kiitos paitsi järkkäämisestä, myös alle toivottavasti embeddautuneesta koostevideosta. Olen paitsi looginen, myös linssilude.

Mitään muuta en ole tehnyt. Vannon! En mitään! Paitsi pannaria.

--
Edit: fontille tapahtui jotain kummaa jossain valissa, enka kyl ehka saanut sita vielkaan korjattua. Voivoi.

Hukattu vuosi, hukattu elämä

2007-08-23T11:36:00.000+09:00

Vastahan mä aloitin kolmen vuoden gradschoolin lokakuussa. Sit yhtäkkiä onkin jo melkein seuraavan vuoden syyskuu ja naapuruston kissat pulauttelee kilvan pentuja.

Mitä mä olen saanut aikaan? En niin mitään. Kävin tuskalla japaninkurssin ja ymmärrän jo jonkin verran siitä mitä ympärillä puhutaan, en kuitenkaan jos puhutaan liian kohteliaasti eli useimmissa asiakaspalvelutilanteissa. Ite en uskalla sanoa mitään ja jos uskallan niin kukaan ei ymmärrä. Tai ehkä ne ei kuule koska en osaa puhua kunnolla ääneen.

Tutkimus? Hah. Olen muka kerännyt korpusta. Siitä ei tule mitään. Rakennettu on tuhanteen suuntaan levinnyt skriptahäkkyrä ja kasa datafileitä, kaikki eri formaatissa, sisällä paskaa dataa jonka käyttökelpoisuudesta tai -tarkoituksesta mulla ei ole hajuakaan. Ja vaikka dataa on tarpeeksi että en pysy siitä kärryillä, on sitä vielä mihinkään oikeaan käyttöön ihan liian vähän. Istun duunissa tuijottaen excelfileitä tyhmänä, väliin muutellen niitä edes taas, kehitellen jotain ideoita, mutta joka suunnassa on umpikuja.

Muu elämä? Mua ei kiinnosta mikään. En jaksais nousta aamulla ylös, enkä aina nousekaan. Ihmiset on pelottavia. Kirjaa vois lukea sängyn pohjalla.

Kiusallanikin pidän soittolistalla Vilkkumaata.

Luonnontieteellistä uteliaisuutta

2007-08-20T09:44:00.000+09:00

Sääennuste oli ilkiö. Sunnuntaina piti sataa iltapäivällä, siksi ei tiemme käynyt joenrantaan pulskahtelemaan. Sen sijaan kävimme Tokyo Sea Life-akvaariossa. Ei kyllä satanut, oli reippaasti yli kolmekympin helle taas. Kohtasimme akvaarion tiloissa mm. epätodellismittasuhteellisia tonnikaloja, ihan hitosti huutavia lapsia, hikeä ja ruuhkaa, sekä oheisen kiehtovan arvoituksen.

Mukaan tarttui (ei niin kaukana sijainneen Ikean) näkkileipien lisäksi oheinen.. juttujuttu. Se osoittautui aggressiiviseksi. Onkohan se lintu? Hedelmä? Vai...?

Maanantaiaamun ohjelmassa lähespökrääminen ruuhkajunassa. On kivaa että kulkee kaksi junalinjaa vierekkäin, niin että kun toinen on pysähdyksissä esim. onnettomuuden takia, voivat ihmismassat matkustaa ainakin osan matkustaa sillä toisella linjalla. Silleen sillipuristuneena että hengitys salpautuu vaikka olis onnistunut jo tunkemaan itsensä turvallisimpaan paikkaan kauaksi ovista keskikäytäville. Koska ne linjat on aamuruuhkan aikaan ihan survotun täynnä jo silloin jos ne molemmat kulkevat.

Ihanuus.

Täydellinen kesäretki

2007-08-12T11:06:00.000+09:00

Mentiin sit joelle. Lutrattiin kirkkaassa, viileässä vedessä, luettiin dekkaria, kuunneltiin veden kohinaa ja katseltiin kun muut lomailijat pitävät omaa kivaansa ympäristössä moninaisin tavoin. Kävellessä lopulta pois tästä ihanuudesta, sanoin Mikkoselle (cicadoiden huutaessa, kajakkityyppien pujahdellessa kosken kivien lomasta, joenvarren hyvin täkäläisesti vehreän kasvillisuuden keskellä) että onpa ihan suomalainen kesäfiilis. Ja kärsin ansaitun naurun ja noeikyllävähänkäänmitenniin:in. En just siinä saanut ajatusta kovin kirkkaaksi ja viittasin vesileikkeihin joita täällä ei paljon tule harrastettua.

Myöhemmin illalla vasta keksin sen oleellisen eron. Ekana tokionkesänä vietettiin ulkona aikaa paljon. Vesiputouskiipeilyä ja ties mitä tuli tehtyä. Toisena sitten jo vähän vähemmän, vaikka pari kertaa erehdyttiinkin menemään matalalle vuorelle liian kuumassa. Ja tänä kesänä olen sitten pysytellyt visusti sisällä, nautiskellen täysin rinnoin ilmastointilaitteiden ihanuudesta. Kesäkuisen synttärivaelluksen jälkeen olen täysin epäröimättä hyljännyt kaikki ajatukset siitä että edes yrittäisin katsoa säätiedotusta sillä silmällä että voiskos sitä jotain ulkoaktiviteettia viikonloppuna harrastaa.

Kaukana on se maailma, jossa auringon viimein lämmittäessä ulkona pitkän talven jälkeen, ei malta pysyä siitä erossa hetkeäkään. Mä vaan odotan että kesä loppuis ja tulis se ihana syksy, kun vaellusmaastot ja -kelit on parhaimmillaan.

Rantaleikeistä siirryimme pari pysäkinväliä junalla kauemmas skuttaan. Ilotulitustapahtuma jälleen, puolituttujen kanssa. Idea tuntui alunperin hyvin eksoottiselta: sen sijaan että mentäis samana päivänä järjestettävään isompaan tulitteluun Odaibassa (12 000 yksittäistä rakettia), vältettäis ruuhkia ja katseltais Okutaman tuhatta rakettia vuorten katveessa.

Ja olihan se vähän eksoottista. Raketteja ammuttiin ajallisesti noin puolet siitä mitä isommissa pippaloissa, mutta koska niitä oli suunnilleen kymmenkertaisesti vähemmän, oli pauke aika harvaa. Keskustelunaiheet olivat porukan vierauden takia sitä tavallista No onkos Suomessa ilotulituksia -tasoa, mutta eipä siinä mitään, mukavaa oli.

Juhlakansaa riitti pikkukylän tarpeisiin sen verran että jokaikinen ravintola oli ennen ammuskelua tupaten täynnä, ja jonot kaupoissa ja kadunvarteen pystytetyissä ruokakojuissa kiitettävät. Väen keskustaan paluuta ei oltu helpotettu lisäämällä julkista liikennettä: yhdeksän maissa tilaisuuden päätyttyä pikkuruisia junia kulki se tavallinen yks per 40-50 minuuttia. Hyvin silti mahduttiin kyytiin, tosin ehkä vain siksi että otettiin pieni varaslähtö.

Hyvä reissu siis, pitää ottaa uusiks vaikkakin ilman tulituksia. Jos kesää ei vietä, se menee kohta pois ihan olematta olemassa lainkaan, ja tästä seuraa ihmisen nopea vanheneminen ilman että mitään tapahtuu, ja se ikävyys että taaksepäin katsoessa ei näy mitään. Ankeaa. Vastaantaistelmus.

Jossain siellä toisessa maailmassa on nyt just ropecon. Vähän haikeaa, vaikka vähemmän kuin edellisinä kesinä.

Suosikki koittaa elää ikuisesti, mut.

2007-08-08T20:52:00.000+09:00

Japaniin tullessa kauansitten joskus valmistauduttiin jättämään hyvästit ihanien lemmikkien jänssälle maailmalle. Kun ei vaan se ettei täällä saa mitään eläimiä missään kämpissä pitää, tai jos sais niin ei seuraavassa kuitenkaan ja muuttoja on luvassa useita, vaan kamla vastuullinen se juttu että suunnitelma oli olla täällä 2v ja mitäs sille lemmikille sitten.

Rottalemmikki ois ollut muuten melkein hyvä, kun ne elää suunnilleen sen pari vuotta, ja ovat piilotettavissa vuokranantajilta. Mutta kun ei niitä täällä lemmikeiksi myydä ja Shibuyan villiversiot eivät oikein houkuttaneet. (Lemmikkikauppojen kiusoittelevin mahdollisuus on aina degu. Aika lailla kuin rotta älyn ja sosiaalisuuden puolesta, värivaihtoehtoja vähempi mutta oleellisimpana pitkä elinikä: ei tartteis sanoa hyvästiä kaverille heti kun siihen alkaa tosissaan tottua. Mutta maahantuontiviranomainen sanoi että no se saisitteko tuoda degun kotio joskus parin vuoden päästä katsotaan sitten tilanteen koittaessa tautitilanteen mukaan. Ei lupauksia.)

Epätoivoisena sorruin minihamstereihin. En ole koskaan tajunnut niitä. Tyhmää tyhmempiä ja tylsää tylsempiä. Täällä niitä myydään kuitenkin paljon, koska ovat söpöjä, pörröisiä ja helppoja. Ja onhan ne ihan söpöjä mustakin. Ensin ostin vain yhden, kun olin jostain lukenut että hamsut ovat erakoita. Alta parin päivän luin sitten intternetistä että kääpiöhamsut haluaakin seuraa. Ostettiin toinen.

Eka yksilö paljastui tylsäksi ja penseäksi tylyttäjäksi joka söi kaikki ruuat ja kuoli ylipainoisena viime kesänä matkalla eläinlääkäriin löydyttyään aamulla selälleen kellahtaneena, elossa mutta kyvyttömänä kääntymään oikein päin. Raasu.

Toinen otus, oheiskuvien sankari, on potkinut supervirkeänä ihan viime aikoihin saakka. Kolmen vuoden ikä ei ole enää kaukana, vaikka nuiden pitäis elää vain suunnilleen kaksi. Mutta nyt alkaa kyllä ikä jo painaa selvästi. Kovasti koittaa mummu juosta ympäriinsä päättömästi entiseen malliin, mutta tassut väpäjää eikä komentoyhteys aivosta lihakseen näyttäis olevan ihan kunnossa. Häkistä otettiin nyt viimein juoksupyörä pois, kun otus ei näyttänyt oikein pystyvän siinä (vino lattia, slipeti-slip), ja häkin pohjakerros on muutenkin aika tupaten täynnä kun ei ole enää ihan varmaa saako kaveri kiivettyä ylempiin kerroksiin ilman liian suurta hankaluutta.

Snif. Varmaan tuo aika pian kupsahtaa. Joskus otusta katsoessani näen ihan selvästi nappisilmissä älyn ja kiintymyksen pilkahduksen, ja olen sitä mieltä että kyllä meidän hamsu sentään on erilainen hamsu.

Sitten se näyttää taas siltä että se vaan etsii ruokaa nuuskuttaessaan sormia innoissaan.

Voi olla kuuma

2007-08-08T15:50:00.000+09:00

mut on meil sentään paras proffa.

Kestoaihe jatkuu. Tuuletin on yhä rikki. Aivot kiehuu, mitään ei saa aikaiseks. Labran väestä puolet istuu läppärien kanssa/artsuja lukien labran keittiössä jossa on viileämpää. Iltapäivän hitaasti laahaavat tunnit sisältävät sentään yllättävän valopilkun: pojat kantavat labraan ison muovikassillisen sekalaisia mehujäitä ja jäätelöitä. "Kaikki tänne, proffa tarjoaa!"

Sääennuste sanoo kirkasta paistetta seuraavaks viikoks. Olis kauhea mieliteko mennä sunnuntaina Okutamaan Tamagawan varrelle läähättämään, katselemaan kansan kesätoimenpiteitä ja uiskentelemaan kristallinkirkkaassa, joskin kuulemma paljon kaikkia mahdollisia jätevesilähtöisiä pöpöjä elättävässä joessa.

Tai jos ostais kesäajan halpalippusetin ja lähtis vaan joku perjantai-ilta paikallisjunilla johonkin suuntaan, kassissa kasa paperikantista laatuluettavaa, katsois minne päätyy.

Sauna

2007-08-03T10:55:00.000+09:00

Ulkona ylittää lämpötilat kolmenkympin jo ennen aamuyhdeksää. Labrassa on ilmastointi rikki. Kolmas kerta tänä kesänä, mutta tällä kertaa kunnolla. Korjaus odotettavissa Joskus. Labran ovet levitetään selkoselleen ja ovelle isketään pari pikkutuuletinta. Auttaa enemmän kuin luulis. Tuntuu kuin iho ois kauttaaltaan päällystetty sentin vaha/hiki/tahmakerroksella. Yäk. Mut onneks tuli otettua salikamat mukaan niin että paidan värjäytyessä kauttaaltaan märkäläikille, voipi sen vaihtaa hengittävään versioon joka ei o puuvillaa nähnytkään.

Alkuviikosta ilmestyi lafkan meililistoille viestejä että vähentäkääs sähkönkulutusta, koska ydinvoimala jouduttiin vähänniinku sulkemaan ja ei oikein tehot riitä jäljellejäävissä. Ehkä tää on tarkoituksellista. Cruel and unusual sanon minä.

Mut nyt ainakin tiedän etten varmana koskaan muuta semmoiseen kuumaan maahan missä tuuletinlaitteet ei o yhtä tehokkaita ja kaikkiallerakennettuja kuin täällä.

--
edit: pistin tarkemman kuvan Ratkaisusta. Niinku se ois vielkaan tarkka, tai kiinnostais ketaan. Ja ulkona tuulee. Hienosti.

Väs väsyti väs

2007-08-01T01:33:00.001+09:00

Kun läksin tänään illalla kauppaan kipaisemaan, kiinnitin huomiota asuinminikerrostalon edustan asuinminikadun asfalttiin. Liidulla piirrettyjä hypiskelyruutuja oli siinä. Ihan hymyilytti. Ja sitten kävellessä eteen sattui joku naisporukka josta puolet pelleili ja ne toiset taaimmaiset hiukan nolosti sanoivat että no lopettakaas nyt kun menin ohi. Sekin hymyilytti, niillä oli selvästi mukavaa.

Kun tulin takaisin kaupasta joitain hetkiä myöhemmin, talonedustalla naapurin emäntä suihkutteli vettä liitupiirroksiin ja jynssäsi niitä pois. Kaikenlaista vaivaa sitä vaivaudutaan näkemään. Mietin että josko tästä kirjoittaisi blogiin, että josko tämä olisi jotenkin mielenkiintoista. Notta kulttuurijuttu, ja kaikkea.

Sitten myöhemmin tuli mieleen että taidan pelätä hiukan että mielenkiintoisuus on vaan sitä että on niin kovasti väsynyt kaikkeen että kaikinvoimin keskittyy kaikkeen turhaan sivuasiaan, niin paljon kuin vain jaksaa. Katsomaan pieniä juttuja mitä muut tekee ja mitä ohitse kulkee. Elokuvaa ympärillä. Siihen ei kuulukaan reagoida, eikä siinä kuulu olla mukana.

Tänään huusivat kampuksella cicadat ekaa kertaa tänä vuonna silleen että saattoi alkaa jo meteliksi kutsua. Tuli yhtä aikaa ikävä pois ja pelko siitä että joutuis lähtemään.

Onni

2007-07-29T21:21:00.000+09:00

on parempi puolisko joka leipoo ruisleipää. Joka viikonloppu. Jo jokusen kuukautta. Alkuun olin lannistava enkä uskonut että se jaksais. Syön täten sanani. Ja hiukan leipää.

Nami.

Monta ilotulitetta ja käheitä ääniä

2007-07-29T19:35:00.000+09:00

Käytiin torstai-iltana Arakawa-joen rantamilla katsomassa tulitteita. Helpoin reissu ikinä. Junalla 8 minuuttia, kävellen 15, ja mentiin paikalle tismalleen jutun alkaessa vasta. Väkeä oli paljon mutta niin oli tilaakin leviällä joenrannalla, ja päästiin raketteja lähemmäs kuin koskaan viime kesien reissuilla.

Ja sit käytiin lauantai-iltanakin katsomassa tulitteita. Oho. Tällä kertaa oli kaverit varaamassa paikkoja, ja väkeä ihan pipona ja tilaa juurikaan ei. Kierrettiin aluetta ensin tuntitolkulla etsimässä mainittuja kavereita, ja kun löydettiin, todettiin et varattu alue kuudelle hengelle oli noin neliömetri puoliksi puskassa. Mut ei se mitään! Kivaa oli vaiks tulitteet ei pahemmin näkyneetkään. Ja mulla oli siilipaita, viimeinkin. Jipiii. Täydellinen vaate ruuhkaan.

Hanabin kestäessä alkoi juttu luistaa naapureiden kanssa ja lopulta päädyttiin moninaisten mutkien kautta karaokeen johonkin savuiseen pikkukapakkaan keskellä ei mitään ja aamun ekoilla junilla himaan. Mun eka karaoke! Oli hienoo. Japanilaiset laulaa ihan liian hyvin. Suomivahvistus ei kui karjunut. Mutta ei sekään mitään.

Nyt on sitten pää tööt. Kiva viikonloppu. Tämmöistäkös se oli silloi ku oli nuori ja kaikkee.

Oh! Mikey

2007-07-28T16:27:00.000+09:00

Nojoo, tää on kyllä aika vanha, mutta. Törmäsin pitkästä aikaa taas maailman kivimpään komediaan. Jäykkänaamaiset mannekiinit puhuvat kummia, asennoituvat maailmaan vinosti ja nauravat pelottavaa yhteisnaurua. Sarjalla on olemassa epävirallinen kotisivu, ja Wikipediakin selittää aiheesta jotain.

Loistavaa japaninopiskelumateriaalia! Ylle embeddattu pätkä oli viehättävä, mutta hyviä on muitakin, mm. Mikey Being Ill. Syö aamiaises tai et oo enää äitin lapsi. Mikey's Cousin on valitettavasti englanniksi mutta sisältää kiitettävän absurdeja kohtia.

--
Edit prkl, aina unohtuu kaikki labelit.

Kesäinen kaamos

2007-07-21T19:39:00.000+09:00

Hisashiburi.

Sadekausi on jonkinsortin vastine Suomen marraskuun harmaudelle ja kaamokselle. Kun sehän ei suinkaan välttämättä tarkoita että kauheasti sataisi, mutta taivasta ei näy, kilsan pilvipeite lepää kaiken yllä, pelkkää harmautta vaan kaikkialla päivästä toiseen. Silti, on ollut olo viime aikoina ettei sen kuitenkaan ihan näin harmaata kuuluis olla, ja sainkin tänään viimein vahvistuksen mutuilulleni. Asahi uutisoi riisisadon huonoutta peljäten, mutta mainitsee mm. myös että "In eastern Japan, covering the Kanto and Tokai regions, sunlight levels have been only 41 percent of normal years. In western Japan, between the Kinki and Kyushu regions, sunlight has been only 38 percent of normal years.". Missä on mun aurinko, kysyn vaan.

Myös viileältä on tuntunut, ei oo monenakaan yönä tarttenna pitää konetuuletusta vaan partsien ovien aukipito on riittänyt. Toissailtana iski illalla vilunväreet ilman rihmankiertämiä tavan tapaan istuskellessa, ja lämpömittari vahvisti: vain 25 astetta. Asahin mukaan keskilämpötila on ollut noin asteen normaalia alempana tällä alueella. Tästä syystä emme kapinoi vaan päinvastoin hihkumma riemukkaasti. Mutta ehkä tästä viel kesä tulee, ensimmäiset cicadatkin metelöivät jo satunnaisesti, ja ens viikolla ois tarkoitus vierailla ensimmäisessä ilotulitustapahtumassa.

Elämä muuten. Töitä ja sohvaperunointia. Lähistöltä löytyneen hyvälaatuisen kirjaston valikoimiin tutustumista -- tällä hetkellä in on japanilaisten kirjailijoiden käännösteokset. Tähän mennessä tutustuttu vasta muutamaan, joista Haruki Murakami on aikasta kiva ja maininnan arvoinen, tähän mennessä luettu Wild Sheep Chase ja Hard-Boiled Wonderland. Niin pitkälle en mee et sanoisin että ihastuin täysin kaikkeen, mutta oon aika tyytyväinen siihen että lukeminen ei ollut työtä vaan helppoa ja kirjat veivät kovasti mukanaan ja olivat tarpeeksi päättömiä. Ennen kirjaston löytymistä (päättäessäni et nyt lukisin sitten japanilaiskirjailijoita), ehdin myös tilata niitä japanin Amazonilta, ja se onkin ihan oma tarinansa.

--

Japanin Amazon on kiva. Toimitus on yli 1500 yenin (oisko noin 9 euroa tän hetken kurssilla) tilauksille ilmainen, ja koska lafkan varastot eivät ole kauhean kaukana, yleensä myös hyvin nopea. Päänsärky sen sijaan on se, että en osaa koskaan olla kotona kun toimitus tulee, eli arkisin päiväsaikaan. Edellisissä kämpissä toimituksen otti aina vastaan dormiksen respa, hyvin toimi. Uguisudaniin muuton jälkeen ainoa aiempi tilattu kirja mahtui onnellisesti postilaatikkoon, mutta tällä kertaa oli tilauksesta tietona vain lappu jossa japaniksi kerrottiin miten sopia uusi toimitusaika.

Muthei, mähän osaan jo japania! En kuitenkaan niin paljoa et haluisin lähteä puhelimessa juttua solkkaamaan, joten päätin kokeilla toimitussopimista intternetitse, koska intternetissä asuu ystävä nimeltä Rikaichan, Firefoxin ihana japaninkäännösplugin.

Ensimmäinen askel oli rekisteröityminen. Nimi, työtiedot, osoite, jne, simppeliä -- luulis. Lomakkeen lähetysvaiheessa kuitenkin iski ongelma. Ehdoton vaatimus lomakkeen lähetykseen oli että tilaajan nimi oli kirjoitettu sekä kanjein että furiganoin. Tämä on yleensäkin kaikissa paperilomakkeissa tapana, koska kanjien lukutapaa ei voi paikallinenkaan aina tietää, ja toisaalta pelkkä lukuasu ei kerro mitkä kanjit olisivat kyseessä. Yleensä kirjoitan nimeni latinalaisaakkosin kanjilaatikkoon, ja tavumerkkiversiona siihen toiseen (kuten kuuluukin). Tää nettilomake oli kuitenkin hiukan vaikeampi pala. Sehän kun ei submitoitunut minnekään, jos kanjikentässä oli mitään muuta kuin kanjeja! Kokeilin montaa yhdistelmää, mm. että aloittaisin satunnaisella kanjilla, tai kirjoittaisin tähänkin katakanoja, mutta ei. Myöskään kentän tyhjäksijättäminen ei kelvannut. Lopulta päädyin sanomaan kanjeilla että "Sukunimi: Kanjeillakirjoitus. Etunimi: Mahdotonta".

Lomakkeella oli myös kenttä johon voi jättää viestin postinjakajalle. Koitin kovasti kirjoittaa että sori, oon ulkkari, siks nimi on vähän hassu, ja oikee nimi ois se ja se. Mutta tässä kentässä ei ykskään merkki saanut olla latinalainen. Sanoin sitten vaan asian ilman oikeaa nimeäni, ja jäin jännäämään onnistuuko toimitus vaikka Amazonin osoitetiedoissa nimi on latinalaismerkein.

Pisteenä iin päälle, tuosta lomakkeesta sitten päädyin toiseen, johon piti enää kirjoittaa lähetyksen tunnistenumero (joka toisessa paikkaa piti syöttää minävainmerkkilöinä, ja väliviivoineen). Tässä vaiheessa kokeilin aika montaa syöttötapaa ennen kuin viimein half-width katakananumeroinen väliviivaton versio hyväksyttiin. Väliviivallista ei. Winun whatever defaultmerkkikoodaus latinalaismerkistölle ei toiminut (väliviivoilla tai ilman). Eikä full-width mikään. Eikä moni muukaan.

Vaikeaksi on varmaan syytä tehdä asiat, ihan heti en kyllä keksi miksi.

Lauantaina lähetys sitten jännäämisen jälkeen saapui just pyydetyn ajan loppupuolella, ja toimituspojalla oli kannossa myös Mikon hariipottaa ja oltiin molemmat hetken hämmentyneitä. Samoihin aikoihin saapui se, kun Helsingin seudulla jonojen ekat saivat kirjakaupasta omansa. Vaivatonta, Mikolle. Ens kerralla se saa hoitaa aikavaraukset prkl.

Merkeistä ja merkityksistä

2007-06-18T09:45:00.000+09:00

Aka. käännösyritys ja hyvin lyhyt mutta sitäkin sekavampi oppitunti kanjinluentaan.

1. Asiaankuulumaton johdanto, eli miten päädyin tätä miettimään. Viikonlopun (kuten niin monen viimeiaikaisen) vaelluksen kohde oli "Takanosun autiomaja". Tarkemmin ottaen autiomajassa en ole nukkunut sitten viime syksyn, ja majan läheisellä aukiolla (johon on pystytetty useita pöytä-penkkiryhmiä matkailijoiden mukavuudeksi) olen yöpynyt teltassa vain kerran. Tarkka majoituspaikka on ollut joka retken alkaessa vähintäänkin epäselvä, ja riippunut mm. siitä missä on ollut tilaa. Jos ahtaalla vuorenhuipulla on jo jonkun teltta (kuten mm. Takanosuyamalla on tähän mennessä aina ollut), ei paikkaan mielellään asetu.

Takanosun lähimaasto on harjannetta. Harjanne kulkee Mutsuishiyamalta useiden välihuippujen kautta aina Tokion korkeimmalle huipulle Kumotoriyamalle. Takanosun viereinen (Kumotorin suuntaan) huippu on suhteellisen hiljainen muutamasta syystä: rinne on epätavallisen jyrkkä ja liukas, ja huipun pääsee kiertämään tasaista polkua pitkin. Kiertopolku ei paljoa kierrä ja se on suunnattomasti nopeampikulkuinen kuin huippujen yli kiipeäminen, ja siksi valtaosa mm. Kumotorille suuntaavista käyttää sitä.

Toissaretkellä huipulle oli majoittunut telttaseurue ja bivyssä uinuva yksinäinen matkaaja. Teltta nähtiin Takanosua kiertävältä polulta jo kaukaa, bivyhahmo taas vasta seuraavana aamuna vuoren yli palattaessa (tosin henkilöä ei oikeasti näkynyt, kun se oli siellä säkissään piilossa). Suunnattiin siksi silloin Mikon kanssa kiertopolkua kyseisen huipun ja seuraavan huipun väliselle satulalle, josta on loistavat Fujinäkymät, mutta jossa auringonlasku ja -nousu jäävät naapurihuippujen taakse.

Tällä kertaa huippu oli typötyhjä ja majoituin siellä ihan yssisseni, mutta tästä on puhuttu tarpeeksi jo edellisessä entryssä. Kun aiheesta aiemmin kirjoittelin, harmittelin kovasti sitä etten tiedä vuoren nimeä. Mukanani ollut kartta on japaninkielinen, ja vuoren nimi on kirjoitettu siihen pelkin kanjein. Vasta eilen illalla päähäni viimein pälkähti että minähän omistan myös Okutaman alueen englanninkielisen kartan, ts. vuorten nimet on kirjoitettu ihan meikäläisin merkein. Nyt saisin selville ainakin sen miten vuoren nimi luetaan, ja voisin sitten blogissa/flickr:issä pröystäillä kertomalla missä olin!

2. Kielipohjustusta Vuoren nimi on, kaikessa yksinkertaisuudessaan:日影栗峰, eli Hikagenagurinomine. Nimi on siinämäärin monimutkainen pötkylä, että päättelin että ainoa tapa miten pystyisin sen muistamaan olisi jakaa se osiin, ja ymmärtää eri osien merkitys.

Englanninkielisen kartan tarjoama luenta ei mielestäni ole täysin vastata japaninkielisen kartan versiota, tavu "no" puuttuu. Pelkät kanjit lukien nimi olisi Hikagenagurimine. Jos "no" lisätään hiraganana, nimi kirjoitetaan: 日影栗の峰.

Tää on perin epäkielitieteellsesti sanottu, enkä muista mitään termejä, mutta menköön. No-partikkelia käytetään mm. genetiivin markkerina, ja vähän suomenkielen tapaan myös sanayhdistelmien rakentamisessa. Esimerkiksi: kinou-no-shinbun: eilisen sanomalehti. Partikkelin kirjoittamatta jättäminen ei ole nimissä lainkaan tavatonta. Mm. Tokion kuuluisa keskustan kiertojunalinja on nimeltään 山手, Yamanote. Kanjit nimessä ovat vuori, 山 (yama) ja käsi, 手 (te). Sanayhdistelmä kuitenkin luetaan yamanote, vuorikäsi/vuoren käsi. Näin siis päättelemmä että "Hikagenagurinomine":ssa no:ta edeltävät sanat määrittelevät sanaa "mine". Tämä osuus oli helppo.

Odotin vaikeuksien alkavan lähtiessäni tulkkaamaan loppuosiota. Ensinnäkin, kanjeilla on yleensä joku perusmerkitys, mutta sen lisäksi aina useampia sivumerkityksiä ja lukutapoja, riippuen siitä missä yhdistelmässä ne esiintyvät. Pitkäpötkyläsanassa kuten tässä käsittelemäni Hi...jne voisi olla ongelmallista jaotella yhdistelmät merkityksellisiin, järkeviin osiohin.

Selitän ensiksi hiukan tätä monen luentatavan syndroomaa. Otetaan esimerkkinä sana vuoren nimessä esiintyvä 名. Sen eri mahdollisia eri luentatapoja ovat:　"mei", "myou", "na" ja "to". Sanassa 有名 (yuumei*, kuuluisa), luenta on "mei". Sanassa 名前 (namae, nimi) se on "na". Erityisen vaikeita ovat paikkojen nimet, koska niissä lukutapa voi määräytyä alueen ihmisten tottumuksen mukaan, kenties jo ammoin unohtuneesta syystä. On usein turhaa lähteä satunnaiselta japanilaiselta kartan kanssa kysymään että mitenkäs tämä nimi luetaan, hekään eivät välttämättä tiedä jos paikan nimi ei ole tuttu.

Käsitelläänpä toisena esimerkkinä tästä moniluentailmiöstä vielä vaikkapa aiheeseen liittyvä 山 (vuori). Tunnetuin lukutapa on varmasti "yama", ja se onkin johtanut monet ulkkarit puhumaan virheellisesti "Fujiyama":sta. Muita mahdollisia luentoja ovat "san", "sen", "sa", "yano" ja "yan". Useiden vuorien nimessä lukutapa on tosiaankin yama: Takanosuyama, Oyama, Tanzawayama. Suhteellisen tyypillinen on kuitenkin myös "san": Fujisan, Mitakesan, Nantaisan. Olen miettinyt liittyykö san/yama-jaottelu vuoren pyhyyteen: kaikki edellämainitut san:it ovat jonkiasteisia pyhiinvaelluskohteita. Toisaalta, myös Ooyama ("iso vuori") on jonkin sortin pyhä vuori -- mutta ehkä Oosan kuulostaisi vaan liian tyhmältä. Jos joku tietää tästä enempi, kertokoont mulle, olkoont niin hyvä.

Tulkintavaikeus on olemassa myös toiseen suuntaan: tietämättä kanjeja ei lukutavasta voi aina tietää sanan merkitystä. En keksi nyt mitään mielenkiintoista esimerkkiä, ja otan siksi tähän ekan jonka saan jotenkuten puristettua mieleeni: "matsu". Luentaa vastaavat kolme kanji/hiraganayhdistelmää ovat:松 (pine tree), 待つ (to wait) ja 末 (the end of; powder). Luenta esiintyy myös mm. sanassa matsuri, 祭 (festival; feast).

Jos tämä kaikki kuulostaa monimutkaiselta (ja kanjit vaikeilta oppia): juu olen ihan samaa mieltä. Entä sekavalta? Ei ehkä niinkään (paitsi ehkä mun selitys, joo). Monimerkityksisiä sanojen ilmiasuja on meikäläisessäkin systeemissä: esim. kurkku ja kurkku, tai vaikka englannissa se vaikeus että ei voi aina tietää onko kyseessä substantiivi vaiko verbi. Sen sijaan että sanan "todellinen merkitys" fiksattaisiin selkeästi kirjoitusmerkein, joudumme päättelemään sen kontekstista. Hanakalata, eiköstä.

3. Tulkintayritys, viimeinkin. Tämä käännöstehtävä oli siksi suhteellisen helppo, että tiesin sekä kanjit että lukutavan. Yllätykseksi myös ensimmäisten kahden kanjin yhdistelmä on sangen vakiintunut, ja samoin kahden viimeisen kanjin merkitys on yksikäsitteinen. Ensimmäinen jaotteluyritykseni oli seuraava:

日影 (hikage): sunshine
名 (na) name; reputation;
栗 (kuri -- yhdistettynä toiseen sanaan k liudentuu g:ksi): Japanese chestnut
峰 (mine) peak; ridge;

Ylläolevan perusteella mietin kahta mahdollista tulkintaa: "Auringonpaisteestaan kuuluisa, myös kastanjoita vimmatusti kasvava harjanne", tai "auringonpaisteinen, kastanjoista kuuluisa harjanne". Lopulta päätin kuitenkin myös googlata kanjeilla 名栗 (naguri), sen lisäksi että etsin sitä sanakirjoista. Yritys ei mennyt kovin hyvin, sen verran viisastuin että tiedän nyt että Naguri on ilmeisesti kylä tai kaupunki Saitaman alueella. Epäilen myös olisiko se ehkä jokin erityinen kastanjalajike, mutta tälle en ole löytänyt mitään vahvistusta netistä -- se vaan sopisi tähän niin kovin hyvin.

Ylipäätään nimi lienee hyvä: harjanne on pitkä, ja Okutamassa harvinaisen aurinkoinen. Yleensä rinteet ovat istutetun seetrimetsän peitossa, mutta tämä harjanne kasvaa lehtipuuta (lienevätkö kastanjoita sitten, en tiedä), ja koko Mutsuishiyamasta Kumotorille vievä polun pätkä on lähes koko ajan puiden varjosta vapaana ja lounaaseen (?) aukeaa tosi hyvät näköalat Fujille asti.

Ja ketäköhän tää käännösyritys (johon -- raportointeineen -- paloi ihan kiitettävästi työaikaa) nyt sitten hyödytti? Tjaa-a. No, mua, nyt muistan vuoren nimen. Ainakin pari päivää.

Vielä lopuksi, tämän postauksen kuvaan liittyen. Kuva on panoramayritelmä auringonnoususta Hikagenagurinomigen huipulta. Laitoin käännösyrityksen tiivistelmän kuvan selitetekstiin, jos vaikka joku osais ottaa kantaa. Kuva ei ole kovin hyvälaatuinen, tiedetään. Taivaat vaihtaa siinä sietämättömästi väriään. Otin kuvat vapaalla kädellä aamuhämärissä joten linjaus oli hiukan hankalaa. Lisäksi en osaa käyttää Mikon semijärkkäriä kunnolla, ja automaatilla vain räpsin. Seurauksena, kuten arvata saattaa, on että valotus on hiukan erilainen joka kuvassa. Koitin kevyesti photoshoppailla tilannetta paremmaksi mutta, no, niin no. Seuraava projekti on hankkia kevyt tripodi ja opetella käyttämään kameran manuaalimoodia paremmin, ja ryhtyä tehtailemaan parempia panoraamoja. Kun ei siellä vuorella vaan tule mistään mitään jos yrittää mahduttaa kaikkialle avautuvan mahtavan näkymän kapeaan standardikuvaan. Semmoista se on.

*(Edit: Yoe huomautti että merkkaamani yuumein kanjiyhdistelmä on hiukan erikoinen. Vaihdoin sen yllä tavallisempaan. Tämä on asia jota ajattelin olla käsittelemättä, mutta kun kerran lähdettiin niin tässä lyhyesti: Yuumei voidaan kirjoittaa kahdella tavalla: 有名 tai 勇名. Molempien merkitys ja lukutapa on about sama. Eli tässä vielä yksi lisäkäännös tähän tulkintaan: joskus eri kanjit tai yhdistelmät sekä luetaan että ymmärretään samalla tavalla. Mutta ei siitä sen enempää.)

Synttäripaatii

2007-06-17T21:14:00.000+09:00

Perjantai-iltana koko viikon sadettaharmaata vklopulle näyttänyt tiedotus parani yllättäen lähes välttäväksi. Lauantaiaamun kuudelta päivittynyt tiedote oli jo loistava: kirkasta ja aurinkoista, ei vielä kuitenkaan tukahduttavan kuumaa. Pakkasin siis äkkipäätä repun ja lähdin mäkeen. Alla aiheesta vähäsanaisesti, paitsi jos kertoo kuvien määrän tuhannella ja laskee sen.

Laitoin teltan pystyyn silviisiin että kurottelemalla näkee auringonnousun ja Fujin, ja lojuessa kaukaisuudessa siintävät vuoret ja niiden takana Tokion öiset valot. Nukahdin seiskan maissa katsellen hämärtyvää, sinistä maisemaa, valvoskelin keskiyön maissa katsellen sitä pimeänä (ja niitä Tokion valoja), ja lopulta nousin puol neljältä juuri minuutilleen ajoissa näkemään taivaan ensimmäisen punerruksen.

Kakkukin oli.

Auringonnousun katseltuani käpästelin suoraan kolmituntisen pätkän alas, ja palasin kotiin alle vuorokausi lähdön jälkeen. Kuvassa sankaritar ite, naamoineen kaikkineen. Niin ja hiuksetkin on, juu.

Suihkun jälkeen tie suuntasi Mikkosen kanssa ostamaan korkokenkiä ja jäätelöä. Korkokengät ei sit mahtunut ees mun varpaisiin, mut jätskiä syötiin. Ovat uudistaneet Green Bellissä makuvalikoimansa! Olis ollut olut- ja viikunajätskiä muun muassa, minä tosin tyydyin inkivääriin. Ekan inkiväärisyyden jälkeen se maistui koko ajan enemmän ja enemmän.. juustokakulta. Eikä vain mun mielestäni.

Ja jotta päivä ei ois päättynyt vielkään, osallistuin Yoen opastuksella SL:aan (ja sielläkin oli kakkua, kiitos!). Piti pistää tykille näyttö et ihmiset ois oikeamman kokoisia, mutta se ei ehkä ollut kaikkein paras ratkaisu. Väsytti siinä määrin että pakenin paikalta kesken. :-7 Ehkä se on se tänään kertynyt lisävuosi kun uuvutti.

Villi päivä.

(Edit: typoja ja älyttömyyksiä. Taitaa tosiaan väsyttää.)

Näkökulmia

2007-06-12T09:08:00.000+09:00

About kuukausi sitten ehdotti japanituttu illastamista Shinbashi-aseman lähettyvillä, ja tapaamispaikaksi "SL Hirobaa". En ollut koskaan moisesta kuullutkaan, mutta google auttoi: kyseessä on vanha höyryveturi aukiolla aseman vieressä (Steam Locomotive => SL, hiroba = aukio). Veturi muistuttaa siitä että Japanin eka rautatie kulki Shinbashista Yokohamaan (avattiin kai 1872 tmv). Mutta joo, kaveri tavattiin, veturi löytyi suht ongelmitta, ja illastettiin. Pikkuinen kanavartaisiin erikoistuva ravintola oli tosi viihtyisä, ja eipä siitä nyt sen enempää.

Eilen hypätessäni junaan Oimachissa kotiin palatessani, päädyin seisomaan junan keskikäytävälle menosuuntaan vasemmalle puolelle, ainoaan tyhjään mahdolliseen lokoseen. Käytäväseisomapaikoilta näkee junaseisosmastandardin mukaan asettuessaan kivasti ulos ikkunasta, ja Shinbashin asemalla levittäytyi suoraan nokkani eteen iso aukio jonka keskellä jökötti vaikuttava höyryveturi. Ei voinut millään lailla olla näkemättä tätä kokonaisuutta, eikä huomioimatta. Mutta silti tää oli taatusti eka kerta kun aukion havaitsin. Jopa tapaamisen jälkeen mulle on ollut hiukan epäselvää miten se aukio todellisuudessa junaratoihin verrattuna sijoittuukaan (suuntavaisto menee aina sekaisin asemansisäissokkeloissa).

Työmatkajunailu kyllä tulee kieltäämättä suoritettua varsin.. kangistuneesti. Aina pitää mennä päätyvaunuun koska siellä on yleensä enemmän tilaan, ja pyrkiä mahdollisimman etäälle ovista keskelle käytävää koska siellä on parhaiten tilaa hengittää. Aamulla tää on valitettavasti täysin mahdotonta koska ruuhka-aikaan juna on Uguisudanista Hamamatsuchoon (n. 15 minuuttia 25 minuutin matkasta) niin täynnä ettei oikein voi muuta tehdä kuin laahautua massan mukana. Palatessa on sentään vähemmän tukalaa vaikka istumapaikasta on yleensä turhaa haaveilla.

Mutta ihanks oikeesti mä oon jo kolmatta kuukautta kommutoinut samaa reittiä Uguisudanin ja Ookayaman välillä, ja kertaakaan en oo seisonut tuolla puolella junaa? Miten tapoihinsa luutunut sitä voi olla, ja miten paljon jääkään jatkuvasti näkemättä vain siksi ettei vaivaudu katsomaan?

On mun elämä tylsää kun tämmöisiinkin kiinnittää huomiota, joo-o. :-)

Älä ryyppää vuorella

2007-06-11T12:04:00.000+09:00

Lauantaina osallistuin IAC:in vuoristoilijoiden seminaariin, elikä lähdin kuuntelemaan mitä japanilaisella lääkärihaikkerilla on sanottavaa terveydestä ja siitä huolehtimisesta vaelluksilla. Aiemminkin on IAC järkännyt "Ensiapu vuorella" tmv kursseja, ja yhteen osallistuin M:n kanssa pari v. sitten. Tuolloin kurssi keskittyi siihen että mitenkäkö nyt estämme sydänkohtauksen vuorella. Tai aivoverenvuodon. Tai -tulpan. Ja että mitenkä on riskaabelia laittaa potilaalle aspiriinia kun voipi ollakin tulpan sijaan se vuoto. Tää johtuu kaikki kai siitä että japanilainen haikkeri by default on reippaasti yli viiskympin kriisin. Lisäksi kuultiin kauhutarinoita siitä miten vaellusta edeltävinä iltoina henkilöt olivat iloitelleet alkoholin kanssa ja kaikki ne ainakin melkein kaatuivat sitten vuorella kuoliaana maahan noin vain poks yhtäkkiä.

Tällä kertaa meininki oli itse asiassa ihan sama, mutta lisämielenkiintoa tuli siitä että kaikki muut osallistujat osas Kieltä tosi hyvin, ja mä ainoana nolona käytin tulkkia takarivissä. Aina kun en ois tulkkia tarvinnut, se tulkkas, ja sit kun oisin.. no, kyl se silloinkin tulkkas. Ymmärsin kuitenkin enemmän kuin -- no mikä? Enemmän kuin minä aikaisemmin, vaikka. Oli ihan jännää ja päätin opetella urheiluteippausta sadan jenin huonostitarttuvilla jeesusteipeillä heti kun vaan jaksaisin.

Sunnuntaina oli vuorossa toisenlainen koitos: zazensessio. Yoekan alkuperäisen vainun ja (moninkertaisen) rohkaisun jälkeen tilanteesta tuli viimein tosi. Edellisen kerran tekosyytä en ees muista (taisin olla yönylihaikilla ja väsy sen jäljiltä), sitä edellisellä oli Ihan Oikeesti hiton ikävä yskä joka olis ollut melko kiusallinen hiljaisessa tatamisalissa kaikuessaan. Tosiasia kuitenkin on että joka ainut kerta, vaikka menemättä jättämisen syy ois ollut hyväkin, en vaan ole kerta kaikkiaan uskaltanuthalunnut mennä. Jos olisin, ois ne ihan hyvät syytkin ehkä jotenkin sutviintuneet ja kaikonneet. Mutku. Mutku!

Mikä on niin pelottavaa siinä että istuksii reilun tunnin hiljaa, ilman iippodia, ilman kirjaa, ilman nettiä, ilman mitään?

Löysin zentemppelin ongelmitta, se sijaitsee kuitenkin lähinaapurustossa ja olen oppinut käyttämään Google Mapsia japanilaisten osoitteiden kanssa (suurensuuri elämänhelpotus). Löytämistä vaikeampaa oli koputtaa temppelin ovelle. Ovia oli kaksi, ja molemmat olivat hiivatin hiljaisia siinä vaiheessa kun tulin paikalle aloittelijoiden orientaatiota varten. Temppeleitä on Japanissa jo toki tottunut näkemään, mutta en minä nyt niiden ovista sisälle yleensä mene!

Ovenpielestä löytyi sentään ovikello, ja vaikka sen ääni särki korvaa (ois kuitenkin pitänyt koputtaa, plää), se oli sentään jollain tavalla ns. normaali tapa tulla sisään jonkun asumukseen, vs. hiipparointi. Vastaanottokomitea (pikkuruinen munkkipoika) johdatti kakkoskerroksen odotushuoneeseen varmistuttuaan että puhun jonkinmoista japania. Odotushuoneessa otin sukat pois, kun kerta pyydettiin, ja istuin odottamaan orientaatiota jonka oli määrä alkaa 1/2h ennen varsinaista istuntoa.

Ja sit istun yksikseen, ja paperi-ikkunoiden takana on lasi-ikkunat raollaan ja kaupungin melske siellä. Nousen ylös ja lattia narahtelee ("kuuleekohan ne tuon, mitähän ne ajattelee että mä teen täällä, onkohan tää ookoo") ja katselen ympärilleni. Varastohuone, telkkari, kirjahylly lasin takana, monta kirjaa, kaikki kirjanselkämykset kanjeilla. Paitsi yksi, Camus'n Napoleon. Telkkarin päällä kasa avaamattomia laskuja/virallisen näköisiä kirjeitä, niitä ei kai vähääkään epäilytä että tänne tuleva tyyppi olisi.. niin mitä? Kiinnostunut toisten laskuista? Oma alunalkuinen epäilykseni siitä että "onkohan tämä tämmöinen vieraan ihmisen jättäminen yksin vartioimattomaan huoneeseen nyt viisasta" muuttuu ihmetykseksi omista epäilyksistä, siitä miten pahantahtoisina ja uteliaina muita ihmisiä pidänkään.

Puol tuntia ennen istuntoa mulle selitetään yksityisesti kaikki jutut, kun oon ainoa ensikertalainen. Missä kumarretaan, ja miten pyydetään ystävällistä läppäystä selkään jos istumisen kipu ja vaikeus käy liian suureksi. Palaan odotushuoneeseen joka on täyttynyt mm. Yoella, ja vähänkö on kivaa nähdä tuttu naama, ja saada kuulla viime hetken vinkit istumahankaluuden vähentämiseen.

Hitu ennen seiskaa soi jossain joku kongi ja tyypit odotushuoneessa heräävät venytyksistään/nuokuksimisistaan ja lähtevät kipuamaan kolmoskerroksen istuntosaliin (jolla varmaan on myös joku nimi). Kipuamme, istumme, etsimme istuma-asentoa, vääntelehdimme, kilikilikongi soi, jähmetytään.

Ja näin se menee: 3x25 minuutin pätkää istutaan Liik-ku-mat-ta, ja kunkin pätkän välissä pidetään 5 minuutin tauko. Ekassa satsissa mun vasen kantapää puutuu ja katse vaeltelee ja muutenkin ahistaa. (En voi! En voi olla paikallani! Mitä jos kantapäähän alkaa kohta sattua ihan hitosti! Entä jos 25 minuuttia kestää ikuisuuden!) Keskityn ajattelemaan ohjeita: lasketaan hengityksiä, yhdestä kymmeneen, ja kun tullaan kymppiin aloitetaan alusta taas.

Kakkospätkässä munkkipoika kiertää läpsyttimen kanssa ympäriinsä. Jos selkää tai jalkaa tai mitä vaan rasittaa, voi tehdä munkin ohikulkiessa merkin, ja saa oikeuden kumartua ensin vasemmalle, jolloin munkki pajauttaa läpsyttimellä oikealle puolelle selkää, ja sitten toistetaan sama toiselle puolelle. Pitkään liikkumatta istuessa oli mun mielestä hirveintä se että joku paikka puutui, jonka jälkeen ajatukset takertuivat just siihen paikkaan, ajatellen miten kantapäähän sattuu-sattuu-sattuu-saaattt... ja se ettei vaan ollut mitään muuta ajateltavaa. Luulen että selkäläiskäytysoperaatio auttaa useammalla tavalla sietämään istumista. Ensinnäkin se suo pienen selänvenytystauon, mutta lisäksi lämäytyksen aiheuttama kimoilu selässä on mukavampaa ajateltavaa kuin puutumiskipu: puutuessa kipu pahenee, lämäytyksen aiheuttama kirvistely taas heikkenee joka hetki. Paljon miellyttävämpää. Mut tää on vaan teoriaa, en mä kokeillut itse.

Istuntojen ja loppuseremonian sutralauleskelujen jälkeen tatamimatoille kasataan huoneen nurkasta leegio pöytiä, ja sitten juodaan vihreää teetä (teekannun tyrkyttäminen muille muodostuu lähes kilpailuksi) ja syödään keksiä, ja munkki puhuu ja muut kommentoivat hyvin harvakseltaan. En ymmärrä juuri mistään mitään, paitsi että on telkkariohjelmista kyse, ja sitten temppeleistä, ja nuorista ihmisistä näihin liittyen. Ehkä. Jälkeenpäin Yoe kertoo että puhuttiin myös tiikereistä. Selvä.

No miltä se sitten loppujen lopuksi tuntui? Eka istuntapätkä oli ehdottomasti se vaikein. Kahdessa seuraavassa oli huone hämärtynyt huomattavasti illantulon johdosta (helpompi olla kohdistamatta katsettaan erityisesti mihinkään), ja sain aseteltua jalkanikin niin ettei verenkierto blokkautunut mistään kohtaa. Kaiken kaikkiaan koko homman vaikein osa oli pitää silmänsä ja ajatuksensa vaeltelematta. Jos muistinkin laskea hengityksiä, havahduin usein vasta lähempänä toista kymmentä aloittamaan laskennan alusta, ja varsinkin munkin kävellessä hi-taas-ti näkökentän lävitse alkoivat silmäluomet väpättää ja katse halus välttämättä tarkentua ohittaviin varpaisiin. Istuminen itsessään oli fyysisesti paljon vähemmän vaivalloista kuin odotin, eikä se mitään tekemättä oleminenkaan nyt kovin vaikeaa ollut, paniikki ei loppujen lopuksi iskenyt. Mielenkiintoinen kokemus, voipi olla että uudelleenkin jaksaa. Saas kattoa.

Syömäpaikkojen ihanuuden ja sijainnin arvioimisen vaikeus

2007-06-08T14:06:00.001+09:00

Liisa täggäs. Pitäis luetella Tokion parhaat syömäpaikat. Haastava tehtävä, enkä yritäkään oikeasti, en edes Uguisudanin alueen parhaita. Lisäksi lusmuilen: kirjoitan väärällä kielellä, otsikoin väärin, jätän aiemmin vastanneiden listan kirjoittamatta ja listaan liikaa rafloja (piti olla viis). Me bad.

Meikä ei syö ulkona paljoa, paitsi koulun ruokalassa, mutta jotain kivoja paikkoja sentään on päässyt parin vuoden aikana kertymään. Suosikkius ei synny allaolevassa listassa siksi että ruoka olisi erityisen herkullista vaan muista syistä. Ruuan syömäkelpoisuus on toki myös vaatimuslistalla. Minkään paikan osoitetta ei mulla toki ole laittaa. :-/

Ykköslemppari on ehkä Himawari, kaitensushipaikka Shinjukussa (linkki on Veran japaninvierailullaan ottamaan kuvaan). Suurin osa kaitensushiloista on mulle mieleen, koska oikeassa sushilassa arkailisin ottaa kontaktia kokkeihin, koska en tiedä läheskään kaikkien hyvien (jo maistamieni) annosten nimiä. Kaitensushilassakin toki joskus tilailen omia lemppareitani, varsinkin jos on hiljainen aika ja liukuhihnan annokset näyttävät nuhjuisilta. Parasta on kuitenkin jos on vilkasta, ja annoksia on paljon tarjolla: on helpompaa maistaa aina jotain uutta kun se vaan purjehtii houkuttelevasti siihen nenän eteen. Lisäks sushit on nättejä ja tunnelma rafloissa mielestäni mukava.

Mikä sitten tekee Himawarin suosiksi kaitenikoitten joukossa? Ensinnäkin nostalgia: StyYoe raahasivat meidät Himawariin pian Japaniinmuuton jälkeen, tais olla eka kaitenpaikka missä käytiin silloin. Lisäksi paikka on opettavainen ja helpostilähestyttävä: löytyy kuvallinen menu, josta löytyy sekä englannin- että japaninkieliset (kanoin ja kanjein) nimet annoksille. On kivempaa tilata annokset japaniksi, mutta on myös kivaa tietää mikä fisu/äyriäinen on kyseessä. Yleensä jos menut löytyvät, niistä puuttuu jompikumpi kielistä ja/tai kuvat.

Helppoutta lisää myös se, että suurin osa annoksista löytyy halvimmalta lautaselta (137 yen). Jotkin kaitenpaikat mainostavat ikkunoissaan isolla 99 yenin hintoja, mutta tällöin kyseessä on aina jokin surkea yksittäinen sisäänheittoannos, ja kaikki oikeasti syöminen arvoinen on reippaasti kalliimpaa. Se on rasitus silloin, jos ruoka/hintalista sisältää vain kanjeja: voin tilata ulkomuistista monia herkkujani mutta lasku voi muodostua yllättävän suureksi.

Oleellinen plussa on vielä se, että paikan listoilta löytyy myös kaksi lihasushiannosta. Yleensähän yhteissushi-istunnoissa M-raukka saa masunsa täytteeksi vain kananmuna/kurkkusushia, allergikkoraasu.

Intialaispaikoista mainitsen kaksi halpista: Ensinnä Kamatan aseman läheinen pikkurafla jonka nimi on unohtunut. Ruoka oli parin käyntikerran perusteella ok, ja nanleipää sai santsata niin paljon kuin jaksaa. Suosikkilistalle paikan pistää omistaja, intialainen nainen jolla oli koti-ikävä ja suuri halu jutella asiakkaiden kanssa. Myös länsi-Ikebukuron ketjuintialainen, Great India on hyvä paikka vaikka sekin halpis, ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Erityisen viihtyisäksi paikan tekevät seinällä roikkuvissa telsuissa pyörivät intialaiset musiikkivideot. Joskus on vaikea syödä kun leuka roikkuu hämmentymyksestä polviin pudonneena. Kolmas nimetön ja osoitteeton suosikki-intialainen on aavistuksen ravintolamaisempi, ja sijaitsee Okachimachin läheisellä ravintolakujalla. Pieni, hiljainen, tosi viihtyisä.

Ikebukurosta löytyy Great Indian lisäksi vauvanpääramenpaikka. Toissatalven väliaikaisasunnon lähikadun pikkupuoti on suosittu, istumapaikkoja on vain muutama ja usein kadulla seisoo pitkä jono. Ramenannokset ovat valtavia, samoin ne määrät valkosipulia ja kananmunia mitä pienestä maksusta saa mättää annoksen päälle. Tiskin istumapaikoilta on suora näkyvyys ramenkattilaan jossa kelluu siinä määrin epämääräisen näköisiä isoja liha- ja ties mitä kimpaleita, että jos joskus spottaisi sopassa ihmisjäseniä, tuskin kovasti yllättyisi.

Kuudes suosikki ei ole mikään yksittäinen paikka tai edes ketju, vaan konsepti: japanilaistyylinen syöttöjuottola izakaya! Lienen aiemminkin ideaa blogissa (tässä tai aiemmassa) kehunut. Pari suosikkiketjua löytyy (waraji.. eikun watami ja lähes samanlainen warawara), niissä käydään taas kuvallisten enkkumenuiden takia -- on vaan niin paljon helpompaa tilata ruokaa ylipäätään niissä ja myös varmistua ettei annoksessa ole mitään kalajohdannaisia toiselle syömärille. Oleellisinta on kuitenkin izakayan perusidea: annokset ovat pieniä ja niitä tilataan illan mittaan silloin kun tuntuu siltä.

Konsepti rohkaisee jutusteluun yms. paljon paremmin kuin se että saadaan alkuun isot annokset jotka sitten pitäis syödä ennen kuin jäähtyvät, ja sitten.. sitten ei ookaan enää mitään syytä lorvailla. Jos on syömistä aloittaessa kova nälkä, tulee helposti myös syötyä itsensä ähkyyn jos on liikaa kerralla tarjolla. Pikkuannoksien ilo on se että eka annos yleensä taittaa nälän niin ettei ole kurjaa odotella seuraavia, ja illan aikana ehtii toteuttaa syömämielitekoja monta, ja silti pystyy vielä kävelemään kotiin kierimisen sijaan. Pikkuannoksissa ei joudu myöskään maksamaan mitään erityistä "palvelulisää", ja on ihan mahdollista käydä nauttimassa vain jotain pientä ilman että henkilökunta dissaa.

Miinuksena systeemissä on että vilkkaaseen aikaan joutuu yleensä aterioimaan paksussa tupakansavussa -- tupakoimaton paikka kun tarkoittaa joskus vain sitä että omasta pöydästä ei löydy tuhkakuppia, viereisestä saattaa. :-/ Lisäksi olutta tms. tilatessa saa aina pakollisen, maksullisen oheisannoksen joka liian usein on luokkaa kupillinen kokonaisia irvisteleviä pikkukaloja tms. Mut tää haittaa vaan Mikkoo, musta kalat ovat hyvei. :-)

Ihan vikana listataan vielä pikkukoju Tanzawassa Tonotakella, jolle kiivettiin maaliskuussa. Tuuli oli sen verran hiton kylmä, että mökin tarjoama pikakuppinuudeli oli aika taivaallista kun sen saattoi nauttia seinien suojassa!

Täten välitän meemin edelleen melkein pyydetylle määrälle: Yoelle, Suvikolle, Veralle ja Anulle.

Hankonhankintahanke ja korkeakulttuuria

2007-06-04T10:30:00.000+09:00

Etenee! Reilu viikko sitten pyöräiltiin Mikkosen kanssa Ikebukuroon Tokyu Handsiin hankkimaan hankoja. Ois tietty ollut tyylikkäämpää hommata leimasimet jostain pikkuputiikista kurttuiselta sedältä, mutta rohkeus ja kokeilunhalu ei riittänyt. Isosta lafkasta sentään löytyisi joku enkkua puhuva jos tulis eteen joku niin monimutkainen pulma ettei mun japaninkielellä pärjää. Lisäksi intternetti kertoi että leiman saa odottaessa ja suht edukkaasti.

Ja niinhän ois saanutkin, jos ois ottanut pienen halpisleimasimen ja nimessä ois ollut korkeintaan neljä tavua. Mu-ro-ji-n-su-ki ja Ma-tu-be-je-f-fu pisti kuitenkin myyntihenkilön kulmakarvat ruttuun, ja esiin kaivettiin hinnasto jonka edullisin itemi oli noin kymmenen kertaa niin kallis kuin se semmoinen odottaessa veistettävä. Mut mikäs siinä auttoi, hankinnasta ei viittinyt enää lipsua, valittiin fontit ja tilattiin.

Viikon lopulla tuli sitten puhelu että olisivat valmiit noudettavaksi. Tunsin taas itseni voitokkaaksi kun asia selvisi japaniksi ilman ulkopuolisten apua, tosin tarkemmin analysoiden on tää mun puheluselviäminen vähän honteloa ja tuurista kiinni vielä: Tunnistin alkuesittelyistä sanan Tokyu Hands, ja paljon muuta selitystä menikin sitten täysin ohi. Tällä perusteella kuitenkin jo toki tiesi mistä oli kysymys, ja omalla tönkkökielellä saattoi kysyä että hankostako on kyse, ja myöntävän vastauksen ymmärsi. Sitten tuli taas selitystä josta ymmärsin ehkä kolmasosan, ja varmaan he sanoivat jotain tyyliin että no voipi noutaa nämä milloin vaan sopii. Kun en ollut varma, kysyin että voiko noutaa ens viikonloppuna. Vastauksena saatu kyllä juu milloin vaan kuulosti siltä että hlö hymyilee puhuessaan, että varmaan kävi siinä päässä selville että ymmärrykseni on lievästi vajaa. Mutta hitotko siitä! Itsekunnioitus on kielen opiskelussa ihaa turhaa, ja asia selvisi.

Ja on ne hankot niiiin hienot. Tasaisen leiman aikaansaanti vaan ei olekaan täysin triviaali juttu, tartti harjoitella hetki (nyt on monen kirjan kansilehdellä kotona mun leima). Huomenna sitten pankkiin testaamaan josko jälkikäteen voi allekirjoituksen vaihtaa leimaksi. Piti jo tänään mutta jätin tietty vempeleen kotio. Peukut pystyyn että onnistuu.

Viikonloppu oli muutenkin aika jees. Sunnuntaiaamuna suunnattiin kävelylle eläintarhaan kameraharjoittelemaan, ja matkan varrella törmättiin -- aurinkoisessa hellesäässä -- lumifestivaaliin Uenon puistossa. Paikalla oli leegio jäänkuljetusautoja (festivaalialue oli ympäröity jäätiilistä tehdyllä aidalla) ja lumitykkejä. Aktiviteeteissa löytyi minipulkkamäkeä ja curlingia, lapset näyttivät tykkäävän. Erilaisiin jäätelö/jäämurska/jne-herkkukojuihin oli myös kiitettävän pitkät jonot. Tapahtuman liikkeellepaneva voima jäi epäselväksi, mutta ilmaistapahtumasta oli kyse ja puheissa mainittiin monituisia kertoja sana "sponsori". Leipää ja sirkushuveja.

Pisteenä iin päälle vietettiin sunnuntai-iltaa katsomalla Euroviisuja. Ruotsalaisin kommentaattorein, tuoreen ruisleivän ja muun hyvän seuran kera. Suomen show oli kiva, väliaikapätkät hienoja. Musiikki.. no, niin. Voi hyvänen aika, jne. Voi hyvänen aika. Mutta oli kivaa.

Alitajunnan jekkuja part II

2007-05-29T09:29:00.000+09:00

Väsyttää.

Heräsin aamukolmelta painajaiseen: Olimma pienellä retkueella matkalla yönylivaellukselle jolleen mystiselle saarelle. Lauttoja meni harvakseltaan, kello 11:59 ja 13:jotain, ja lauttamatkan oli määrä kestää pari tuntia. "Niin että jos siihen kahdentoista lauttaan ei ehditä niin aika myöhään menee eikä tämän päivän aikana pahemmin vaellella." Puol kahdentoista nurkilla seuralaiseni ottavat rennosti enkä minä hoputa, tässä unessa mulla on vakaa aikomus olla hötkyilemättä ja painostamatta ketään. Jos ei haluta ehtiä ekalle lautalle niin sitten ei.

Viime hetkellä kuitenkin porukkaan iskee "mut pitäähän sitä nyt yrittää ainakin"-henki ja tajuan että ehtiminen on etäisesti mahdollista jos juoksen edellä ja viivytän lauttaa (tää on lähtöisin selvästi tosielämästä muuten, mut silloin tultiin alas vuorelta ja viivytyksen kohteena oli bussi). Ryhdyin keräämään kamoja kiireellä ja sähelsin ja väsäsin. Minuutit kuluivat tuskaisen nopeaan mutta lopullinen niitti oli kun koitin kerätä kaikki mahdolliset akkulaturit äkkiä mukaan jotta kamerat yms härpäkkeet saataisiin vaikka lautalla ladattua.

Tässä vaiheessa meni liian hektiseksi. Ne laturin johdot! Miten solmussa ne olivatkaan! Heräsin kauheaan kiireen tuntuun ja pulssi oli ainakin kuussataa.

Jälkeen parin tunnin nettiselailun ja various attempts to sleep onnistuin uinahtamaan, noin puol tuntia ennen herätyskellon soittoa. Ja tuloksella että? Tällä kertaa painajainen oli proffa joka tarttui labrassa hihasta ja vei rauhalliseen paikkaan juttusille. Kyseli kauhean tarkkaan kaikesta mun tutkimuksesta ja sanoi huomanneensa että vähän takeltelee mutta että on kovasti valmis reippaasti tukemaan ja muutenkin kovin isällisesti sanoi monia ystävällisiä ja rohkaisevia asioita. Painajaista oli se että mä en saanut sanaa suustani vaan olin ihan lukossa ja tööt ja koko ajan monta askelta jäljessä siinä mitä ajattelin että olis ehkä pitänyt sanoa. Kuulostaa lattealta mutta unessa tää vaan oli niin hirveää ja kaikkea mahdollista kauheampaa.

Syy uneen oli tietty se et eilisen yleispalaverin jälkeen proffa tosiaan otti hihasta ja kyseli datankeruuprojektista ja sanoi että hyvänen aika, tee vaan suunnitelma ja kerro paljonko rahaa tarttet niin sitähän kyllä saat. Tuolloin tilanne ei ollut painajaismainen vaikka häiriinnyinkin siitä että palaverista poistuvat vyöryivät koko ajan meitin ympärillä ja ohitse. Musta on oikeasti tulossa ihmiskammoinen, olo on kuin oheisella linnulla.

Niinkö oikiasti. Painajaisia laturinjohdoista ja kilteistä professoreista? Jo aiemmin tutuksi on muodostunut toistuva painajainen siitä että en vaan kerta kaikkiaan kerkeä bussiin tai junaan matkalla duuniin. Voisko joku sanoa mun päälle et ollakseen paha, asian kuuluu olla.. no, paha, ja aivon ei tartteis niin paljoa stressata turhuuksista? Et se vois ylipäätään laittaa asiat semmoisiin paljonpuhuttuihin mittasuhteisiinsa?

Päh. Ostetaan lopo tomia.

Tekemisiä ja tekemättömyyksiä

2007-05-28T14:52:00.000+09:00

Perjantaina käväistiin Uenon puiston Tokion kansallismuseossa tsekkaamassa siellä vielä muutaman viikkoa pyörivä Da Vinci -näyttely. Perjaintai-ilta valittiin siksi että näyttelysaitin ruuhkakuvaajan mukaan näyttelyn jonotusajat viikonloppuisin ovat turhan pitkiä ja arkena ei piäse. Perjantaisin aukioloa on mukavasti venytetty iltakahdeksaan, ja tuumattiin että kyllähän se kolme tuntia nyt pakosti riittää.

Eikä riittänyt mihkään. Ensinnäkin: se Leonardon kaverihan oli nero! ..Mitä, eikö se olekaan uutinen? Näyttelyn vetonaula, Annunciation (jonka Japaniintuontia vastaan protestoidakseen italialaiset ovat mm. kahlinneet itseään museonportteihin) ei ollut mulle se vaikuttavin juttu. Käsittämätöntä oli lahjakkuuden monialaisuus, se että siinä vaiheessa kun jalat oli jo väsykuluneet, aukesi kulman takana vielä aina vaan uusia ja uusia huoneellisia ihan täysin erilaisia keksintöjä. Tunnustan että fanitan täysiä, en pelkästään taitoa vaan sitä uskomatonta kiinnostusta maailmaan ja sen ilmiöihin mikä töistä paistoi.

Varsinaisessä näyttelyssä kului ehkä noin kaksi tuntia, jonka jälkeen kierrettiin yleisnäyttelyitä ja museokauppaa jäljellejäävä aika. Museon tilat ovat valtavat. Käveltiin nopeasti päärakennusta ympäri että saatais joku kuva siitä mitä sinne sitten myöhemmin tullaan katsomaan paremmalla ajalla, eikä silti ehditty käydä läpi edes puolia huoneista. Museoalueen kahteen siipirakennukseen ei edes ehditty laittamaan nenää. Uuuudestaan. Sitten joskus.

Viikonloppu taas piti käyttää loppujen lopuksi taas vaeltamiseen. Viikon loppupuolella oli säätiedotus kääntynyt paremmaksi ja päätin uusia vuorikeikan ja ottaa viimein ne aamuneljän valokuvat vuorenhuipulta. Ei ois kyllä kauheasti huvittanut, mutta kun toukokuu alkaa olla jo pitkällä ja lämpötilat satunnaisina päivinä jo lähellä kolmeakymppiä, niin aika pian pitää kyllä päästä käymään jos aikoo ennen syksyä. Kesällä on paitsi liian kuuma kiivetä matalilla korkeuksilla, myös surkean sumuiset näkymät sateettominakin päivinä.

Reippaasti siis pistin aamulla laukun kasaan (eväsvalmisteluineen yms pakkaamisoptimointeineen ja varvassukkien jalkaanpujottamisiin noin parin tunnin homma) ja valmistuin lähtemään viime tingassa klo 11:37 junalla Uguisudanista. Kyykytin Mikkosen saattamaan asemalle ja tää johti sitten siihen että noin 30 astetta kotiovesta mut suostuteltiin jäämään kotiin. Tai siis mä sanoin että äääh, en haluais lähteä, ja toinen sanoi että no älä lähe. Pyöräillään jonneen. Prkl mitkä painostustaidot.

Pyöräilyn ja hankonhankinnan (josta ehkä lisää myöhemmin) lisäksi käpästeltiin eläintarhassa ja sohellettiin Uenopuiston lammella joutsenpolkuveneessä. Aurinko paistoi ja oli kesäistä eikä vielä ihan liian kuumaakaan.

Eli en kyl kadu. Joskus on kivaa kesälomailla löysästi, ja kamerankäytön oppitunti Uenon eläintarhassa oli ehkä hyödyllinen juttu niitä tulevaisuuden auringonnousukuvia ajatellen. Plus viikonlopun toisella Ikebukuronvierailulla tarjosi Yoe maailman parasta tuoretta ruisleipää. Nam!

Mun alitajunnalla on agenda

2007-05-21T10:18:00.000+09:00

Vaihtelun vuoksi vietin ison palan viikonlopusta vuorella¸ samalla kuin kuin viikko sitten. Jaa miks taas? Nokun halusin ottaa kaiken irti auringonnoususta: paitsi pystyttää teltan silleen että The Näköala olis vain parin askelen päässä ja nousta tarpeeks ajoissa tällä kertaa, myös ikuistaa tunnelman sillä paremmalla kameralla.

Säätiedotus sanoi et lauantaina sataa mut kuuden maissa selkenee ja sunnuntaiaamu olis kirkasta. Täydellistä siis. Raahasin mukaan Mikkoparan joka oli puurtanut koko viikon niska limassa duunia ja nukkunut huonosti, jotta se vois nukkua vielä huonommin viel yhden yön ja lisäks palella.

Sää toimi just niinkui oli luvattu. Kiivetessä satoi jossain välissä noin kolme pisaraa ja oli sumuista ja pilvistä. Teltta saatiin pystytettyä kuuden maissa ja samoihin aikoihin alkoi taivast kirkastua lännestä idän suuntaan. Auringonlasku jäi hiukan pilvien sisään mutta valot olivat aika makeet, ja kivakameralla sai muutaman mukavan kuvan.

Yöllä ulkona kipaistessa oli täydellisen tähtikirkasta. Tokion valot siintivät jossain kaukana ja tähtiä oli monta miljoonaa enemmän kuin koskaan missään aikaisemmin. Fuji erottui kaukaisuudessa vain epämääräisenä pimeydessä leijuvana lumihuippuna.

Nousin hiukan puol neljän jälkeen kun oli viel pimeää, ja pystytin istumaleirin rinteeseen näköalapaikalle. Kylmä oli siedettävää kun sai lipittää kuumaa misokeittoa, ja kun maisema alkoi valoistumaan ja linnut laulamaan aika tarkalleen neljältä, oli aika hienoa. Paitsi että sen hyvän (ja painavan ja ison) kameran akku oli sit loppu. Grrrr. Lisäks auringonnousun tiellä oli just tarkalleen yks lähivuorista niin etten oikein sitäkään nähnyt. Hiljalleen valaistuva maisema oli kyllä silti hieno vaihtuvine värineen. Miljoona sinisen ja harmaan ja vaaleanpunaisen sävyä. Hienous.

Mä luulen että tää kamera-asia tarkoittaa sitä että missio on kesken. Pitää mennä vielä kerran jonain lähiviikonloppuna, ennen kuin kesä tekee paikan liian kuumaks ja ilman kosteaksi ja sumuiseks.

Kuuluisia viimeisiä

2007-05-18T22:55:00.000+09:00

Kävimme Mikkosen kanssa satunnaisella iltakävelyllä. Taito-ku:n Negishi (nykyinen asuinkaupunginosa) on paitsi kuulemma, myös näemmä kiehtovaa aluetta. Tuntiseksihotellit ja vuokraparakit seisovat vierivieressä vanhojen japanilaistyylisten hökkeleiden (paitsi että suuri osa niistä ei oikeasti ole ees hökkeleitä vaan ihan kunnossapidettyjä, vanhoja kumminnii) ja temppeleiden seassa. Kadut ovat kapeita ja niin kerrassaan epäruutukaavassa.

Ookayamassa (se paikka missä kouluni yhä sijaitsee ja missä asuttiin eka japaninvuosi) kadut menevät yhtä lailla keskenään vinoon, ja parin eksyntäkerran jälkeen ryhdyin iltakävelyillä aina kantamaan kolikoita junalipun ostamista varten. Eksyä voi, mutta junalinja karttoineen löytyi sielläpäin suht helposti aina. Edellisellä asuinalueella Tsurumissa rahankanto taisi tapahtua aika automaattisesti, tosin junalinjoja risteili siellä hiukan harvemmassa (satamalähiössä kun oltiin) ja eksymiset päättyivät aina lopulta kodin löytymiseen jalkaisin. Useiden tienkysymisten kautta kyl, ja jalat olivat myös joskus aika kuluneet.

Uguisudani on tuntunut eksymisen suhteen turvalliselta. On olemassa muutama pääväylä jotka teoriassa vaikeuttavat eksymistä. Lisäksi löytyy Yamanote-linja, ja jokunen iso joki joita ei ainakaan voi huomaamattaan ylittää. Ollaan siis käyty kävelemässä ihan noin vain pidemmältikin, ilman karttaa tai suunnitelmaa.

Ja nyt sitten käytiin taas. Vaellettiin, ja jossain vaiheessa lähdettiin kotia päin. Tienviitoista (joita joskus on ja joskus ei ole) pääteltiin asioita ja suuntia ja taivallettiin. Ei näyttänyt tutulta. Katsottiin kadunvarsikarttaa ja oltiin ylpeitä siitä että osataan lukea täkäläistä osoitesysteemiä, tai ainakin minä olin. Lohko kolme, lohko kolme, siellä me ollaan (lohko on instakeksitty termi, täkäläisittäin choume, on semmoinen epämääräinen kulmio joka sisältää joitain kymmeniä taloja)!

Maisema näytti tutulta ja pääsin just sanomasta Mikolle miten miellyttävää tää kävely nykyään on kun osaamme lukea karttaa eikä tartte pelätä eksyvänsä. Kolmen minuutin päästä maiseman tutut elementit olivat niin lähellä että saatoimme todeta niiden olevan täysin vieraita, ja läheisestä osoitekyltistä hoksasimme että vaikka choume oli oikea, oli kaupunginosa väärä. Että se siitä.

Mut häpeä sikseen. Ei me kovasti kaukana oltu, ja paluumatkalla löydettiin kauppa joka myy Lihaa, viiniä ja pakastettuja lohkoperunoita.

Hankohinku

2007-05-18T11:12:00.000+09:00

Nyrriitti, sano.

Virallisten toimenpiteiden teko täälpäin ei ole meikäläiselle rasittavaa pelkästään kielihankaluuksien takia. Perinteisesti kaikki dokumentit vahvistetaan leimasimella (hanko tai virallisemmin inkan), mutta varsinkin ulkomaalaisilta hyväksytään myös allekirjoitus. Hyvä niin, mutta leimasinperinne aiheuttaa tiettyjä komplikaatioita.

Ensinnäkin, leimasinjälkiä vertaillessa pienetkin erot otetaan huomioon. Tämä pätee myös allekirjoituksiin. Länsimaassa kun nimensä lappuseen sutaisee, oikeellisuusvertailu on useimmiten hyvin summittaista, mutta Japanissa olen joutunut uusimaan allekirjoitukseni turhan monta kertaa.

Toisekseen, leimasimelle varattu tila on pieni ja pyöreä, puoltoistsenttii halkaisijaltaan suunnilleen. Se allekirjoitusrutiini mikä mulla ennen tännetuloa oli, oli harjaantunut kirjoittamaan pitkästi ja leviästi. Ympyröihin raapustamani tuhrut olivat varsinkin alkuaikoihin sangen satunnaisia.

Kolmanneksi, koska leimasinta on helppo käyttää, dokumenteissa on yleensä lukuisia paikkoja joihin leima (tai allekirjoitus) täytyy läntätä. Identtisenä.

Joku aika sitten mua kyykytettiin postissa kun kävin tekemässä osoitteenmuutosta. Alkuperäisen nimikirjoituksen zetan alakaari oli kulmikas, mutta koitin allekirjoittaa muutospyynnön pyöreäkaarisella z:lla! Setä puisteli päätään ja huokaili ja ihmetteli ja lopulta läksytti väsyneenä, "Dame dame dame", osoitellen epäkohtaa. Kieli keskellä suuta kopioin alkuperäistä versiota kunnes kelpasi.

Tänään sain puhelun tilipankistani (pieni välihehkutus: sentään ymmärsin että se on pankista ja että ne haluaa mut käymään siellä, wee). Pari kuukautta sitten tekemäni kuntosalin suoraveloitussopimus oli kosahtanut, mihinkäs muuhun kuin allekirjoitusten eroihin. Pankin arkistojen nimmari on reippaat kaks vuotta vanha jo, ja eroaa täysin siitä minkälaiseksi leimaympyrätihruni on muodostunut. Onneksi pankkineidillä oli näyttää vanha malliksi, ja suoraveloitussopparin kolme allekirjoitusta viivattiin yli ja sain hitaasti kopsia vanhantyylisen sotkun kelpaamattomien viereen. Niin, ja sitten vielä ylleviivattujen allekirjoitusten päälle -- ekat kolme merkkasivat sitä että tahtoisin tehdä tämän suoraveloitussopimuksen tällä allekirjoituksella, ja jälkimmäiset sitä että ylleviivaus on validi ja etten suinkaan halua käyttää sitä allekirjoitusta. Uh.

Lopputulos: nyt mä ihan oikeasti aion viimeinkin hankkia sen hiton leimasimen. Pitäis vaan päättää haluanko selvitä niin halvalla kuin mahdollista vai haluanko ihkun leiman. Norsunluuhun en kyllä koske. Toivon kanssa että voin vielä jälkikäteen vaihtaa pankin ja postin tietoihin allekirjoitukseni hankoon ilman et tartteis avata uus tili tai jotain. No, jos tarvii niin vaihtanen pankkia samantein semmoiseen jossa on enkunkielinen nettipankki kans.

Kun asia oli pankissa hoidettu, ojensi neiti mulle läksiäislahjaksi paketin paperinenäliinoja, spetsiaalipaketti jossa yhdistyy Mizuho (pankki) ja Hello Kitty. Ja palatessani takaisin labraan heittelivät pihan multa/nurmikentällä pari tyttöä pesäpalloa, koppihanskat kädessä ja piikkikorot jalassa.

Hassu maa, tää.

Metsä, vuori ja se lentokyvytön iso lintu elkeineen

2007-05-13T19:04:00.001+09:00

Oli toinenkin uus teltta ja sitä piti testata, menin vuorelle.

Lauantaina kipusinkapusin tuttua rinnettä mahdottoman myöhään. Kello löi kahta kun aloitin Okutamasta (se on se mihin juna menee), ja kolmea siinä vaiheessa kun päiväreissultaan palaavien virta oli tukkoisimmillaan. Kon-ni-chi-waaaaa-aa-aa. Ensin alkuun oli söpöä se että kolmasosa matkalaisista pysähtyi ja kovisteli että mitä nyt näin myöhään enää minnekään kiipeän, jaa että takanosuyamalle, mutta sinnehän on vielä matkaa. Sitten ei ollut enää söpöä, vaan väsyttävää, ja liian hidastavaa. Lisäks pelkäsin itsekin että vaiks nyt olen tän reiluun kolmeen tuntiin jo huonommillakin säillä kipaissut, niin entäs jos nyt vaan Kerta Kaikkiaan Menee Koko Vuorokausi!!

Hermostutti, mut vakuutin itseni opettelemalla kaikkiookoolitanian japaniksi hiljaa mielessäni. Vikoilta kyselijöiltä (jotka urheasti alkumatkasta pyöräilivät ylös ja nyt taas alaspäin) sainkin häkeltyneet mutta kannustavat Wooo! Sugoiiiii!-t kun ohijuostessani hihkuin että juujuu, kaikki hyvin, teltta on ja monesti käyty ja tästähän menee sinne enää kaks tuntia. Meni tunti nelkytviis. Polku on hyvä ja tasainen vaiks nouseekin paljon. Puoltoisttuntii ennen pimeää olin perillä.

Lämpi päivä oli. Keväinen. Epätavalliseen tapaan vuoret eivät olleet vaiti vaan alive with a sound of talitintit and the likes, ja puiden lehdet kovasti vaaleanvihreinä puolikasvuisina niin että maisemat vielä näkyivät mutta kauniisti sävytettyinä. Piti kuunnella koko matka kielikasettia ja/tai musiikkia (kun se tuttu reitti on niiin tylsä) mut eihän semmoisesta tullut mitään. Maisemat näkyivät taas astetta enemmän kuin tällä välillä koskaan. Vihreää oli, ympäriinsä, kaukaisilla huipuilla kans.

Määränpää, hätäapumaja jossa (epäjuoma)vesipiste ja notskipaikka ja pöytätuolisarjoja oli perin alive myös. Könysin metsään sivummalle valikoimaan hiukan vinoa (mutta ei sentään savussa ja metelissä) telttapaikkaa, mut heti peuranpaskat sivuun potkittuani ja telttaisen pystytettyäni, tuli joku kanssaretkeilijöistä esittäytymään ja pyytämään seuraan. Tätä olin salaa toivonut, ja myös sitä ettei vaan missään nimessä näin kävisi. Otin aikalisän, ja kävin katsomassa Takanosuyaman huipulla kuinka ringonlasku vaaleanpunastuttaa Fujin. Lytistynyt eväsleipä oli aika hyvää tässä seurassa. Huipullakin oli tosin teltta mutta vain yks ja asukit tuntuivat nauttivan rauhasta kuten minäkin ja keittelivät nabejaan taustalla hyvin hillitysti.

Nuotioseurue sitten minut syötti ja juotti ja jutustutti. Luokanopettajat ja yläasteen vuoriklubi. Kuus 15/16-v poikaa jotka pistettiin esittäytymään englanniks ja mä pilasin kaiken puhumalla niille japania. Tarjottiin sakea. Otin hiukan. Sitten teetä. Vai kahvia. Eeeikiitos, hyvä näin. Viskiä? Viiniä? Olutta? Vodkaa? Hyvä vitsi, hahhaa, paitsi että myöhemmin näytti siltä että kaikkea tarjottua olis kyllä löytynyt. "Nämä pojat, nämä eivät vielä voi näitä juoda, mutta X-sensei ja minä, me ollaan huonoja opettajia". Päädyin juomaan Liptonin keltaista. Se oli vähemmän pahaa ilman maitoa ja sokeria! Myös paahdettiin vaahtokarkkeja (mä poltin omani ja pojat katsoivat vähän vinoon mutta nielaisivat sukkelaan voiääh-äänensä), ja spämmiä (kun olin kertonut että suomessa me paistamme notskilla makkarata). Kaikki tämä kesti ehkä noin puol seiskasta vähän alle kasiin, jolloin pojat alkoivat tehdä matkaa petiin ja minä tilaisuudesta vaarin ottaen heti matkin.

Yö oli lämmin. Kasin maissa, petiin painuessa (pimeäntulon jälkeen siis jo reipas tunti, yleensä kylmä lyö (jos lyö) sukkelaan kun aurinko katoaa) 12 astetta. Kelpas nukkua, paitsi että se pohja oli vino. Ens kerralla menen sinne savuun vaan. Sen verta monta kertaa heräilin patjaltalipsumiseen yön aikana että kun herätyskello soi 04:15, ei ois huvittanu yhtään, ulkona näytti harmaalta ja säätiedotus oli luvanna pilveä aamuks ja aamupäiväks. Lojuin viisminsaa mietiskellen -- ja tästä mun pitää piiskata itseäni -- kuten myös siitä että kun viimein pääsin ylös, pakkasin varvaserottelusukkani makuupussin sisään (mikon makuupussi on hyvä ja lämmin mut en vihaa mitään niin paljoa kun sen pakkaamista, sormet meni hajalle taas). Ja palatakseni ajassa taaksepäin, piiskaus vois seurata myös siitä et herätyskello soi liian myöhään. Koska päivä ei tosiaankaan ollut mikään harmaa, harmaa oli vain se juurakko johon olin telttani uloskurkistusaukon suunnannut, toispuol auringonnousun.

Viistoistyli neljä oli ulkona täysin suhteellisen valoisaa. Täysin siinä mielessä että lamppua ei tarttennut, eteensä näki, ja teltan ja romppeet saattoi ongelmitta pakata ilman pelkoa minkään pikkuosan unohtumisesta multamaahan. Suhteellisen siinä mielessä että vaiks aurinko oli noussut jossain kaukana, siten että ystävällisesti valo heijastui mullekin, jos ois ollut talvempi päivä (yö?) niin tähän aikaan ois vielä hyytynyt. Tosin niitä sukkia ulos makuupussipussista jumpatessa kyl ois tullut lämmin. Kamat oli kasassa viistoistvaille viis, ja aamupalatta (miten tässä vaiheessa jo saattoi olla nälkä vaiks spämmi- ja vaahtokarkkikestien jälkeen viel ennen nukahtamista vetaisin tonkatsunuudelisotkusekoitusevääni?) kipaisin matkaan. Edellisreissun perusteella oli aamupalapaikka jo valkattuna.

Suoraan leiripaikalta lähtee harjannereitti Kumotoriyamalle, Tokion korkeimmalle huipulle. Siellä kävin viimeks tässä paikassa yöpyessäni, ja tapoin itseni heti alkumatkasta valitsemalla kahdesta rinnakkain kulkevasta reitistä sen oikeanpuoleisen, joka, sen sijaan et kulkisi tasaisesti rinteen sivua, kapuaa kolmen jyrkän ja luisurinteisen huipun ylitse -- korkeuserona noin sata metriä per huippu, ja alhaalla käydään joka välissä. Nyt oli suunnitelmissa kipaista vain eka huipelo, aamiaistaa siellä ja polkujen (karttaan merkkaamattomasta) yhtymäkohdasta väistää seuraavat kipuamiset.

Huipulla tuuli, mutta koska alkaa olla kesä, ei ollut liian kylmä istua jonkin aikaa. Kääriydyin sadan jenin eristemattoon, ravistelin muovipurkkiin sullomani pikakahvipurut ja kermajauheet lähes paakuttomiksi, ja nautin kaffeet eiliseltä syömättä jääneen halpakaupan riisivalmisteen ja kanakökköjen kera. Kello oli ensin noin viis ja lopulta noin puol kuus ja koko istumisen ajan siniharmaat vuoret hiukan vaihtoivat väriään, Fuji välillä kirkastui ja himmeni ja sai valopiikkejä nousevasta auringosta, ja linnut lauloivat, ja tuuli puhalsi. Eikä mitään muuta. Eikä tätä voi kuvailla sanoin eikä kuvin eikä videoin. Enkä ois voinut toivoa mitään muuta kuin että oisin ollut siinä viel varhemmin, ehkä teltta siin huipun tuntumassa. Ens viikonloppuna. Makuupussissa olemaan, ettei kylmä aja pois. Sinne.

Ei sitä paljoa muuta tartteis kun just sen aamunkoiton, ja sen ettei olis kiire sitä katsomasta pois. Vuorten ainoa vika on se että niiltä pitää lähteä veks.

Niin ja se että niillä joskus sataa rakeita sivusuunnassa ja ukkostaa ja muutenkin on hirveää.

Sakejätski kasipuol, apilat täys kymppi

2007-05-05T08:28:00.000+09:00

Kaunis ilma kun oli, käytiin taas eilen pyöräretkellä. Tällä kertaa suoraan pohjoiseen, yli Sumidajoen, Kita-Senjuun päätyen. Käytettiin menestyksekkäästi haitek polkupyöräparkkihallia ja löydettiin kansainvälistuotemarketti jossa moninaisia meitille tärkeitä tuotteita. Jatkettiin matkaa Arakawajoelle, jonka laitamilla oli aika heinäkuiset fiilikset ja, tadaa, apiloita! En muista niitä täällä pahemmin nähneeni. Nurtsikin oli harvinaisen elinvoimainen, ja ihan oikeaa nurmikkoa tosiaan eikä jotain sekalaista bambualuskasvillisuutta tai pilalle palanutta nöyhtää. Apiloiden suurin hienous oli niiden tuoksu. En koskaan Suomessa tajunnut miten vahva se on, tai tuoksu nyt vaan automaattisesti oli läsnä, sitä ei tarttenna miettiä. Nyt kun hajuherkku on niin harvinaista sen pisti merkille, aivo loksahti voimalla nostalgiseen moodiin ja lapsuuden kesät olivat yhtäkkiä läsnä.

Reissu päätettiin taas Asakusaan jossa tehtiin kolmas jätskitesti. Oli ihan jees, sake maistui selvästi alussa mutta oli niin mieto että parin eka lipaisun jälkeen sitä ei enää huomannutkaan. Jotenkin kummallisella tavalla jäde onnistui maistumaan jugurttiselta. Ylipäätään raikkaampi ja kirpeänmakeampi kokonaisuus kuin odotin, ei paha mutta ei mikään kummoinenkaan. Testaamisavustaja toisaalta arvosti paljon korkeammalle kuin aiempia porkkanaa ja kurpitsaa, mut siihen ei voi luottaa kun se maistoi niin vähän vain. Hmph.

Tekeepä kyllä tää lomaviikko kummia blogitustahdille. Hupshei.

Ei koskaan onsenia

2007-05-04T10:16:00.000+09:00

Käytiinpä GW:n kunniaksi viel toisellakin vaelluksella, tällä kertaa päivän verran vain. Ekaa kertaa lähdettiin Hinode-kylän puolelta ja sieltä kiivettiin harjanteen yli (ja sitä pitkin) Gozenyaman ylitse Okutama-laaksoon. Polku oli paikoin vaarallisen kapea ja luistava ja reitillä oli paljon ylös-alas sahaavia pätkiä mutta kokonaisuudessaan ihan kelpo retki. Saatiin myös taas vaihteeksi juttua aikaiseksi jollain huipulla tavattujen retkeilijöiden kanssa -- vai pitäisikö sanoa että ei kyetty juttelua välttämään. Melkein koko matkan oli sää keväisen kuuma ja hieno, ja tälläkin kertaa reissu oli tarkoitus päättää kylpylässä.

Ja tälläkin kertaa yritys feilasi. Laakson pohjalla virtaava joki (Tamagawa) oli kauniin sään ansiosta täysin lomailijoiden vallassa. Sillalle asti nouseva grillien savu oli sakea, ja kylpylän pihalla karmea ruuhka. Yrittäessämme päästä sisälle, pysäytti meitin japanilainen setä jonkun numerolappupinon kanssa. Kuulemma ilman vuoronumeroa ei sisälle pääsisi, ja sedän kädessä näkyvän lappupinon numerot juoksivat jossain puolentoistasadan kieppeillä. Ei jääty yrittämään. Koskaan meitä ei onsenonnista. Sniff. No, sentään netistä jälkikäteen tietoa etsiessäni löysin tietoa alueen muista mahdollisista kokeilun arvoisista paikoista. Tsurutsuru onsen Hinode-kylän alueella vois olla mukava joskus talviaikaan ulkokylpyineen. Tama Tech -huvipuistoa on taas monesti tullut junan ikkunasta ihmeteltyä ja kylpyläkin pitäis paikasta löytyä. Se vaan mikä pistää mulla kovasti paikan testaamista vastaan on että pelkään törmääväni hirmuiseen ruuhkaan ja hälinään. Notta katsoopa nyt sitten.

Lievensin onsenpettymystä kotona tekemällä herkkumakutestin. KitKat, vihreä tee. Kermaisen pehmeää ja täyteläistä, vihreän teen maku miedompi kuin jossain aiemmin testailemissani teesuklaissa. Oikein namia.

Bigfoot

2007-05-01T20:31:00.000+09:00

Yksi asioista jotka nykyään elämässä ovat vaikeita on kenkien hankkiminen. Mä ostan tossukoita sujuvasti miesten puolelta (joskin lesti on yleensä tosin hippasen turhan leveä), Mikkosel on vaikeampaa. Nyt oli haussa vaelluskengät ja käytiin läpi monta outdoorkauppaa ja niiden vepisivuja ennen kuin todettiin että joo, koot loppuu yleensä takalaisissa mitoissa 29:aan, ja ilmeisesti 30:ta isompaa ei yriteta ees maahantuoda. Intternetista loytyi kuitenkin onnekkaasti isokenkäisten kauppa, Kutsu no hikari. Sielt voinee vastedes shopata sandaalit ja muutkiin, kun yksi puoti vieläpä sijaitsee ihan kävelyetäisyydellä. Jee. Aiemminkin ollaan vierailtu erilaisissa isojen ihmisten vaatteita/kenkiä myyvissä puodeissa mutta kenkien valikoima on ollut pahasti surkean kurja ja design kanoottimallistosta.

Ohessa kuvatun venekengän lisäksi jonkinsortin vaelluskengätkin löytyivät, olivat vaan ainoa sopiva koko ja vaihtoehdot kurjia, toivottavasti toimivat.

Kurpitsa 9+, porkkana 8-

2007-04-30T16:38:00.000+09:00

Joitain viikkoja sitten löytyi Asakusasta sunnuntaikävelyllä astetta erikoisempi jäätelökoju. Mainitsin kokemuksesta täällä ja muuallakin, mutta koska maininta oli kovasti ohimenevä, otan nyt aiheen (ja paikan kuvan) uudelleen esille.

Kyseessä on Green Bell -niminen puoti joka sijaitsee lähellä Sensoji-temppeliä, yksi katu Nakamise Dorista (The Keskeinen Ostoskatu) länteen. Green Bell on ilmeisesti jossain määrin kuuluisa, syynä omintakeinen makuteema. Joka kerta kojulla asioidessamme on ehtinyt vähintään kaksi ohikulkevaa rikshaa pysähtyä ja esitellä asiakkailleen vihannesmenuuta, turisteja varten otetaan paikasta selvästikin kaikki irti. Jonoja ei kojulla yleensä ole ja uteliaita katsojia on toki enemmän kuin ostamaan uskaltautuvia, mutta kyllä jäätelöt selvästi kauppansa tekevät.

Jäätelöt maustetaan pääösin vihannes- tai yrttimauilla, joskin listalta löytyy mm. myös suola-, Earl Grey- ja kirsikankukkajäätelöä. Tällä hetkellä makuvaihtoehtoina on edellämainittujen lisäksi natto, porkkana, sake-sakka (?), bataatti, kurpitsa, pujo, paahdettu maissi, punapapu ja väinönputki. Herkkä(maku)hermoisille löytyy vielä vaniljaa ja mansikkaa. Makulista ilmeisestikin vaihtelee, intternjetin mukaan aiemmin on ollut tarjolla mm. lootuksenjuurta, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Japaniintulon jälkeen on jätskimaku ylipäätään muuttunut hiukan, aiemmin herkuista herkuin oli perinteinen suklaa tai ehkä lakritsa, joskin silloin tällöin mansikka tuntui kivemmalta. Nykyään ehdoton ykkönen on mustilla seesaminsiemenillä maustettu pehmis, ja vihreä tee maistuu ajoittain tosi hyvin. Green Bellin tuotteista aloitettiin pari viikkoa sitten kurpitsalla ja vähänkö oli hyvää, täyteläistä ja namia. Ei voita seesaminsiementä mutta mansikan jo ainakin, vähintään harvinaisuutena. Tämänkertainen porkkana oli vähän pettymys, se ei ollut kovinkaan.. porkkanaisa. Yleismaku oli äitelän makea ja jätskin seassa oli pieniä porkkanapaloja, pehmeitä tosin mutta kuvittelisin että tujulla porkkanamehulla sais paremman maun aikaiseksi.

Uusia jätskikokeiluja on odotettavissa, Asakusan alueella on kivaa kävellä/pyöräillä (eilisellä retkellä kohdattiin mm. oheinen sievä metsittynyt talo ja muuta kivaa). Ainakin saken ja kirsikankukat haluaisin vielä kokeilla, ehkä myös sen hirmuisen nattojäätelön myös. Saas kattoa.

Kevätsää muistuttaa olevansa epävakaa

2007-04-30T08:43:00.000+09:00

Vaikka oli yhä toinen antibioottikuuri päällä (mutta se tehosi!), Golden Weekin pitkän viikonlopun ja Mikon hankkiman uuden ihkun lahjateltan kunniaksi päätettiin lähteä Nikkoon kolmen päivän reissulle. Suunnitelma oli ekana päivänä kiivetä Nyohousanin (2483m huippu Nikkossa) laen tuntumaan ja nukkua siellä eka yö. Kävin päiväretkellä tuon huipun lähellä viime syksynä katsomassa että paikasta löytyvä hätämajoitus on hyvänlaatuinen ja telttailuun mahdollisia paikkoja on olemassa. Toisena päivänä piti tehdä kunnioitettava n. 10 h kartta-aikarupeama ja kiivetä läheiselle Nantai-sanille, laskeutua sieltä Chuzenjijärvelle, etsiä leirintäalue, kylpeä ja nukkua hyvin ja hiukan haahuilla kolmantena päivänä alueella ympäriinsä.

Tokiossa on tällä hetkellä kevät pitkällä, hyvänä päivänä asteita on mukavasti yli kahdenkympin. Sääennuste oli kohtuullinen, lauantaina ehkä hiukan satunnaista vesisadetta, sunnuntaina kirkasta aurinkoa, maanantaina hiukan pilvistyvää. Pakattiin mukaan kuitenkin hyvät makuupussit ja -alustat, sadevarusteet ja lämpökerrastot ja lähdettiin reissuun.

Nikko on Uguisudanista tosi näppärästi tavoitettavissa. Tavallinen päivävaellus Okutaman alueelle maksaa täältä käsin noin 1100 jeniä suuntaansa ja aikaa palaa lähemmäs kaksi tuntia (ja tavallisesti enemmän palatessa kun on otettava paikallisjunia ja mitä nyt sattuu saamaan, kun ei voi optimoida lähtöaikaa). Nikkoon pääsee toki myös pikajunilla kalliisti (moni yhteys maksaa paikkavarauksineen noin 4000 jeniä tai enemmän), mutta meidän lähiasemaltamme Iriyasta on 10 minuutin junamatka vaihtoasemalle josta noin kerran tunnissa kulkee halpa pikajuna. Istumapaikkoja oli hyvästi, varausta ei tarttennut, matka-aika kaksi tuntia ja hintaa n. 1400 jeniä. Ei paha. Takaisinpäin kulkee sama pikajuna. Näppärää, ja maisematkin ovat junasta kivat.

Lauantaiaamuna pakkauduttiin siis junaan ja siellä torkuskeltiin ja syötiin eväitä, ja lähdettiin kapuamaan. Painoa oli molemmilla rinkoissa reippaasti enemmän kuin tavallisella päivä- tai edes kahden päivän retkellä, otettiin ylimääräistä vaihtovaatetta yms. kun aateltiin että loppumatkasta lomaillaan ja kylvetään. Mikon repussa painoa noin 20kg, mulla viitisentoista. Tämä ja ehkä kans se että oon ollut pari viikkoa enemmän tai vähemmän kipeänä tuntui jo alkumatkasta pohkeissa ja reisissä. Kiivetessä tultiin siihen tulokseen että kakkospäivän suunnitelma oli ylimitoitettu, mutta onneksi oli vaihtoehtoinen reitti joka veisi kahden ylimääräisen ylösalas sahaavan huipun sijaan laakson kautta Nantaisanille.

Reitti Nyohousanille on mielestäni aika mukava. Noin 1300 metrin korkeudessa vaihtuu seetrimetsä yhtäkkiä bambuniittyyn jossa paikoitellen kasvaa koivuja! Maisema on avara, näköalat hyvät ja vesipistekin löytyy. Tosin se oli tällä hetkellä aika kuivunut purolätäkkö vain. Niityltä takaisinpäin katsoessa maisema oli vaikuttava, pilvet roikkuivat raskaina ja niiden alla kellui kauniin sinipunertava kerros. Väri- ja valomaailman erikoisuus johtui siitä että pilvet olivat ukkospilviä, selvisi pian. Jyrinä ja salamointi alkoi suunnilleen tässä vaiheessa kaukaisuudessa, mutta olihan meillä sadevarusteet eikä meit o sokerista tehty, eihän. Hypättiin sadevaatteisiin (haikkihousut toki alta pois ensin kun kiivetessä oli niin kuuma) ja jatkettiin matkaa.

Ehkä parinkymmenen minuutin päästä ukkospilvet olivat kohdalla, ja sade alkoi. Hämmennystä aiheutti hiukan se että sade ei ollutkaan vettä vaan rakeita. Mutta ehkä tämä on hetkellistä, jatketaan, tuumattiin. Ukkonen siirtyi justiinsa meidän kohdalle ja täytyy tunnustaa etten ole pikkutyttöiän jälkeen ikinä pelännyt sitä niin paljon. Salamoi ja jyrisi joka puolella, mut onneksi oltiin metsässä eikä avomaalla.

Pahin räiskähtely lakkasi puolen tunnin kuluttua ja muuttui puuskaiseksi tuuleksi ja lumimyrskyksi (korkeutta tässä vaiheessa ehkä arviolta 1600m). Maata ei enää näkynyt, lunta oli kertynyt jo joitain senttejä. Pari kertaa pysähdyttiin vastentahtoisesti laittamaan lisää vaatetta päälle. Vastentahtoisesti siksi että vaikka paleltaa, pysyy kiivetessä sentään jotenkin lämpimänä, ja on tosi inhottavaa heittää ne sadehousut pois ja seistä lumituiskussa kalsareissaan kunnes saa haikkihousut ja taas sadehousut jalkaan. Hanskojen poisottaminen laukkua avatessa ja säätäessä on varsinkin hiton inhottavaa, näpit jäätyypi nopiaan. Paha vaan että jos tuota epämieluisaa toimitusta ei ajoissa tee, päätyy jäätymään hiljalleen pystyyn ihan huomaamattaan. Hyvin voin kuvitella tämmöistä tapahtuvan, mullakin meni kauan ennen kuin sain itselleni todistettua että on nyt vaan pakko, kele.

Kiivettiin vielä eteenpäin, pelastusyöpymismajalle oli arviolta tunnin matka tavallisessa säässä. Empailtiin kyllä, koska vaikka varusteet olivat suht hyvät, olis tässä säässä ja tällä korkeudella nukkuminen majassakin taatusti tosi kylmää touhua. Toinen suuri empailun aihe oli kivikkoinen harjannepätkä n. 1900 metrissä jonka muistin aiemmalta reissultani: jyrkkä ja täysin vailla tuulensuojaa, polku kapea ja kaikissa mahdollisissa putoamissuunnissa kylliksi jyrkkyyttä, syvyyttä ja teräväkulmaista kivikkoa. Jo harjanteelle nousu epäilytti, jyrkkä kivikkopätkä noin 5 metriä ylöspäin edettiin puolikontillaan, ja kivet olivat tuoreen lumen alla jään peitossa. Harjanteelle päästyäni en jatkanut kovin pitkälle. Parin askeleen matkalla tuulen puuskaisuus oli sen verta vakuuttavaa että konttasin takaisin, ja lähdettiin reippahasti palaamaan metsäisemmille maille. Harjanteen vaikean pätkän pituus ei mulla ole tarkasti muistissa mutta se ei ole minuuttien matka vaan useampien kymmenien sellaisten hyvässäkin säässä, olis mennyt jo turhan extremeksi.

1300 metrin vesipisteen kohdalla maisema alkoi jo näyttää siltä ettei mitään olisikaan tapahtunut, maassa lojui paikoitellen pikkuisen rakeita mutta siinä se. Tosin, kun istuttiin lepäämään ja syömään eväitä, huomasi kyllä että kylmää oli yhä.

Ylöspäin lähdettiin noin kahdeltatoista, paluu alkoi kolmen nurkilla. Alas asti päästiin hiukan ennen viittä, tehtiin ostoksia (jostain kumman syystä molemmilla oli hirmu himo mihin tahansa sokeriseen hiihihappojuomaan) ja pakkauduttiin kuudelta Chuzenjijärvelle suuntaavaan bussiin; jotta reissusta ei tulisi ihan tynkä, päätettiin vain jatkaa siitä mistä vasta seuraavana iltana olisi pitänyt.

Chuzenji on sekin aika korkealla vuorten keskellä, melkein 1300 metrissä. Ilta oli pimeä kun sinne asti päästiin, mutta leirintäalue löytyi melkein helposti ja telttakin saatiin kohmeisilla näpeillä aika hyvin kasaan. Valitettavasti tosin leirintäalueen ravintola- ja kylpyfasiliteetit olivat vielä tässä vaiheessa kevättä kiinni (koko alue oli ekaa päivää auki ylipäätään) joten lämmittelemään ei päästy. Syötiin iltapalaa ja kaikki vaatteet päällä sujahdettiin makuupusseihin. Mä pysyin lämpimänä ohuemmassa pussissa koska onnekseni mun keholla on erikoisominaisuus että se haluaa polttaa kaiken ylimääräisen energian lämmöksi. Tosi ikävää kotosalla jos erehtyy syömään liikaa iltapalaa ja hikoilee sitten koko yön, mukavaa vaelluksella kun ylimääräisten vaatteiden sijaan voi kantaa vaikka suklaalevyä. Kuorsasin siis melko sikeästi koko yön, Mikon hytistessä ja valvoskellessa. Parka. Lämpötila yöllä oli ilmeisesti hiukan nollan alapuolella, hiukan yli meitin varusteiden mukavuusrajan.

Aamulla herättiin molemmat hetkeksi viiden nurkilla ja mä jäin katselemaan auringonnousua, Mikon hyödyntäessä molemmat makuupussit ja -alustat ja painuessa jatkamaan huonoja uniaan. Yhä oli kovasti kylmää ja lähdin kävelemään järvenrannan vaelluspolkua. Kaunista oli, kovasti kaunista. Osa viehätyksestä varmasti siinä että paikka oli täysin autio yhtä apinaa lukuunottamatta. Alla klipsi järven länsi/pohjoisosasta, äänimaailmoineen ei voi uskoa että idyllin tapahtumapaikka- ja aika olivat vai muutaman kilometrin ja 15 tuntia lumimyrskystä.

Kymmenen nurkilla suorittiin ulos leirintäalueelta ja käveltiin parin tunnin reissu läpi suoalueen ja ohi Ryuzu- ja Yutaki-vesiputousten Yunokojärvelle muutaman sataa metriä korkeammalla. Oli aurinkoista ja kuumaa, sortsikeli ainakin jättirinkat niskassa. Suunnitelma oli käydä Yumotossa kuumassa kylvyssä lojumassa mutta sen verran oltiin poikki eilisen jäljiltä että vedettiin vain napaan kuumat kareeraisut ja odenit ja hypättiin bussiin kohti Tobu-Nikkon juna-asemaa ja kotia. Matkaa tehtiin bussissa melkein pari tuntia ja junassa reilut toiset mokomat, mutta olipa aika autuus sitten kotio päästyä liottaa itseään kotikylvyssä ja illan päätteeksi kaivautua sänkyyn hyisen makuupussin sijaan.

Mitä tällä kertaa opimme? Ensinnäkin: Kevätsää ailahtelee, ja vuorilla se ailahtelee vielä hitosti enemmän. Tokion kevätsää ei tarkoita että kahden kilsan korkeudessa olis turvallista tahi mukavaa. Korkeudessa luonnonilmiöt moninkertaistuvat, vuoret tuppaavat keräämään pilviä, ja kannattaa aina olla valmis palaamaan vänkyilemättä takaisin sen sijaan että jatkaa liian pitkälle "kun nyt kerta tänne asti on tultu ja junamatkakin maksoi ja säätöä oli kamalasti".

Toisekseen: vaikka ollaan tehty yönylivaelluksia menestyksekkäästi, ei aiemmin ole mukana ollut mm. telttaa. Viis kiloa lisää rinkkaan tekee ihmeitä kiipeämiskyvylle. Väsy tuli, ja nyt on kyl jalat kipiät. Tän vois muistaa ottaa huomioon jatkossa.

Pitkä lista kaikkea lyhyesti

2007-04-22T21:13:00.000+09:00

Viime viikonloppuna piti mennä Izusaarelle uimaan delfiinien kanssa. Iso poppoo oli menossa, ja paljon säätöä säädetty, ja perjantai-illasta maanantaihin asti piti olla jumissa meren keskellä, haikaten ja uiskennellen. Mutta. Muhunpa iski flunssa viikko sitten, ei mennyt pois, paheni pääkorvakurkkusärkykauheudeksi loppuviikolla, peruttiin matka. Loppujen lopuksi kaikki muutkin peruivat matkan koska saari jolle piti mennä on semmoinen että silläpä on vain yksi hankala satama johon ei tuulella mennä, ja perjantai-iltana sitten tuuli. Ja lauantaina, ja sunnuntaina. Osa poppoosta ilmeisesti sitten teki korvaavan matkan jolleen lähisaarelle jossa on vähempi delfiinei mut parempi satama ja rutosti ilmaisonseneita. Minä en.

Mutta mä olin kaikesta riippumati kovin onnellinen lauantaiaamuna, kun, sen sijaan että oisin ollut siellä onsenissa paratiisisaarella sateessa ja viimassa, saatoin kävellä kolme minuuttia Nose-Ear-Throat-klinikalle ja (jonotettuani puoltoisttuntii mummojen seurassa) saada reseptin kasaan mömmöjä eri kivuliaaseen kurkunpään tulehdukseen. Tykkään kurlata sillä puuduttavalla aineella mitä antoivat, ja muutkin huumehensa saavat täyden tukeni. Kurlaaminen sinänsä on tylsää, siksi testailen mitä ääniä sillä saa aikaan. Parka mikkonen.

Mutta että mitäs sitä muuta viimeaikaistapahtumaa. Uenon eläintarha on (edelleenkin) lähellä. Eläintarhaan on ostettu vuosikortit, molempien kuvat näyttävät rangaistusvangeilta. Puiston eläintarhaosassa on rehevämpää kasvillisuutta ja vähemmän populaa kuin aitojen ulkopuolella -- aikomus on eläinvilkuilun lisäksi/sijaan pikniköidä ja muutenvaan maleksia alueella.

Asakusassa on jo käyty monesti, etäisyys kun on alle 2 km. Ostettu turistikenkiä (ne kun ovat isokokoisempia kuin kaupoista yleensä muuten löytyvät), syöty sushia, testattu outojäätelöitä, shoppailtu keramiikkaa keski-ikäisyyden kunniaksi. Tarjolla (outojäätelöissä) oli epämääräistä yrttiä monenlaista, kokeiltu on kurpitsaa, myöhemmin ehkä lissee.

Uus sijainti on kiva. Kerrassaan.

Omedetougozaimasu, netti desuyo!

2007-04-02T18:44:00.000+09:00

Lusmusin koulusta lukukauden alun vapaa-aikaklubien sisäänheittäjien seasta kökkimään kotona jonne piti Japaninkielisen Lapun mukaan Jonkun Henkilön ehkä tänään iltapäivällä saapuman.

Saapuikin, ja olis varmaan saapunut ilman mun paikallaoloakin, ainakin jälkikäteen selaamalla kauniisti kuvitetut läystäkkeet nettifirman lähettämässä paketissa näyttivät siltä että hlö astuu sisään ulko-ovesta omilla avaimillaan oli sisällä ketään tai ei. Mutta tätä ei tiedetty etukäteen, ainakaan varmasti, eikä saatu soitettua myöskään siihen infonumeroon joka läystäkkeissä oli, kun ei sattunut nyt olemaan semmoista hullunrohkeaa Puhun kieltä jota en osaa -fiilistä päällä.

Mut siis, vieraili asennushenkilö, on kertaalleen seikkailtu läpi netinasennusohjelman (ei ees japaninkielisen vaan suttukäsittämättömän -- merkkikoodaukset halusivat olla pahasti rikki), on intternetti, omassa kotona. Jee. Oheiset räpsykuvat todistaa.

Nyt tarttee enää tehdä sama routterille niin että saadaan muitakin koneita kiinni verkkoon kui vaa yks, ja mieluummin ilman johtoja, kiitoos. Mut pahin on ohi, voin lopettaa lukemasta fantsukirjaa (joka on hyvä!) ja palata lurkkeroimaan nyyssei ja selaamaan turhia sivuja ja lataamaan aivonkuoletussarjoja. Nii ja katsomaan onks Suomelassa jo uus hallitus ja onks Japanis ollut maanjäristyksiä viime aikoina -- en mä niitä huomaa ilman et lehdet kertoo mulle.

Ja mistään muusta elämäntapahtumista en sit sanokaan mitään.

Sinne meni Tsurumi

2007-03-28T14:07:00.000+09:00

Muutto Uguisudaniin on takana. Uus kämppä on, kuten jo aiemmin todettu, iso ja kiva. Toimitukset Ikeasta saapuneet. Myös jääkaappi ja pesukone ilmestyivät ovelle puolentoista illan turhan odottelun jälkeen, ja pesukoneen sisuksissa asuvat mustat kököt ja ököt saatiin suhteellisen nopeasti siivottua. Myös on ehditty tilata nettikaupasta uus pakastinlokero täyteen ruisleipää. Jaminami.

Uenon alue vaikuttaa aika kivalta. Puiston ja museoiden seutu on täynnä elämää ja lähiaseman vierestä löytyy ainakin 15 lovehotelia. Kaukana ei ole myöskään Ameyokon ostoskatu josta löytyy paitsi halpoja feikkimerkkiurheiluvaatteita ja suuria muinaisia merenelävien joukosta, myös edukkaita ja hyviä sashimidoneja sekä marketti jossa myydään yllättäviä länkkäriherkkuja (ref. kuva).

Junamatka Ookayamaan on pitkä ja hikinen mutta työmatkan faktuaalinen pituus ei pidentynyt: sekä kodin että koulun etäisyys lähimmästä juna-asemasta pieneni huimasti. Lisäksi työmatkan varrelta löytyi harvinaisen ystävällinen kuntosali joka viitsii aueta jo aamuseiskalta tavallisen kymmenen sijaan. Aamuisin on ollut kiitettävän hiljaista ja laitteet hyväkuntoiset ja monipuoliset. Tunneissa löytyy montaa sorttia, tavan biccauksen päälle balettia, jazzia, joogaa, karatea, japanilaista perinnetanssia ja ties mitä. Kaiken päälle vielä opiskelijahintainen täysaikajäsenyys on halvempi kuin entisen rupusalin päiväjäsenyys. Niin ja hoisin liittymismuodollisuudet japaniks! Jee!

Tutkimuksen puolella vuorossa paha panikointi. Mikään ei suju eikä Amazonin mekaaninen turkkilainen suostu ottamaan multa rahaa. Ei ole tuloksia, eikä edes yritystä, mutta vois kirjoittaa käsienheiluttelupaperin paikkaan joka huolii kaiken reviewaamatta. Tilaisuus jutella ja mainostaa ois aika kiva, kyseessä on vuosittainen evaluaatioworkshop joka ekana ryhmässään on ottanut asialistalleen paitsi faktoidi- myös why-kysymykset. Japaniksi tosin kun mä tekisin enkkua, mutta silti.

Alunperin posteripapereiden DL tuli liian yhtäkkisesti vastaan ja päätin etten voi millään keretä. Väänsivät sitten kuitenkin DL:aa eteenpäin parilla viikolla -- oisin hyvin voinut ehtiä tehdä vaikka mitä. Mutta panikoiden olen asiaa lykännyt, mitään ei ole vieläkään paperilla, ja aikaa on lauantaihin. Vääväävää. Alkuviikon olen käyttänyt taivasteluun ja datankeruuhäkkyräsysteemini muutteluun sellaiseksi että sillä suht simppelisti voisi jotain tehdä. (Mulle hämäristä syistä en voinut saada labralta semmoista sivutilaa jossa ois voinut mitään server side prosessointia suorittaa, siksi häkkyrä on erityisen häkkyrä. Paha häkkyrä.) Arvostaisin kaikenlaista rakentavaa palautetta aiheesta.. ja hajottavaa kans. Ja osallistumista. Pian pitäis juttua mainostaa jossain oikeassa ympäristössä, kunhan saa viel hiukan lisää lihaa sen luiden päälle.

Niinjoo. Tänään on ronskisti kevät. Tuoksu, lämpö, kirsikankukat, kaikki.

Time for tea

2007-03-18T20:10:00.000+09:00

Kun olin pienenpientä hiukkasen isompi mutta en vielä vallan iso, olin sangen pitkään välinpitämätön tiettyjä virvoitusjuomia kuten kaffia kohtaan. Tee sen sijaan oli toinen juttu: vihasin syvemmin kuin mitään! Luulen muistavani kun tätä kammotuotetta ekaa kertaa suuhuni sain, ja mielikuvassani pakenin pöydästä (lähes) kirkuen, enkä tullut takaisin. Vai olikse ehkä siltikin piimä, se. Hm.

Kuitenkin, muistikuvan todenperäisyydestä riippumatta, olin tapahtuman jälkeen traumatisoituneena täysin juomatta, maistamatta taikka edes haistamatta tuotetta perin pitkään, kunnes jonkin matkaa kahdenkympin puolella Joku sai uusintayrittämään, ja jopa tykkäämään (kiitoos). Paljolla maidolla ja sokerilla höystettynä, toki, mmmm. Pian myös selvisi että ei se ole se tee se paha juttu, vaan Liptonin Kammokeltainen. (Jota en vieläkään pysty juomaan, en edes sitä pakolla lentokoneessa yritettyä puolkupillista jossa ei pussi kauaa lionnut. En edes kaikkien vierustovereitten sokruilla ja kermoilla höystettynä. Yritin kyllä koska oli vähän noloa etten kyennyt.)

Mutta asiaan.

Vihreä teehän on siis ihan toinen juttu kuin mikään.. epävihreä tee. Huolimatta siitä että minusta siihenkin kyllä voi laittaa paljon maitoa ja sokeria (mihin tahansa voi laittaa maitoa ja sokeria!), yleensä se ei munkaan mielestä kuulu asiaan, ja juttu on ihan hyvää silleensä, kylmänä tahi kuumana. Kuitenkin suhteellisen mitäänsanomatonta, paitsi!

Eka juttu: paahdetun teen tuoksu teekaupan laitamilla. Iso lemppari. Eikä ees harvinainen. Tsurumin asemarakennus on osittain tavaratalon sisällä, ja ko. lafkan alakerrassa myydään paitsi kaikenmoisia hyperkäherrettyjä ja uberväkerrettyjä leivonnaisia, myös teetä. Ja just siinä kulmassa mihin asematasanteelta portaita pitkin pääsee, tuoksuu tuo ihana kärvähtänyt tee. Suht harvoin sinne jaksan koska paikka on tuskaisan ruuhkainen, mut aina joskus. Kun kauppakujilla on teemyymälöitä, käännän sinne aina nenäni ja jos tärppää, hidastan askeleitani häiritsevän paljon ja imppaan häpeilemättä.

Toka juttu: paahdetun teen.. tota, maku? Hups. Ei tässä ollutkaan kahta juttua. On vaan se paahdettu tuoksu, ja joskus se maistuu kans. Ekaa kertaa löysin sen kun oltiin matkalla Fujille YoeKrabsyn kanssa. Ostin jostain satunnaisesta kulmakaupasta satunnaisen janojuomateen, ja yhtäkkiä se maistuikin pahuksen hyvältä. En tallettanut etikettiä ja kun jälkikäteen yritin ostaa jotain samanmoista se olikin jotain ihan muuta. Ehkä olin kuvitellut aiemmin vaan ja ollut Fujiprehighssa tai jotain. Kuukausia kuljin tässä epätietoisuudessa.

Mutta ei. Perjantaina Ikeasta palatessa oli paha jano ja ostin tummanpuhuvan pullon asemakiskalta, ja niin. Se oli sit just Sitä. Raikas ja nami, jälkimaku melkein liian vahvan savuinen mutta ei justiinsa ylitä rajaa. Yammy.

Lauantaina sitten kauheasti surffailin ja koitin päästä perille siitä mikä just tän teen tekee niin kovin mainioksi, ja wikipedian avulla arvailin et onks se sitten Hojichaa vai mitä. Looginen ois ollut tuo juttu, kärtsänneen maku on niin vahva. Puteli on kuitenkin Suntoryn tuote, ja heillä on ihan oma kärtsyteensä, ja mun tykkäämän teen nimi viittaa enempi Italiaan kuin mihinkään paahteluihin. Se tosin voi olla mun sanakirjasta kiinni, Rikaichan ei tällä kertaa varsinaisesti pelastanut.

Seuraava askel oli tietty hit the streat ja koittaa etsiä erinimisiä viherteetuotteita. Valitettavasti, ehkä slummilähiösijainnistamme johtuen, Suntoryn virallista kärtsyteetä ei löytynyt eikä paljon mitään muutakaan. Jonkun toisen lafkan Hojichaa kyllä löytyi (ks. kuva tuolla jossain aiemmin), mutta se pärjäs sekä sokko- että epäsokkotestissä aika surkeasti. Paljon vähempi palaneen makua oli siinä kuin tuossa mun lempparissa jossa sitä ei pitäis olla lainkaan. Myös suosikin, Suntoryn iemon...naninanicha:n laimeampaakin (sama merkki mut vailla "vahva"-merkintää) versiota maistettiin mutta se oli vaan tylsää ja vetistä.

Suosikin kotisivu selittää babelkalakoukku leuankulmassa että "Italy Uemon Suntory Limited green tea ... is tasty preponderantly with upper quality, you aim toward the development of the tea of the tasting which is dense, the brown craftsman/teacher ... brown leaf of fine grinding, when drinking by combining, secure, does not remain in thickness and after can feel taste, it forced refreshingly and actualized the aftertaste." Nih. Ota tuosta sitten selvä.

Tai jospa vaan juon lemppariteetäni sen nimeä ihmettelemäti, ja ostan toistekin, justiinsa tuota lajia enkä mitään muuta. On niitä jokunen jo kokeiltu.

Sohva, salmiakkia, sienigarggei

2007-03-17T00:25:00.000+09:00

Eilen viimein allekirjoitimme Uenossa vuokrasopimuksen. Moneen kertaan, ja sopimuksen kaikkiin saumakohtiin kans. Ja että se kesti.

Puol neljalta kokoonnuttiin Mikon kanssa välitystoimiston edustalla. Oltiin molemmat ainakin kuus minuuttia etuajassa (Mikon kuusminuuttinen oli kyllä hiukan pidempi), ja kyllä siinä ehti hermoilla. Kun noin minuutin edellä olevan rannekelloni viisarit kertoivat että aika olis jo 15:30:45 (oli sovittu että puolelta tasan tapahtuu), vispasin M-parkaa kadesta ja kerroin miten on koko tämä välitystouhu ollut skämmiä, ja että pistivät vain väliaikaistoimiston pystyyn, ja se noin 600Kyen mikä niille pari päivää maksettiin meni niiden sveitsiläishawaijilaispankkitileille, ja että nyt olis paras äkkiä etsiä suojaa Uenon puiston kodittomien telttojen kulmilta. Just ennen lopullista hermoromahdusta huomasin onneks hyvän enteen viereisessä näyteikkunassa. Tukea kotoa! Meitin leijona!

Ja hyvinhän kaikki sitten meni, joskin hitaasti. Kuvittele, että mitä tahansa virallista tehdessäsi et osais lukea niitä pienellä präntättyjä sopimustekstejä joita kukaan ei koskaan oikeasti jaksa lukea. Kuvittele lisäksi että henkilö joka ojentaa paperit kokee velvollisuudekseen selittää auki kaikki ne pikkunippelit ja itsestäänselvät turhuudet ("niinku jos vaan valo osuu seinään ja se tapetti haalistuu niin ei teidän tarvi maksaa mut jos niinku te piirrätte siihen jotain niin sitten te maksatte") -- osaamatta kovin hyvin kieltä jolla se selittää.

Toimituksen jälkeen mentiin eksymisen kautta Chiban Ikeaan (olin katsonut paikan sijainnin väärin, ja päädyimme ensin Funabashiin eikä suinkaan haluttuun Minami-Funabashiin joka oli aika lailla toisaalla). Pienen seikkailun jälkeen löydettiin kumminkin perille, ja saaliiksi saatiin mm. edukas mut hyvän tuntuisella patjalla varustettu vuodepeti ja kasa suomalaiseen makuun sopivia karkkeja. Kiireestä huolimatta testattiin myös viimein paikan safkakuuluisuutta: ruotsalaisia kumiperunoita ja pikkuruisia lihapullia. En suosittele kenellekään jolla ei ole ikävä peruskoulun lounasannoksia.

Romppeiden toimitus olis muuttopäivän iltana, eli päästään ilmeisesti nukkumaan eka yö muualla kuin lattialla. Jos nyt vaan onnistuttiin sopimaan se toimitus oikein -- edistyksellisesti homma hoidettiin yrittämättäkään huitoa paikalle ketään englantia puhuvaa. Jännätään, jännätään.

Uusi koti

2007-03-09T21:20:00.000+09:00

eli kuinka vähensin hermoamista ja opin olemaan ennakoimatta pommia.

Joskus männäkeväänä-keväänä-syksynä koin kovaa ahdistusta ja turvattomuutta ja mihinkääneivoitarttua:ta koska (kevät) en ensin tiennyt pääsemmekö Krabsyn kanssa nykyiseen kämppään, sitten (kesä) valmistunko ajoissa voidakseni aloittaa Tookoodain tohtorikurssilla syksyllä ja saanko siihen rahoitusta, ja lopuksi (kun en saanut sitä rahoitusta -- syksy) saako Mikkokaan rahoitusta, tai minä siinä seuraavassa puolivuotishaussa, tai tuleeko mistään ikinä mitään, eikä kuitenkaan tule, koskaan. Pienempiäkin hötkyilynaiheita toki oli ajoittain (esim. pääsenks mä suomeen joululomalla vai en, jos pääsen niin sataaks siel ees lunta, ja jos sataakin niin saanko lentokoneesta paikan jossa on paljon jalkatilaa, ja jos saan niin onko sit vieressä itkevä lapsi ja ylösnostettava videoscreen rikki).

Syksyn-talven kulkiessa kuitenkin pikku hiljaa alkoi käsivarsista loppua energia enkä enää niitä kyennyt kauheasti heiluttamaan, ja kevätkausi sujuikin mukavan muhevassa nokylsesiitä-tilassa. Osittain tämän aiheutti se että Das Suuri Odotuksenaihe mulle oli apurahapäätös, ja en ollut oikein varma mitä siltä haluaisin (toivoskelin salaa hiukan myös etten mitään rahaa sais, jolloin ois voinut vaan lyödä hanskat naulaan ja olla ottamatta mitään suorituspaineita mistään). Tähän liittyen asunnonhaun aloittaminen lykättiin tosi pitkälle, koska jos en ois saanut rahaa, ois tänne ehkä jääty vain vuodeksi (kaikki vuokrasopimukset sidotaan käytännössä vuoden tai kahden jaksoihin), ja asuinpaikkakin ois ollut ehkä lähempänä Mikon duunia (mietin ehkä yrittäväni hankkia oikeita töitä, tai jotain leikkivaimo-osa-aikaduunia enkunopettajana, Tokionkiertelyyn yhdistettynä).

Kun myönteinen apurahapäätös sitten tuli, lyötiin tietyt jutut lukkoon. Kuten että en voi duunin tietyille tyypeille vaan tehdä sitä että löisin asiat leikiksi -- jotain on tästä aikaan saatava. Myös: uus kämppä oli nyt kerta kaikkiaan hankittava. Kalenteriin katsominen aiheutti tutun, epäturvallisen käsienheiluttelufiiliksen: kolme viikkoa ja ne heittää meitin ulos (DL 25.3.)! Päivämäärä oli tiedossa jo kuukausia sitten, mutta koska ei kuitenkaan mitään asunnonhakua voinut aiemmin tehdä, oli Trallala-miekalla peitottu kaikki tämänkaltaiset huolet.

No, pikapikaa mentiin sit välittäjälle männäviikonloppuna ja löydettiin muutama kiva paikka, ja sitten oli monta vaikeutta jotka eivät kiinnosta ketään. ( Ensin ne haluaa Mikon rahoitustodistukset jotta voivat ränkätä meidät hakijalistalla. Me tyhmät ei oltu järkätty tätä etukäteen. Heiluttelua. Meiliäfaksia Suomeen. Seuraavaksi ennalta takaajaksi lupautunut henkilö sanoo että no en mä oo mitään luvannut, eihän tämmöinen nyt käy. Tongitaan läpi mun tohtoriskurssin alussa saamien papereiden -- koululta voi saada takauksen. Todetaan että kaipa onnistuu, juoksen toimistoissa kyselemässä. Soitellaan eestaas, ensin on lomilla välitystoimisto ja välittäjää ei koskaan saa puhelimitse käsiinsä ennen kuin siltä päivää on meidän puolelta kaikki operointimahdollisuudet ohitse, sitten todetaan että ensi viikolla oleellisina päivinä on meidän kampus kiinni ja takaamispäätöksen saamisen mahdollinen aikataulu venyy taas. Tieto toki kulkee myös kaikissa vaiheissa monen käden kautta: enkkua puhuva välittäjäpoikamme soittaa pyynnöstämme toiselle välittäjälle joka kommunikoi omistajan kanssa. Tämä prosessi jättää auki monia kysymyksiä. Siis, tarttiko meidän vielä faksata jotain jonneen? Tietääkö kukaan mistään mitään? Kenellä pallo on nyt ja kandeisko meidän olla hiljaa vai soitella? Mikse poika ei soita takas? Miten mahdollista se teoriassakaan on saada eka kämppä mitä hakee? Häh mitä täh?)

Asunnonkatsontaviikonloppua seuraavana perjantaina iltapäivällä noin 10 minuutin kauhistelun ("meidän kämppä katos niiden saitilta ja ne ei silti oo soittanut meille, se meni varmaan jollekin muulle") jälkeen kuitenkin saimme viimein myöntävän vastauksen hakemukseemme, olivat hyväksyneet rahoitus- ja takaustodistuksemme. Tästä aiheutui lisää juoksemista, säätämistä, faksailemista ja soittelemista ympäriinsä, mutta alle parin tunnin saimme asiat sen verran selviksi että kaikki tarvittavat laskut oli maksettu ja todistukset haettu, ja sopparin allekirjoitushetki sovittu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, ja ilman suurempaa hermoilua. Toki viime päivinä olen ehtinyt kehittää kaikki mahdolliset uhkaskenaariot siitä miten me ei voida saada tuota hakemaamme kämppää tai mitään muutakaan ajoissa tai ikinä, mutta mun mittakaavalla tämäkin on ollut tosi vähäistä -- olen aiemmin ollut paljon pahempi, siinä määrin että tämmöiseen tilanteeseen vaan en olisi päästänyt asioita lipsumaan. Tyyneyden lisääntymisen syiden analysointi on vaikeaa. Oon vaan tottunut? Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja? Ei vaan jaksa kiinnostaa mitä tapahtuu? Enpä tiijä. Ehkä näen kaiken selvemmin joskus tulevaisuudessa. En ole edes varma onks tää hermoilemattomuus nyt hyvä asia vai ei, olis voinut vähän enempi tuumia juttuja etukäteen. Esim. rahoitus- ja takuuasiat olis pitänyt tajuta selvittää aikaisemmin niin ei ois tarvinnut juosta ympäriinsä ja vaivata ihmisiä niin paljoa.

Ja mitens se kämppä? H-hetki 20.3., Sijaitsee Uguisudanissa, Uenon lähellä, Tokion koillisnurkassa. Vanhaa aluetta, lähellä monta museota, eläintarha, puisto ja kuuluisa vilkas ostoskatu joka myy halvalla mainioita sashimi-doneja. Aiheesta todnäk seuraa lisää pauhua myöhemmin. Asunnon pinta-ala on riittävästi, melkein yhtä paljon kuin ennen muuttoa Suomesta. Hinta ei ole halba muttei ylikalliskaan, ja on oikeastaan aika kivaa päästä muuttamaan pois dormiksen tarkan kontrollin alta.

Pian siis voivat vieraatkin istua iltaa myöhempään kuin iltakymmeneen ilman että alakerrasta soitellaan. :-)

Tänään in

2007-03-06T19:06:00.000+09:00

1. Haalean suolaliuoksen kaataminen nenään
2. Sievä ja pirteä japaninope joka puhuu alarekisteristä eikä sano "Suomesta? Suomi, hmmm...":n jälkeen "Nokia! Auroraborearisu!" vaan "Tove Jansson? Tykkään Nuuskamuikkusesta."
3. Kesäsade, joka tosin enimmäkseen oli eilen (asfaltti joka tuoksuu lämpimältä ja kostealta, Helsinki heinäkuussa, väy)
4. Ohjaaja joka jutteli mulle vittuilemati
5. Satunnaiset kohtaamiset paikallisten kanssa siten että en ole enää täysin ummikko vaikken ymmärräkään vielä ihan tarpeeksi ilman käsienheilutusta

Bonusraita: mitähäh. Jo aikoja sitten rupes huomiota kiinnittämään kotikadulla aamuisin esiintyvät multakasat erään liikkeen ovella. Kiotoon lähtiessäni otin sitten kuvan niistä viimein, ohessa. Kasat ovat olleet paikallaan joka ainut kerta kun ohitse ollaan kuljettu kävellen vkloppuina ennen liikkeiden avautumista. Arkiaamuista en vanno mitään: ajan yleensä nopeasti ohi pyörällä vielä kun on pimeää enkä katso sivuille laisin vaan eteeni vain tuolloin. Mutta aina kun oon katsonut niin kasat ovat siinä. Illalla liikkeiden ollessa auki ei mullasta näy jälkeäkään.

Tänään läksin aamulla loiteroiden myöhään töihin, en jaksanut kaivaa pyörää esiin, ja havainnoin kasat taas. Tällä kertaa näin myös kun edessäni kulkeva täti oli hiukan kasoihin päin kääntyvinään ja kumartaa pokkasi myös hän.

Joten mitä kummaa? Onks kasat joku pyhä asia, pahanhengenkarkoitin, mitä? Valitettavasti en osaa edes sanoa mikä liike just tuossa kohtaa sitten oikein on -- alasvetosuojan edessä ollessa on vaikea nähdä, ja illalla en ole koskaan muistanut koko juttua. Ehkä huomenna vois koittaa, ehkä onnistuu, ehkä ei. Jos juurikin sinä satut tietämään, kerro toki.