Mäkiä ja lätäköitä

Yay talvisäälle joka viime aikoina on ollut niin suloisen kirkas. Edellisviikonloppunakin pääsi ihastelemaan kaukaisia maisemia, kuvia tapahtumasta löytyy jokunen. Maisemien lisäksi löytyi jotain elukoita, reissu oli jees. Ja paitsi ulkoilua, liittyi tapahtumaan myös vaihteeksi Japani yllättää -kokemus.

Kävelyn jälkeen oli määrä poiketa kotimatkan varrella Krabsyn duunikaverin dormissynttäribileessä. Koska moinen on kurjaa hikisenä ja haisevana, ja kun aikaakin oli, päätin kipaista ensin jossain kylpylänkaltaisessa puhdistautumassa. Varsinaista onsenia ei kartan mukaan Shibusawan aseman (vaelluksen alku- ja lähtöpaikka) tuntumassa ollut, mutta joku kuuman veden merkki löytyi. Päätin kokeilla onneani.

Vaeltaessani harmaita ja kävelijöistä autioita teollisuusalueen takapihan oloisia katuja, en ihan jaksanut uskoa että onnistaisi - tai korkeintaan odotin jotain harmaata pientä nuhjunurkkaista sentoa. Yllätys olikin mieluisa ja suuri, kun paikka paljastui ihan oikeaksi kylpyläksi, ravintolapalveluineen kaikkineen. Länsimaalaisille se ei kuitenkaan ollut suunniteltu, joka ainoa info/suuntakyltti ja ohjelappunen oli pelkästään japaniksi. Henkilökunnan avulla sain kuitenkin ostettua automaatista itselleni kylpyyn oikeuttavan lippusen, ja mutuilua ja matkintaa harjoittaen päädyin onnellisesti oikeaan paikkaan.

Ja oli se kiva paikka. Ulkona monenmoista allasta, vesiputousefektein ja moninkertaisin superterveysmineraalein varustettuna. Oma suosikki oli maitovetinen (tai mikälie mut kumminkin) kylpy, lähinnä päätuen ansiosta. Kuvittelisin että iltasella voisi olla mukavaa tuosta asennosta tähtiä tarkastella.

Sisätiloista löytyi myös sauna, jossa tokikaan ei voinut löylyä heittää, mutta lämpö oli sentään rohkeat 90 astetta. Ylellisyystunnetta toi se että lauteet oli pehmustettu paksuilla pyyhkeillä -- ja kummallista fiilistä taas se että saunan seinään oli kiinnitetty telkkari, jonka saippuaoopperameteliä ei voinut ignoroida.

Piste iin päällä oli sisätilojen kylmäallas, siihen välillä pulahtaen sai kylpybilekunnon säilymään. Tai ainakin siinä vaiheessa sen luulin olevan.

Jo ollessani lähdössä, havaitsin kylpyhuoneen seinässä mainoksen. Sen verran ymmärsin, että kakkoskerros on olemassa, ja että erebeetaa (hissi) on väline jolla sinne olkaa hyvä voitte mennä, kudasai. Ja totta, huoneen takanurkassa olikin ovi josta myös löytyi erebeetaa-maininta. Samannäköinen ovi kuin ne muut jotka vievät osa hierontahoitoihin, osa henkilökunnan ties mihin tiloihin. Hirvitti hiukan, mutta koska hämmästellessäni ehdin yhden tytön huomata ko. ovesta ulos kulkevan, päätin testata.

Oven takaa löytyi pieni käytävä, jossa lukuisia private-kyltillä varustettuja ovia. Ja hissi. Pinkit seinät, lattialla jälleen kasoittain pehmeitä pyyhkeitä. Pyyhkeiden läsnäolo huojensi, mutta ei voi kuin tunnustaa että tekee tiukkaa sijaita alastomana hississä nenäliinaa pienemmän suojan kera, matkalla jonnekin missä ovien väistämättä auetessa on (oletettavasti kenties toivottavasti) lisää kylpyläasiaa, asiallisesti vaatettuneen häkeltyneen väkijoukon sijaan.

Ja eipä siinä mitään, yläkerrasta löytyi lisää epähöyrysaunoja (joissa tosin makuuteltiin lattialla pienten sermien suokissa), sinihohtoinen psykedeelinen chillailuhuone jäähuurteisine kylmäputkineen, ja oleskelutila koristettuna joulukuusen lailla puettuihin koivuihin. Olin huojentunut, ja kevyellä tapaa hilpeä.

Kokonaisuudessaan päivä oli yksi loistavimmista pitkään aikaan. Haikille lähdin kipeän aikaisin, ja kävelin koko valoisan ajan. Oli kevyitä kontakteja, satunnaista bussi/kylpyläneteisläppää. Kylpy oli ihku. Iltapala kylvyn jälkeen täydellinen, bentosushia pimeässä puistossa. Jotain vähän erilaista muistuttamaan siitä että en mä ole tässä maassa iiiihan kaikkea vielä nähnyt vaikka niin kyllästynyt usein erehdyn väsyneenä olemaankin.

Jaksais vaan pitää noitten hyvien päivien muiston mielessä. Sikspä ehkä niistä koitan kirjoittaakin. Duunin arki kun ei tällä hetkellä niin mahdottoman hohdokasta ole, vähän liikaa tuppaa väsy painamaan joka askelella.

Ens viikolla lisää kokemuksen mahdollisuuksia: Tookoodain kevätretki, kolmen päivän kierros Naraan ja Kiotoon. Jälkimmäinen toki jo monesti nähty, mutta jotain uusiakin temppeleitä on luvassa, ja niistä vanhoista voisi tällä kertaa koittaa saada enemmän irti uudella hulppealla kielitaidolla (:-P) kun on oppaitakin luvassa. Ja Narassahan ei ole tullut ennen käytyä. Plus, päämotivaationa reissuun lähdölle on toki tavata immeisiä joihin voisi sitten jatkossa enemmänkin kampuksella törmäillä. Jipjei.

Owari!

Se siitä japaninkurssista sitten. Loppukoekin meni hyvin, samoin kuin loppujuhlallisuuksien pakollinen puhe. Vaikkei spontaani puhe vielä (yhtään) sujukaan, on taidot sentäns kehittyneet sen verran että sai tuotettua tekstiä paperille suhteellisen järkevän kokonaisuuden ja vielä luettua sen pahemmin kakomatta. Jee.

Kurssinlopetuspalkkiona yönylivaellusreissu. Tuli paitsi käveltyä pitkään pimeässä ja käytettyä ekaa kertaa kenkien jääpiikkejä (vastahan niitä on puoltoista talvea kanniskeltu talvivaelluksilla), myös kohdattua Fuji lähietäisyydeltä. Oli se nätti.

Reissun olisi voinut tehdä pidempänäkin, uusinta on jo mielessä. Tällä kertaa siten että auringonnousun sijaan olisi kuvan paikassa jo edellisenä iltana näkemässä kun aurinko laskee ison vuoren taakse. Seuraavana päivänä vois sitten kävellä kevyen neljätuntisen kaukaisuudessa häämöttävälle järvelle ja viettää siellä turisteillen aikaa myöhäiltaan tai jopa seuraavaan päivään. Paikka kun on täynnään moninaisia viehättäviä juttujuttuja, onseneita löytyy ja huvipuistokin. Sigh.

Sinne ja takaasi

Nonni. Kuten etukäteen tarkka-aavistelin, loppuvat pisimmätkin lomat väistämättä, ja aina vähän liian aikaisin.

Ei ollut sitten juurikaan lunta. Mutta hiukan kuitenkin. Eikä pakkasta -- mutta sekin melkein liikaa. Kaipailun aihe jo hiukan kauemminkin on ollut pakkashangen narske öisen kulkijan saapikkaan alla, kuun hohteessa. Pääsin miten kuten kokeilemaan: Yö ei ollut sitten vielä yö, ja pakkanenkin oli alimmillaan vain ressukat -5 mutta silti tunnin lenkiksi meinattu kävely päättyi jo 15 minuutin päästä säälittävään pakoiluun jossain maailman salaisessa keskuskylässä ja sen tiimareissa: nenä jääätyyy-i!

Tekemistäkään ei koko aika ollut, kun otti kaiken laiskasti ja vaan tuijotteli seinään ja ikkunoista ja nukkui ja irkkas ja oli ja loju ja unohtuili. En ees tienny osaavani.

Ihmisiä ja kivuutta ja oikeanlaista just sitä kaikkea hyvää oli -- ja kaikenlaista pohdintaa salaa siitä että mitä kaikkea sitä voisikaan olla jos asuis Siellä, vai oisko sittenkään kun vaan eläis aina liian aktiivisesti sitä arkea mikä missä tahansa asuttuna on kumminkin sama eikä jätä tilaa elämiselle kun pitää liikaa pohtia sitä miten virkeänä pitäiskään seuraavana aamuna kuitenkin herätä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa, tää reissu oli hyvä. Ku oli ne tyypit siel. Kiitos.

Tokiossa paistoi tänäänkin aurinko. Ilma oli kuivaa ja tuuli tuiversi ja tuoksui vinkeältä: "Niinjoo, täällähän tuoksuu jo talvelta". Hassua tuntea olonsa epämääräisen kotoisaksi paikassa josta on niin kaivannut pois ja jossa on viettänyt kuitenkin aika häviävän lyhyen aikaa elämästään. Vai onks?

Koti kaukana

Koitan sanoa sen niin pitkasti kuin voin mutta lyhkaksi jaa:
Suomi on Hyvä. Ei tartte daypackia selkaan kun haluaa kavella vahan luonnossa. Ja sohjon kuviteltu narske punatiilivirastorakennuksen pihalla kumarassa kulkevan tumman hahmon kenkien alla on vaan jotain joka on perusteellisesti Oikein ja jotain mita pitaa olla.

Linnanmaen profiili on muuttunut vain hitusen, heill on siellä joku uuden maailmanpyöräimen ranko, ja näyttää aika samalta kuin vanha. Kaikki muukin on melkein ennallaan, mut just vaan melkein niin että en tiedä miten toimia kuuluisi. Laitetaanko kassalle rahat käteen vai pöydälle? Onks täs ruokakapakissa pöytiintarjoilu? Miksei kirjastosta enää saa lainata kuin koneella?

Seurasaari oli entisenlailla nätti mutta silmä näki sen entistä nätimpänä. Kelkka heillä oli myös, jollain unohtuneella lumisaarekkeella. Hyvä lumi, kiitos, ehdin vilkaista ennen kuin hävisit. Joulutunnelma on vähän poissa tosin kun marraskuinen maisema on valloillaan, mutta mä taistelen vastaan lukemattomin kinkkusantsingein.

Vihmat kun on kivaa olla täällä. Loskaharmauden koti-ikävänpoistavuusefekti ei ole yhtään suunnitellun kaltainen. Mutta viel on pari viikkoa, ehkä se tästä ankeutuu.

Voiton voitto ja juhlatilulei!

Nonni. Olipa tytöllä ankeat odotukset joululomalle: on sitten aikaa töitä tehdä kun yksin kökkii ja japanintunnitkin pätkiintyy, kun viisumin saannista ei ole tietoa -- uusinnan hankkiminen viivästyi sattumusten takia ja olin ihkast varma että jos nyt sen myönteisen päätöksen saakin niin taatusti niin myöhään että lentolippuja ei saa enää kui mustasta pörssistä miljoonallasadalla jenillä.

Mut ei. Aamulla kolauttivat viisumilla, ja sanoivat että ei se re-entry nyt vie kuin hetken vaan, noou prooblem. Sit säädettiin lippuja eri reittejä ja ei ne nyt sikahalbat toki ole mutta eivät järjettömän ylihintaisetkaan. Ostettiin!

Suomi, Suomi, Suomi! Pimeys ja loska ja räntä ja kaikki, wiiihiiii! Vähän alta joulun alkaapi loma ja ensvuoden ekana viikonloppuna vasta palaan. :-)

(Joko sanoin että wiiiiihiiiiii!)

Pöh

Bloginvaihto ei sitten näköjään yhtään virkistänyt kirjoitusrytmiäni. Sanonpa nyt sitten jälkikäteen kaikenmoista tässä lyhkästi.

Japanin syksy on niinsanotusti kiva. Toissaviikonloppuna oli tapahtumaa jokunen, ympäri maastoa tuli ravattua. Kävin ensin katsomassa syksyä ekalla yksintehdyllä yönylivaelluksellani, valloitin viimein Tokion korkeimman huipun, Kumotoriyaman.

Ko. vuoren korkeus ylittää justiinsa 2km ja muutenkin on vähän venytetty ratkaisu, sijaitsee aika tarkalleen Tokion ja Saitaman rajalla, Tokion kauimmassa nurkassa. No, kuitenkin oli ihan kivaa, vaikka etukäteen kovasti hermoilin että onko majatalossa tilaa. Syytä olikin -- nukuin ns. hätämajassa (suomikäännös lieneis erämökki), jonka noin 2.5*5m nukkupinta-ala majoitti näin syksyn vuoriruuhka-aikaan (japanilaisetkin tykkää ruskasta) noin 18 ihmistä. No, mä nukuin kyllä hyvin enkä niinkään ahtaasti, oli hyvä makuualusta ja saatoin ottaa etäisyyttä muihin välttämällä varsinaista nukkumatasannetta ja valtaamalta ovenpielen penkin. Jänssää oli mennä ilta kuudelta pimeyden laskiessa nukkumaan, mutta ilmeisesti männäviikko oli ollut kyllin raskas niin että nukahdin ja sikeästi tuutahtelin aamukolmeen asti. Neljän maissa sopikin jo tepastella majan pihalla tähtiä katsellen, ja vähän ennen kuutta auringon noustessa pääsi lähtemään liikkeelle. Ihan kivaa oli.


Mikon kanssa katsastettiin sitten seuraavana päivänä (kolmipäiväinen vkloppu kun oli) Miura-niemen pääty, härökivillä varustettu Jogashiman saari. Reissun alussa harhailtiin maaseutumaisemassa vähän liikaakin (on se kiva et marraskuussa voi polttaa nokkansa pari tuntia kävellessään), mutta lopulta varsinainen kohde löytyi ja ihan nätti oli hän. Paha vaan että alueen ylpeys, tuoreentuore tonnikalasashimi ei Mikkoon vedonnut, mutta sentään löysimmä katukeittiöstä paahdettua maissia ja mustekalaa natusteltavaksi.

Ja mitäs muuta maailmassa. Noh, japaninkurssi on melkein alkanut sujua. Kun uusia asioita kasautuu, on mun alkuaikoina kasaama jokapäiväpänttäänhitosti-rutiini eduksi, ne jotka selvisivät alkuun helpolla eivät nytkään viitsi niin panostaa vaikka uutta asiaa kasautuu heillekin. Tai no. En enää o täysin surkukökkö kaikessa, en mä nyt hyväkään o. Mut kuitenkin.

Mikko menee sunnuntaina Suomeen. Kade olen. Mut toivottavasti on sillä kivaa siellä. Ehkä mäkin sitten joskus.

Ganbarehengen epätoivoinen etsintä

Japanintunnit imee. Olen rehdisti huono, mutta enpä tiedä mitä sille tekisin. Ryhmiä on olemassa kaksi, mun on niistä edistyneempi. Vaan onko tämä hyvä vai huono? Tuumahdus.

Mun pitäis vaihtaa ryhmää. Luokka on aika pieni, 10 henkeä, ja jonkin verran klikkiytynyt. Kiinalaiset omassa ryhmässään, thaipojat omassaan, indonesialaisten klikkiytyminen on lievempää. Kansallisryhmät keskustelevat pääasiassa keskenään omilla kielillään tauoilla. Toisen tason klikki on parhaat oppilaat vs. muut, koko luokan keskusteluissa on vaikea päästä mukaan kun ne jotka osaavat puhuvat paljon ja opettajillakaan ei tunnu olevan aikaa tai kiinnostusta odottaa kun huonommat änkyttävät. Kun änkytystuottamista ei sitten tule tehtyä, ei myöskään opi mitään uutta, änkytysvaiheen yli ei pääse koskaan. Ei hyvä. Mun pohjatiedot ovat myös niin surkean huonot että uutta asiaa tulee aivan liikaa, en kerta kaikkiaan ehdi painamaan mieleen kaikkea uutta kun samalla pitää kerrata koko ajan kaikkea vanhaa jota ei ole tarpeeksi hyvin oppinut ajallaan.

Mun ei pitäis vaihtaa ryhmää. Toinen ryhmä on jo liian iso, 17 henkeä. Kyse tässä lienee vain siitä että en osaa olla huono. Ehkä mun ois viimein opittava. Että jaksais tehdä vaan töitä vaikka koko ajan tulee epäonnistumisia. Ehkä oppisin sitten kuitenkin loppujen lopuks enemmän? Ehkei edistyneemmässä ryhmässä pysyminen tarkoitakaan että vaadin itseltäni liikaa, ehkä vaadin vain vääriä asioita. Ei mun tartte olla hyvä, mun tarttee oppia sen verran minkä pystyn, ja kyetä sietämään se ettei se ole yhtä paljon kuin muilla. Tässä ryhmässä on pakko panostaa, ehkä kykyjen ylärajoilla pinnisteleminen virkistää aivotoimintaa pikku hiljaa, ehkä tähän tottuu, enpähän laiskistu.

Ja entä jos vaihtaisin ryhmää enkä pärjäis sielläkään?! Nyt on sentäs tekosyy olla huono. ;-)

Saapi nyt sitten nähdä. Alkaa tulla jaksamisen rajat vastaan. Tutkimustakin tartteis joskus tehdä, ja ehkä hiukan myös elää.