Väsyptiäismaanantai

Aamulla olin kovasti menossa kuntosalille joka sijaitsee nätsästi työmatkan varrella, neljä pysäkkiä kotiasemalta. Optimoin sijaintini asemalaiturilla poispääsyn suhteen, hyppäsin junaan, huojunuokuin, hyppäsin pois. Hiukan kummastutti kun poistumisportaat eivät olleetkaan ihan oikealla kohdalla ja muutenkin niissä oli jotain hassua. Lippuporttien ulkopuolella maailma näytti kans jotenkin oudolta. Pistivät sitten vastakkaisen rakennuksen remonttiin ja edessä on suoja-aidat? Ehkä puol minuuttia kesti ennen kuin tajusin hypänneeni pois jo matkan puolivälissä. Hehheh. Eikun takaisin.

Syytän väsymystä. Viimeiset n. kaks viikkoa oon nukkunut sikamonta kertaa, melkein joka yö ainakin neljästi! Tavallinen rytmi on noin yhdestätoista puol kahteen, kahdesta kolmeen, ja sen jälkeen satunnaisia pätkiä maksimissaan viiteen. Gankoyaman reissulla alkanut päänsärky ei ole hellittänyt vieläkään, eikä siihen tepsi paikalliset bufferinit ollenkaan. Onneks on viel buranaa varastossa.

Valivalivali! Ei se mitään. Sit kun pääsin viimein aamulla sinne kuntosalille niin elämä parani: otin ekaa kertaa osaa pallotasapainojumppaan mummujen kanssa ja vähänks oli hauskaa pomppimista. Heräsinkin. Hetkeksi.

--

Varmaan väsyn takia on ihmeesti ollut viime aikoina mieliteko siihen että viettäis vaan piiitkän illan mukavassa seurassa jossain isommassa onsenissa, semmoisessa missä ois kylmävesiallas viillyttelyyn ja ulkotiloja istuskeluun jne. Taannoisen vuoriretken kohokohta oli nimenomaan kylpylojuosuus. Tahtoooo hemmotteluu.

--

Kevät loppui sunnuntai-iltana, nyt satelee ja on harmaata. Edellisen kouluvuoden valmistujaisjuhlat ovat silti jo keskiviikkona, ja luennot ja viikkomiitit alkavat parin viikon sisään. Labrassa huomaa että alkaa olla porukalta lomat ohitse: päivän aikana on yhteispöydälle ilmestynyt kuuden ihmisen lomatuliaiskarkit. Zzzzzzokerihumalahhhhh!

--

Oheisessa kuvassa gadget jota ilman ei kukaan japanilainen voi millään selvitä: pöydänkorotuslaite.

Kevät yllätti kävelijät

Jiihaa. Ohitse ekat kaksi yötä joina ei tarvinnut vääntää lämmitintä päälle, ja toppatakki on yhtäkkiä ihan liian kuuma ulkoiluun. Viikonlopun lämpöaalto on tosin ilmeisesti ainakin osittain väliaikainen, mutta ei tästä enää takatalveen päädytä. Tenki.jp:n ilmoittaa kirsikan kukinnan alkavan Tokion alueella jo tänään, 6 päivää keskimääräisestä etuajassa. Skouttaus Uenon puistoon vahvisti väitteen todeksi -- vaikka suurin osa nupuista onkin vielä kiinni, oli kourallinen puita jo aika kypsiä. Hanamibilerekvisiittakin on juhlijoita ja meteliä paitsi paikallaan: jättimäisiä roskisyksiköitä puisto puolillaan, käytäviltä rajattu alueet kävelijöille ja istuskelijoille. Täydessä kukassa puiden pitäisi olla parin viikon päästä, ens viikonloppuna lienee aika bileruuhka naapurissa.

Kevään lisäksi ei tapahdu niin yhtään mitään. Käydään töissä ja sit istutaan kotona ja katsotaan telkkua. Jännintä on pelata psp:lla pata-pata-pata-ponia tai möllöttää Deadliest Catchia sohvannurkassa (Jee! Loistosarja! Merimies on erimies!) ja sitten ihmetellä päivällä marketissa että onkohan joku kuallu metsästäessään tuotakin rapua. Mikä keski-ikä missä...


Salilla tulee käytyä ahkerahkosti, oon koittanut muuttaa treeniä monipuolisemmaksi. Seurauksena tajusin luullakseni männäviikolla jotain uutta ja oleellista joogahengityksestä. Seinäkiipeily alkaa sujua, useampi 5.8:n seinä meni torstain vapaapäivänä aika vaivatta ja jopa muutama 5.9 vähän rumemmin kiivettynä. Koulussa tulee lusmuiltua ja surffattua nettiä ihan liikaa, mutta ehkä se siitä kun luennot taas kohta alkavat ja niiden myötä myös labran viikkomiitit joissa joutuu raportoimaan edistyksestään.

Ei, täällä ei ole mitään nähtävää, hajaantukaa.

--
Edit: olen ihanasti (?) sekaisin. Kävin siis skouttaamassa eilen lauantaina ja eiliseltä ovat kuvatkin. Tänään käytiin kirjoittamani jälkeen uuudestaan ja nuput olivat jo enempi auki. Trallala.

Erilaista rentoutumista & maksettu mainos

Ulkoilmaklubin kautta tarjoutui mainio tilaisuus: retki Gankoyaman puumajakylään Chibassa. 10-vuotta pystyssä olleen ekolomakohteen omistaja halusi kartoittaa ulkomaalaisten mielipiteitä paikasta ja tarjosi viidelle rohkealle ilmaisen yönylipaketin (kyyti bussipysäkiltä Gankoyamaan, aktiviteetit, ruoka ja yöpyminen puumajassa) siitä hyvästä että täytettäisiin reissun lopuksi kyselylomake kokemuksista. Itse piti maksaa vain ~1.5h kuljetus Chibaan paikan lähelle - n. 2Kyen per suunta.

Lauantaiaamuna kympin maissa bussiin ja puoliltapäivin huoltoasemapysäkiltä paikan omistajan ja kahden apulaisen seurassa autokyyti Tateyaman perhepuistoon syömään lounasbentoot. Hissimusiikkia kaiuttimista, lehmiä, vuohia. Salarymanien seurue ylhäällä rinteessä, pukumiehet juoksemassa vuorotellen vuohien perässä ylämäkeen, liukastumassa kaarteessa, yrittämässä ratsastaa kileillä. Now I've seen it all.

Puistosta käveltiin tunnin matka päätepisteeseen. Matkalla paikan omistaja Ganko-san esitteli puita ja puskia, kertoi miten siitaketta kasvatetaan missäkin puulajikkeessa, ja missä järjestyksessä kasvillisuus valtaa uutta metsää, miten sitä pitäisi hoitaa ja näytti paikat joissa metsä oli huonokuntoista hoidon puutteen vuoksi.

Itse mökkikylässä meno oli rentoa, suurimman osan aikaa oltiin ainoat vieraat. Tehtailtiin solmuja, lojuttiin riippumatoissa, halottiin halkoja, tehtiin safkaa mm. jostain mäjestä poimitusta yrtistä. Kiivettiin puihin ja hurjasteltiin Välineessä: se juttu lasten leikkikentällä jossa on vaijeri ja siinä vempula ja sit vempulassa roikutaan ja mennään surrurviuhhuristellen alas vaijeria. Paitsi että erotuksena leikkikenttävempeleeseen tää oli 4-5 metrin korkeudessa ja meni aika lujaa ja aika pitkälle. Syötiin ja nukuttiin ja hengitettiin ihan liikaa savua ja paistettiin pitsaa. Heitettiin läppää, allekirjoittanut koitti parhaansa mukaan pysyä mukana parikytvitosten(?) pahasuisten poikalasten muodostaman seurueen jutuissa mut ei ihan koko ajan onnistunut.

Parasta reissussa: öinen extemporekävely läpi metsän ja peltomaiseman, ilman taskulamppuja. Pimeässä on tullut käveltyä yönylivaelluksilla mutta se on ihan eri juttu kuin maalaistiellä saapastelu: sen sijaan että voisi keskittyä kuun valaisemaan maisemaan, pitää jatkuvasti tihrustella jalkojaan ettei kompastu juureen tahi kiveen ja tee äkkilähtöä alarinteeseen. Nyyyh. Tahdon takaisin Vesilahteen lapsuuden mummolamaisemiin, yöllä äiskän asumuksen lähipellon reunaan seisoskelemaan ja hiljaisuutta kuuntelemaan.

Eri kivaa myös: paikallistietous. Kasvit, kiipeilytekniikat, jne. Yksityinen puumaja. ;-) Sunnuntaina paikalle saapuneen japanilaisperheen lapset ("äitiäiti kato oon korkeella puussa iik ääk kato nyt kato nyt"). Plus kävelyreitit oli jees myös päivällä.

Mutmut. Tavallisesti ko. päiväpaketin hinta on 13000 yen (n. 80-90 eur). Hintansa väärti tietyillä mittareilla: paikka lienee ehdoton lapsiperheille ja kaupunkilaisille jotka haluavat luonnon helmaan ilman omia varusteita ja/tai kokemusta vaeltamisesta/retkeilystä. Opiskelijabudjetilla en hevillä maksulliselle retkelle lähtis, enkä varmaan muutenkaan nykytilanteessa kun vuoria ja maaseutua voi tonkia omaehtoisestikin. Paikalle pääsy on oma ongelmansa: bussikyyti on sinänsä hyvin simppeli ja lippujen osto helppoa, mutta en ole ihan varma pitäisikö sitten normaalitilanteessa setviytyä bussipysäkiltä kylään taksilla (hinta n.4-5000 yen) vai tulisiko isäntäväki autolla vastaan. Seuraksi osunut japanilaisperhe käytti omaa autoa. Lisäksi huonolla säällä reissu olisi todennäköisesti aika kurja, meille osui loistava aurinkoinen viikonloppu.

Notta enpä tiedä. Kokonaisarvosana hyvä. Savussa oleskelin ihan liikaa, seurauksena paha päänsärky jäytää vielä nyt tiistaina. Mitäs läksin. Kuvia reissusta paitsi oheiset linkitetyt kavereineen Flickrissä, myös OCJ:n galleriassa. OCJ-kuvissa mukana myös ihmisiä ja muiden ottamia kuvia, ei vain mun tilanneräpsyjäni.

Kiipeevä kielenope

(Flying spaghetti monster kuulostais paremmalta, mut kaikkee ei voi saada)

Tänään menin taas alastomana hissiin. Hetkeä myöhemmin istuin noin 15-asteisessa huoneessa sinisessä valossa, ja tihrustelin suomalaisen saunanoven lasin läpi kun muovikoivuissa tuikkivat (blink-blink) kultaiset jouluvalot, taustalla kattoon maalattu sinitaivas (ja lisää koivuja joissa onneks ei ollut mitään valoja). Sitten alkoi sataa lunta katosta. Nakuna alkoi pian viluttamaan ja siirryin kokolattiamatotettuun tarjolla olevista saunahuoneista kuumempaan, torkkumaan hetkeksi sermin suojassa sametinpehmeän pyyhkeen päällä. Taustalla Mozartia. Kun sain tarpeekseni, siirryin alakerran kylmäaltaan kautta pissankeltaiseen erikoiskylpyyn "Tänään on erikoispäivä lauantai! Laitoimme veteenne asiaa [tuntematonkanji] jotta se olisi ihanan keltaista ja jännää!" luki seinäkalenterissa.

Läksin pois aika lailla rentoutuneena, vaikka ois kyllä kulunut sujuvasti vielä toinenkin tunti. Loistopaikka, kitsch on ihanaa! Uudestaan! Kaikki mukaan! www.yukaraku.com. Sielt saa ruokaa kans, ja olutta, ja hierontoja jne jne.

Ennen kivoja kylpykokemuksia laitoin kahdelle eri ulkoilmalistalle meilii et ois tämmöne rankka retki mut lopussa kiva kylpy. Tuli yks vastaus. Menimme kaksin.

Ainoa osallistuja kertoi että liittyi ulkoilmaseuraan oppiakseen englantia. Sillä oli mukana vihko johon se oli kirjoittanut uusia sanoja edellisiltä vaelluksilta, kuten leipurin tusina (13), ja kalamiehen tusina (11). Multa se sai vain sanat hazy, nostalgic, quite, clogged ja "Ei maha mittään".

Minä vuorostani opin että kuulemma käytän tosi usein sanoja quite ja might. Kertooko tää mun epävarmuudesta vai siitä että katson brittisarjoja? Kun kantelin Mikolle se kehtas nauraa. Kostoks kerroin sille mitä sanoja se itse aina enkkua puhuessaan toistelee. Hähää.

Reissu oli hyvä. Käveltiin nopiaan. Oli paljon mutaa, ja lunta, ja jäätä, ja käytettiin jääpiikkejä kengissä, kunnes ne olivat keränneet kilon sitä mutaa. (Lähes) läsnä olivat myös aurinko, Fujisan, kaukainen Tokio, rannikko, Miuran niemimaa, läheltä sujahtelevia liitovarjoilijoita ja kolme peuraa.

Oheisessa kuvassa pieni hautuumaa keskella retikkapeltoa.

Junassa on hauska matkustaa

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)

Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

Lautailua, osa 4

Käytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Kun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.


Mutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.

Au!

Miksi. Miiiiiksi pitää olla keittiön yläkaapit just sillä korkeudella että kun siellä mitään puuhastelee niin auki jäädessään ne aina osuvat muhevasti otsaluuhun. Joo, kulmien pehmustusta on suoritettu mut nalleja ei mahdu kaikkiin. Au.

Ja kun ny ei ollut mitään oikeaa asiaa taaskaan niin kysyttäköön vielä että milloin kuuluu kuolla joulukuusen. Ennen ei heitetä pois kun alkaa neulaset rapista, kle. Kakskuukautissisälläolomerkkipäivä on ihan kohta.

Aijoo ja vielä. Vaikken yleensä mitään päivänpolttavia linkkejä täällä viljelekään niin tän sentään pistän. Mainichi uutisoi siitä miten japanilaiset viis veisaavat tonnikalan elohopeapitoisuuksista: "...the Japanese government ... exempts tuna from its legal limits on mercury in seafood because it's not caught coastally.". No kuinkas muuten; kansainvälisen raatimme jämsäläisjäsenen sanoin: ei kala voi painaa tonnia jossei se oo osin metallia!

Onneks mun sushilemppareita ovat lohi ja makrilli. Ensinmainittu saa lisäplussaa siitä että saatavuus Suomessakin on suht hyvä, ja kakkonen siitä että makrilli on yksi niitä kaloja jotka merissä todennäköisesti viimeisimpinä uiskentelee siinä vaiheessa kun ryöstökalastus ja saasteet ovat tunat tappaneet.*

* = Tän luin joskus jostain enkä jaksa nyt tarkistaa. Mistä tuli mieleen että jostain muualta** luin aikaisemmin joskus että ihminen muistaa lukemansa asian paljon kauemmin kuin sen mistä se on luettu: ei siis kannata lukea roskalähteitä koska muistijäljen himmettyä voi alkaa pitää puppaa totena.

** = En muista mistä. :-P Oisko ollut jossain sosiaalipsykologian perusteita tavatessa.

Mulle kyllä kelpaa ihan vaan tää vanha

Koska oli ihan sajraan kaunis ja aurinkoinen sää enkä kuitenkaan jaksanut haikkia väsätä (taaskaan), tuli raahauduttua jälleen sunnuntaikävelylle kotinurkille. Koska Asakusassa, Uenon puistossa ja Arakawan/Minowan suunnilla on käpästelty jo miljoonasataa kertaa, päätettiin suunnaksi Yanaka.

Toisin kuin meitin asuinalue Negishi, Yanaka välttyi pahimmilta pommituksilta toisessa maailmansodassa ja sen kapeita katuja reunustavat vanhat rakennukset -- jotkut Edo-kaudelta asti. Temppelit, teehuoneet ja taidegalleriat seuraavat toistaan niin että heikkopäistä hirvittää. Leimallista lafkoille on, että ulospäin ei kummemmin hintoja mainostella ja enkkuselityksiä on turha etsiä. Ei, ei uskallettu sisään yhteenkään, oli tyytyminen vendarin tarjontaan. :-P

Yanakassa ollaan vaellettu toki ennenkin, mutta tällä kertaa suuntapäätökselle oli olemassa ihan tekosyykin. Uusin mielenkiintoinen tuttavuus japanikirjailijoissa on Fumiko Enchi, jonka haudan pitäisi sijaita Yanakan puistomaisella hautuumaalla. Jossain. Eikä hautuumaa ole mikään pieni. Vaelsimme paikassa sen minkä jaksoimme, odotetusti kohdettamme löytämättä (pienenä lohdutuspalkintona törmättiin tosin Japanin vikan shogunin hautaan ja kymmeniin kissoihin). Hautausmaan infotaulun tavaaminen ei auttanut: Enchin nimen kanjit oli kyllä etukäteen talletettu kännykkään mutta eipä ollut listattujen haudattujen joukossa niitä.

Enchin puuttuminen merkkihenkilöiden listasta tuli tulkittua ehkä kuuluisuusarvon pienuudesta johtuvaksi. Vasta jälkikäteen iski ajatus siitä että ehkä listat koostuivatkin buddhalaistyyliin kuoleman jälkeen annetuista nimistä -- vaikka eipä mikään listan syntymäajoistakaan kyllä mätsännyt ja olishan tuo aika turistiepäystävällistä. Tiedä häntä, luovuin joka tapauksessa jo toivosta.

Postuumi nimenmuutos on kyllä jo aihe sinällään. Homman juju on siinä, että kuolleen elinaikaisen nimen mainitseminen saattaisi kutsua heebon takaisin kummittelemaan. Jotta kuolleista silti pääsisi jotain pahaa juoruamaan pitää siis heidät hautajaisissa uudelleennimeämän. Uutta nimeä (kaimyou) tosin ilmeisesti nykyään käytännössä käytetään vain kuninkaallisista -- hautajaisia ja hautamuistomerkkiä lukuunottamatta.

Jaa että mimmoinen se nimi sitten on? Mitä pidempi ja monimutkaisempi, sen parempi. Pituutta saa lisää jos perhe lahjoittaa temppelille tarpeeksi rahaa: kalleimmat nimet saattavat maksaa jopa miljoona jeniä. Kallis hinta merkeistä jotka yleensä ovat vielä niin vanhoja ettei niitä kukaan enää edes osaa lukea. Ilmaiseksikin nimen saa, mutta jotkut temppelit ovat saaneet surullista mainetta siitä että painostavat kalliiden nimien ostoon. Asiaa pohdittiin paikallissuomalaisten yhteisvoimin, ja todettiin että kovaa on peli: Haluaisitko itse että hautakivessäsi seisoo esim. "Kitsas Porsas"?

Uusivuosi on kesken ja blogaus lagaa

Laiskoteltuani viime viikolla liikaa vääntäydyin duunipaikalle kirjoittamaan artsua uudenvuodenaaton aamuna. Autius oli aavemaista, mutta saipa pakertaa paperia rauhassa. Käväistessäni kotimatkalla marketissa selvisi hiljaisuuden syy: kaikki tokiolaiset olivat siellä shoppaamassa pyhiä varten! Pikkuiset korikärryt oli lastattu huimaavan korkein ruokakasoin, hyllyt tyhjenivät vauhdilla ja (vaikka kassaneidit olivat kasvattaneet itselleen ekstrakäsiä, rahastivat parityönä ja elivät nopeutettua filmiä) jonot olivat pitkiä kuin uudenvuoden soba.

Joka vuosi huokaan helpotuksesta joulun aikaan kun vertaan Suomen juhlavalmistelustressiä ja hulinaa täkäläiseen, ja joka vuosi pää savuaa kun viikkoa myöhemmin muistan että ryökäleet vaan hulinoivat hiukan eri aikaan. No, aina voi olla kuitenkin kiitollinen siitä että uudenvuodenyönä uskaltaa käpästellä kaupungilla ilman suojalaseja ja pelkoa päin suunnatusta raketista.

Edellisuutenavuotena täällä (2v sitten) vierailtiin Meiji-temppelissä laahustamassa tuhatpäisen väkijoukon mukana, nyt päätettiin välttää massoja, ja onnistuttiin. Puiston lammen temppelin pihalla lämmiteltiin hetki tulen ääressä, seurana muutamia kymmeniä nuoren ja juhlineen näköisiä, ja jännitettiin saako setä tulenylläpitäjä vanhat säleiset ikkunanluukut tarpeeksi pieniksi palasiksi notskia varten. Sai se. Kuvia otettiin vasta kuitenkin syrjäkadulla kodin lähellä, lähiasemanpihasta. Pitihän sitä kameraa käyttää kun mukana oli, vaikkei hiljaisella temppelillä kehdannutkaan.

Uudenvuodenpäivänä oli viimein vuorossa meininki ja markkinatunnelma: talsittiin Asakusaan polttamaan toissavuoden kaksinkertaisesti vanhentunutta onnennuolta ja ostamaan uutta. Notskeille päästäkseen olisi kuitenkin ilmeisesti pitänyt jonottaa hillittömässä tungoksessa koko temppelialueen pitkän kauppakadun verran, ja tyydyimme syömään bilesafkaa ja ostamaan uuden nuolen.

Mitä sitten tuli ostettua? Nuoleen liitetyn lapun toisella puolella huiskutetaan pahoja henkiä pois ja toivotaan hyvää onnea: 厄除開運. Toinen puoli kinuaa turvaa liikenteessä (交通安全) ja turvaa ja menestystä kotona (家内安全). 交通:n muut mahdolliset merkitykset tosin aiheuttavat hiukan päänvaivaa.

Nyt pitäis vielä siis saada vanha nuoli poltettua. Parka nuoli, puolta pienempi kuin uusi, ja pinta käsittelemätöntä puuta. Symppis, suorastaan. Tarkoituksena on suunnata lähiaseman lovehotelsokkeloon jonka keskelle on istutettu piskuinen temppeli -- aikaa pitäisi olla vielä ainakin huominen. Polttamista ennen voisi ehkä koittaa saada aikaiseksi kääntää vanhankin nuolen toivomukset, jostain syystä käännösyritys ei ole koskaan tullut mieleen.

Itsenäisyyspäivän anti

Viime viikolla tajusimme että suurlähetystön itsisbileet on ihan kohta, ja että me ei olla muistettu vieläkään faksata/postittaa niille meidän uutta osoitetta. Viime vuonna jäi pileet väliin samasta syystä: lafkahan siis lähettää kutsun vain niille joiden osoitteet sillä on. Kuten loogista onkin. Torstaina suoritettu käsienheiluttelusoitto heille sitten kuitenkin riitti, vaikka osoite saatiin paperilla perille vasta perjantaina (RSVP-pyynnön deadlinepäivänä).

Pileen alkuvalmistelu käsitti työpäivänjälkeisen pikapukeutumisen koulun liikuntakeskuksen pukkarissa. Vaatteenvaihto 3min, hiustenväsäysyritystä 10 (lopputulos ääheitästämitääntule-laitanponnarin). Yritin paeta kampukselta takakautta jottei kukaan pääsisi näkemään mua hameessa ja korkkareissa, mut feilasin uloskäynnin löytämisen, ja päädyin ulos pääportista.

Itse pippalossa sitten oli reipasta kokkarimeininkiä, hyvät ruokatarjoilut mulle ja huonommat kalavammaisille. Kivoja tuttuja oli myös. Mutta, voi hyvänen aika, ei siinä suinkaan kaikki.

Pengoimma joutessamme lähetystön kirjastoa ja teimme löydön. Alkuperäiset muumisarjikset on käännetty japaniksi, ja selaillut ムーミン・コミックス-painokset (muumin-komikkusu) olivat niinkin tuoreita kuin vuodelta 2000. Ja kyllä, ne löytyvät Japanin amazonista eikä ees kauhian kalliilla! Tilaukseen lähti heti kaksi -- vain kaksi siksi, että useamman kirjan paketit Amazon postittaa kuutiolaatikossa ja seuraa väistämättömiä toimitusongelmia kun pitäis olla kotona laatikon saapuessa. Yksi kirja tulee littanapaketissa ja mahtuu postilaatikkoon, mutta yksi muumisarjis jäisi liian halvaksi että sille saisi ilmaistoimituksen. Testaamme siis miten ison laatikon kaksi kirjaa tarvitsee. Iiiiiiiiihk.

Parempi aloittaa kans ehkä pienestä vaikka nyt tuntuukin että tottakai jaksan opiskella japaniaa nuin kivoista kirjoista vaikka kuinka.

Kipusi-kapusi-konttasi

Lauantain herätys oli taas odotetun rankka.

Hyppään junaan hiukan ennen viittä, yöjuoksuiltaan palailevien sarariimanien seuraksi. Tällä kertaa kuitenkaan viereeni ei osu ketään pahasti tuoksahtavaa tai olalle nukahtavaa, sää näyttää mainiolta ja junan ikkunoista pilkottaa ajoittain oikein nätti auringonnousu. Reppuun ahdettu kasa eväitä, makuupussi ja makuualusta, valjaat ja kiipeilytossut, onsenvarusteet, jne, jne. Lopputulos vie melkoisesti tilaa ja olen ihan tyytyväinen siihen että telttaa ei tarvinnut pakata. Retken järjestäjän telttaan kuulemma mahtuu.

Epäilyksiä

Päätepysäkilläni Nishi-Kokubunjissa sitten 2 minuuttia ennen sovittua kuutta kuikuilin ulkoilutamineisia ihmisiä parhaani mukaan, tuloksetta. Pienen odottelun jälkeen aseman ovelta juoksee reilu kolmikymppinen japanilaismies. "Joanna? I'm N." Painumme konbiniin ostamaan evästä, N. vaikuttaa jotenkin hermostuneelta. Matkalla autolle todennäköinen syy selviää: "There are no other IAC members, this ok?". Oletan että tyypillä on jotain paikallisia kiipeilykavereitaan mukana, eli todennäköisesti reissulla on parasta osata japania pysyäkseen jutuissa mukana. Tämähän sopii mulle nykyään hyvin, puheharjoitusta tarttee kovasti.

Autolla sitten varmistuu että ei vain IAC-jäsenet puutu seurastamme, vaan kaikki muutkin.

Jah-hah, ajattelee Joanna. Ei tulla maininneeksi että mennään kahdestaan ennen kuin olen järkännyt varusteitani koko illan ja raahautunut aamuhämärissä toiselle puolelle kaupunkia? Hypätään autoon ja huristellaan monen tunnin matka keskelle erämaata josta mulla ei ole mitään mahdollisuutta palata omillani? Jaetaan teltta? Sekuharachaaaaaan, au secour!

Vaikka ensireaktiona mielessä soi jokikinen varoituskello, on loppujen lopuksi suhteellisen helppoa päättää että niistä ei tarvitse niin välittää. Luotan siihen että pärjään omillani jos tarpeen on, ja N. vaikuttaa ok tyypiltä, vaikka hiukan sulkeutuneelta. Loppujen lopuksi eniten reissussa huolettaa se että kahdestaan mennessä joudun todennäköisesti kiipeämään hitosti enemmän kuin oletin: isommalla porukalla olisi ollut helppoa antaa toisten kiivetä ja pitää itse taukoa pidellen turvaköyttä toisille. Plus, voi hyvänen aika, kahdestaanhan mun pitää pitää tyypille seuraa enkä voi vaan ujostella hiljaa nurkassa! Kääk.

Turistina ylängöllä

Matka alkaa, suuntana Ogawayaman kiipeilyalue Naganon prefektuurissa. Chuo Expresswayllä on tähänkin aikaan ruuhkaa, ja kävelyvauhtia ajellessa on helppo keskittyä juttelemiseen. Ogawayama on kuulemma kivikiipeilijöiden keskuudessa Japanin kuuluisimpia: kymmeniä kohteita, erilaisia kivityyppejä, jokaiselle jotakin aloittelijasta experttiin. "It's the Yosemite of Japan". Okei, vielä kun vaan tietäisi mikä on Yosemite.

Ajallisesti hiukan matkan puolivälin jälkeen, Kofun tienoolla, vaihdamme tullitieltä pienemmälle. Korvat lukittuvat tasaisin väliajoin, ylöspäin ollaan menossa. Taukoalueen ämyrit soittavat hissimusiikkia, ilma on kirpeän viileä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Ajotie pienenee ja mutkistuu, maisemat muuttumat maaseuduksi. Ajamme läpi tasaisen ylängön jota ympäröivät joka suunnalta noin kahden kilometrin korkeuteen nousevat huiput. Ylänkö itse sijaitsee noin 1500 metrin korkeudessa. Eksoottista. Ja kaunista.

Päädymme Mawarime Dairan ("Panorama Plateau" tms) leirintäalueelle puoli yhdentoista maissa. Alue on ihku, täynnä koivuja, ja joka puolella korkeuksissa näkyy kummallisia kivimuodostelmia. Paikka on täynnä väkeä telttoineen ja autoineen, mutta N. sanoo että odotti paljon pahempaa ruuhkaa. Jätämme tarpeettomat kamppeet autoon ja suuntaamme heti aloittelijarinnettä kohti.

Viimeinkin asiaan: ekan päivän kiipeilyt

Ogawayama on N:lle tuttu paikka, mutta aloittelijarinteessä hän ei ole täällä koskaan kokeillut. Kuljemme metsäpolkua puolen tunnin pätkän ja päädymme viereisen kuvan lohkareen juurelle. Kuulemma ollaan päädytty aivan liian pitkälle ja oltiin hakemassa jotain aivan muuta, mutta kun nyt ollaan täällä eikä muita kiipeilijöitäkään näy niin käytetään tätä paikkaa "lämmittelyyn". N. kiipeää joitain metrejä kiinnittämään yläköyttä, ja solmujen ja köyden käsittelyn kertaamisen jälkeen ei kun menoksi.

Tässä vaiheessa ovat huoleni häljenneet. Ujo N. on elementissään ja opettaa hyvin, ja mikä tärkeintä: kun katson miten tarkkaan turvavarmistukset hoituvat, pystyn luottamaan köyteen ja kiipeämään (lähes) pelkäämättä. Unohdan itse kerran lukita karabiinin pitäessäni köyttä N:lle, ja sen jälkeen joka ikinen kerta koko reissun ajan se muistaa aina kysyä multa aiheesta. Hyvä juttu.

En ole ollut ihan varma mikä mua alkoi oikein kiipeämisessä pelottamaan. Ekat kerrat sekä kivellä että vesiputouksissa meni ihan hyvin, mutta sitten yhdellä ryhmäreissulla alkoi ongelmaksi muodostua käsien ja jalkojen paniikkitärinä ja täydellinen rohkeuden puute.

Yksi syy on varmasti se, että itse köyttä pitäessäni mulla on olo että mm. köyttä kiristäessäni en osaa toimia tarpeeksi nopeasti: Koko turvatoimi perustuu siihen että köysi pysyy lukittuna vain kun se käännetään lukitusvempeleen taakse. Kiipeäjän edetessä köysi tietysti löystyy, ja vaihe kun sitä kiristetään edellyttää että lukitus poistetaan hetkeksi. Tämä hetki täytyisi pitää mahdollisimman lyhyenä, mutta mulla on aina vaikeuksia tehdä asia sujuvasti. Tuntuu että on vain tuurista kiinni suorittaako kiipeäjä putoamisen juuri sillä hetkellä kun köysi pääsee juoksemaan vapaasti kaikkiin suuntiin.

Lisäsyy lienee että aiemmin mainitulla ryhmäreissulla oli mukana paljon aloittelijoita. Katselin kammolla miten köyttä pideltiin ajoittain täysin väärin, ja miten ihmiset keskittyivät enemmän juttelemaan muiden alhaalla seisoskelijoiden kanssa, kädet ilmassa viuhtoen puhetta korostaakseen. Aargh. Tunsin itseni nipottajaksi ja turhanhermoilijaksi kun sanoin asiasta ja mulle vaan naureskeltiin.

Tällä kertaa homma sujui mielestäni hiton asiallisesti. Varsinkin aloittelijana, kun kokemusta, rutiinia ja silmää puuttuu, on mun mielestä syytä triple-tarkistaa ihan kaikki vaiheet jos niistä riippuu toisen henki ja luiden eheys.

Mutta asiaan. Kovin korkealle ei tällä kivellä yritetäkään, vaan kolutaan läpi kaikki alaosan reitit. Lähes jokaisen pääsen lävitse ilman köyden apua, mutta yksi ulkoneman ylittävä jää vähän nolosti suoritetuksi. Mulla vaan ei ole lihaksia, ei maha mitään. Rakkoja sen sijaan löytyy jaloista, edellisviikkoiset hirmutkaan eivät ole vielä parantuneet ja (tarkoituksella) kolme numeroa liian pienet kiipeilykengät eivät tee niille erityisen hyvää. Iltapäivällä kokeillaan lyhyesti vielä toista kiveä mutta mulla loppuu energia, ja N:n mielestäkin on neljän maissa sopiva aika lopettaa.

Leirielämää

Iltapalashoppailemasta palatessa on koko leirintäalue savun vallassa. Joka teltalla on oma bbq-systeeminsä, ja joillain näyttäis olevan täällä metsässä paremmin varusteltu keittiö kuin meillä himassa. Pimeän koittaessa alkaa tulla tosissaan kylmä, lämpötila lienee noin viidessä asteessa eikä mulla ole juurikaan vaatetta mukana. Kasaan päällekäin kaikki vaihtovaatteet ja sadevarusteet ja pärjään miten kuten. Pystytetään teltta, laitetaan illallista, syödään, painutaan nukkumaan. Häpeän alkuperäisiä epäilyksiäni aikomusten puhtaudesta.

Tyypilliseen tapaani näen unta senhetkisistä tapahtumista. Unessa telttamme ympäri juoksee lapsi, aina neljä kierrosta, ja sitten se avaa ovet ja kirkaisee sisään, uudestaan ja uudestaan. Siihen asti että mun on aivan pakko nousta veskiin vaikka ulkona on kylmä ja kengät märät ja en meinaa löydä veskiä pimeässä ja paluu telttaan on rasitus mutta huojentavaa kun viimein pääsen takaisin makuupussiin. Paitsi että tässä vaiheessa herään, ja totean että voi itku, enhän mä vielä käynytkään. Ulos, ulos vain. Teltta on kaiken huipuksi hiukan liian lyhyt, mun makuualusta ei tahdo mahtua sisään. Kerran herään siihen että olen pusseineni valunut puoli metriä teltasta ulos -- näytti varmaan aika jännältä ulkoapäin. :-)

Kakkospäivä: lattakiven ihanuus

Aamulla on mahdotonta nukkua yli puol seitsemän, joka puolella elämöidään. Aamupalan jälkeen ja teltan pakkaamisen jälkeenuunnataan puoli kahdeksan maissa siihen rinteeseen jota edellispäivänä ei löydetty. Kuulemma tämä "slab" on Ogayaman alueelle hyvin tyypillistä kiveä jota ei muualta Japanista juuri löydy. Musta seinämä näyttää lähinnä suomalaiselta rantakalliolta, tosin aika isolta ja jyrkältä sellaiselta.

Rinne näyttää ensialkuun helpolta, mutta todellisuus onkin toinen juttu. Kivi on lähes kauttaaltaan tasainen, puolen sentin kohoama tai kuoppa on jo juhlaa. Kiipeäminen tapahtuu varpaisiin ja käsiin nojaten, hiukan yläkenossa tasapainotellen. Kantapäiden tuska hellittää hiukan kun tajuan että kengän nauhat kannattaa pitää tosi löysällä tässä asennossa, mutta edellispäivästä kipeytyneet lihakset valittavat armotta. Lisäksi pelkään taas: en enää sitä että tipun korkealta ja murran luuni, kyllähän N. mun köyden turvallisena pitää. Mutta jos lipeän, niin köysi ei estä yhtään sitä että putoamissuunta on suoraan nenä edellä kiveen. Puolen metrin etäisyydeltä toki vaan mut kyllä siitä varmasti nätin kivi-ihottuman saisi.

Haavereita ei kuitenkaan satu, ja pääsen suht mukavasti jokaisen kokeilemani reitin ylös asti. Mielenkiintoisin kokemus syntyi siitä kun N. päätti tukea köyttä ylhäältä käsin. Mulla ei ollut mitään hajua siitä mitä kaveri siellä ylhäällä puuhaa, ja vasta viime hetkellä tajusin että aha, se ois nyt taas mun vuoro kiivetä. Pöllämystyneenä kapusin rinteen pysähdyksittä, miettimättä ja ongelmitta suoraan ylös. Sanoin N:lle että olipas helppo reitti ja se katsoi hoona ja sanoi että mutta sehän on näistä se vaikein. Rimakauhun ja panikoinnin vaikutus suoritukseen taitaa mulla olla aika suuri.

Koko päivä kului samassa paikassa, ehdin kiivetä pätkän ehkä kymmenisen kertaa. Paljon aikaa kului odotellessa N:n köydenkiinnittelyjä ja päästäessä kokeneempia kiipeilijöitä ohitse, mutta tauot olivat tervetulleita eikä aika käynyt pitkäksi muita katsellessa. Yhden maissa pistettiin kamat kasaan, enkä ois enää yhtään jaksanutkaan. Lähtöaika tuntui tuolloin hiukan aikaiselta, mutta myöhemmin aika hyvin valitulta. Viikonloppu oli kaunis, ja paluuliikenne Tokioon tosi ruuhkaista. Matkaan vierähti tällä kertaa kuutisen tuntia -- ja vähänkö ovat ankeita ne ruuhkailmoitustaulut jotka sanovat että seuraaviin 4 kilometriin kuluisi sitten 80 minuuttia, koska menivät laittamaan tuonne onnettomuuden hiukan tästä etiäpäin. Välillä käytiin onsenissa ja kotona olin vasta iltayhdeksän maissa, melkoisen väsyneenä.

Myöhäinen paluu ei haitannut, onnekkaasti maanantai oli kansallinen vapaapäivä. Juhlistin tätä fyysisen kunnon päivää suurimmaksi osaksi lojutilasta, petin pohjalta. Kivaa oli mutta tuskat jäi. En ole ihan varma lähtisinkö hetikohta samanlaiselle reissulle uudestaan, mutta tulipa tehtyä.

Oppimattomuutta; Sexual harassment kitten

Joo. Viime viikolla kirosin kun aamuneljält heräsin. Mut enpä oppinut. Viikolla hetken mielennyrjähdyksessä ilmoittauduin kahden päivän kivikiipeilyretkelle. Kaduin heti ja koitin perua budjettitekosyyllä, mutta ne katsoivat mun bluffin sanoen että no mennään edullisempaan paikkaan. Pakko sitten kai. Mut miks miks miks nämäkin haluavat tavata anivarhain, aamukuudelta hiton skutassa jonne multa menee yli tunti? Neljältä ylös on määrä taas ponkaista, ja kammoan edelleen koko kiipeilyideaa. Kuitenkin putoon tai pudotan muut ja kaikki menee kurjasti eikä kenellään o kivaa.

Ja kanssa-asuja viel pakoilee tän yön jossain duunissa ja lähtee konferenssimatkalle jolleen paratiisisaarelle ennen kuin mä palaan reissusta. Plääääh.

Mainittu hlö. sentään sai karmapisteitä oheiset posterit bongatessaan (ja kuvatessaan). Sievä SekuHara-kissa opettaa että kanssamatkustajan hipelöinti ei oo toivottu juttu, ja kertoo mitä voi tehdä kohteeksi joutuessaan. Tai jotain, suunnittelen kääntäväni tarkemmin joskus paremmalla ajalla. Vaikka kisun sievyydestä onkin helppo johtaa tietty viittaus, kannatan kyllä sinänsä junakäpälöinnin vastustamista noin yleensä -- women only -vaunut eivät tosiaankaan ole se oikea ratkaisu. Ikävä kyllä yhä asenne tuntuu naisilla olevan se että parasta pitää suunsa kiinni koska äläkän nostamisesta seuraisi käpälöintiäkin paljon epämiellyttävämpi Nolo Tilanne. Ja tietysti on aina kyseenalaista että auttaisiko se äläkkä: tässä, vähän vanhemmassa äärimmäisessä tapauksessa tapahtumien kulku oli ilmeisesti aika selkeä kanssamatkustajille mutta apua ei silti löytynyt. Yh.

Intternettii ja isoveljii

Iltapala: goma ae (pinaattia seesamikastikkeella), kevyesti etikkamarinoitua makrillia, merilevää, tofua, etikoituja ituja ja punaviiniä (!). Ei näytä kovin hienolta mutta pitäähän joku kuva olla.

Via irc: Flo control. Alakerran sisarlabrassa tekevät laajemmaltikin hahmontunnistusta, meillä käsiteltävät signaalit on puhetta vain. Vähänkö ois mageeta jos tutkis jotain sellaista että sais väsättyä siitä noinkin hienoi sovelluksia kotikäyttöön.

Tai no, siitähän se ois vaan kiinni että sais vaan enemmän loistoideoita. Meidän kerroksen kysymysvastausjärjestelmätiimin osanenkin sai taannoin semmoisen. Skype, opensource puheentunnistusengine ja voiceXML:aa tukeva ilmainen puhelinkeskusvepipalvelu johti helposti rakennettavaan labran sisäiseen leluun: puheella toimiva reittihaku Tokion junakaaokseen. Näitä palveluitahan ollaan tarjottu jo maailman sivu (eikä ne kai koskaan toimi kovin hyvin), mutta on se nyt ihan toista jos sen on ite tehnyt, omasta alastaan.

Useasti nykyisin toivoisin että olisin suuntautunut konekääntämiseen enkä mihinkään kysymysvastaussysteemeihin jotka ei ikinä toimi yhtä hyvin kuin hyvin aseteltu hakukoneavainsanarytäkkä. Paikallisten infowebistöjen määrä on suuri, ja jos enkkuversio löytyy se on aina vanhentunut. Googlen kääntäjä ja Rikaichan toki toimii, mutta silti. Että voisi paremmin integroida sen haun ja käännöksen, ja ehkä vielä saada giffeistäkin kanjit ulos käännettyinä. Mutta se nyt enää ei ois edes sitä alaa josta haaveilen hiukan salaa.

Toisaalla Intter Netissä kerrotaan miten Japani vastaa terrorismiin sormenjälkikontrollilla lentokentillä. Paitsi että tää asia on toki paha ja väärin, mua harmittaa hitosti se että jatkossa jonot kentillä tulee olemaan todennäköisesti pitkät ja hitaat. Mut laitan Krabsyn Suomeen kuun puolivaiheilla testaamaan asiaa, raporttia lisää ehkä sitten joskus.

Regular nähtävyys

Oho, taas viikonloppu.

Menin vuorelle. Aiemmin tuntematon japnityttö järkkäs, ilmo tuli listalle torstaina. Erikoista: tapaaminen yhdellä Tokion keskusasemista viideltä. Vii-del-tä. Muutenkin reissu tuntui ehkä hiukan turhanpuoleiselta: noustais n. 2 kilsan korkeuteen ja käveltäis 6h mut istuttais sen takia myös junassa yhteensä kuutisen tuntia ja bussissa tunti. Mut, lähin. Nousin ennen neljää ja irvistelin pimeydelle ja sateelle.

Oli kolmen tytön ryhmä. Koko matkan ajan satoi ja pälpätin sekavia. Mitään ei nähty. Sain jalkoihin neljä isoa ja kipeää rakkoa, koska kokeilin uusia (japaninolonsa päättäneen tutun lahjoittamia) kenkiä. Yks kokeilu riitti. Kaivoin matkalla kameran kertaalleen esiin, kun kerta olin sen ison ja hyvän mukaan raahannut, ja kun törmättiin toiseen vaellusryhmään joka ei suostunut siihen että me otettais kuva niistä niiden kameralla, ilman että ne ottaa vastineeksi meistä.

Retken lopuksi mentiin paikalliseen onseniin joka oli niin skutassa että voi hyvänen aika mua tuijotettiin. Ulkkari!!11! Eikä me nyt ees niin skutassa mun mielestä oltu. Joka ammeessa eri tyyppi tuli jutteleen, ja saunassa jututtanut tuli toistamiseen kylmäaltaassa ja kutsui kotiinsa. En mennyt.

Kylpyjen jälkeen syötiin kylpyläkompleksin raflassa hyvää kylmää udonia ja ihmeteltiin matkamuistomyymälän sokerikuorrutettuja heinäsirkkoja. Kotimatkalla junassa herätettiin pahennusta hihkuen ja otin kuvan Fujista matkaesitteestä: kuulemma ko. vuoren olis pitänyt olla hehkeästi esillä kävelymme varrella.

Hieno reissu. Eka kylmäudon. Tapaaminen viideltä on liian aikaisin.

Viikonloput viettyypi

Oli taas pitkä viikonloppu. Ensin sivistyttiin Uenossa luonnontieteellisen museon inkatsteekkijne-näyttelyssä. Oli ahdasta, ja tekstit ja äänet oli pääosin japaniksi, mut inkojen kallonmuokkausleikit olivat ihan kiintoisia, varsinkin kun jäljempi haku intternetistä paljasti että ne ilmeisesti turhan usein ovatkin merkki muinaisesta ihmisheimon ja ulkkariavaruukselaisten risteymistä! Myös museon vessa tarjosi elämyksiä.

Astetta kivempaa oli uus surffireissu Chibaan! Paikka sama kuin edellisellä kertaa, josta tosin ei tässä blogissa o mainintaa, Yoe oli reippaampi. Eli, taannoin tähän videolinkitetyn kristillisen retken jälkeen jo edellisenäkin viikonloppuna oli auto ja nieltiin suolavettä kokonainen päivä Kujukurin biitsin keskivaiheilla.) Edellisestä keikasta oppineina vuokrattiin nyt kaksi lautaa yhden sijaan, ja odottelun sijaan surf.. pärskittiin enempi. Homma vei mutkin viimein kunnolla mukanaan kun tuli vähemmän kylmä. Sekä meno- että paluumatkoillakin oli pahuksesti vähempi ruuhkaa, ja päästiin vierailemaan kakskerroksisessa bussissa.

Siis, täydellinen reissu -- paitsi erään kameran hukkumisen, ja sen että nyt vuotaa silmät sakeana ja punaisina vettä, ja sen etten saa unta koska näen (uhkaavia) aaltoja ja tunnen huojuvani heti kun suljen silmäni. Uuuuuudestaan!

Jälkihuomio: osui silmään suolaveden seuraksi Wikipedian artikkelista että Kujukurin rannoilla voi keväisin ja syksyisin bongailla sanderlingei (mikä nyt lieneekään lintusen nimi suomeks). Ja kylläpä niitä tulikin bongattua, kaikilla reissuilla. Ihan vahingossa.

Elossa ja tajuttoman looginen

Mikä käy ilmi sanomattakin: olen tässä ollut pitkään hiljaa. Hiljaisuuden aikana on tapahtunut juttuja.

Ensinnäkin, tein testin. Olen ihan kone!

You Are Incredibly Logical

Move over Spock - you're the new master of logic You think rationally, clearly, and quickly. A seasoned problem solver, your mind is like a computer!

How Logical Are You?

Sitä ennen luin japnikirjailijan hermoja raastavan, tarkoituksella tässä nimettömäksi jäävän dekkarin. Hermoja raastoivat lukuisat "Tunsin itseni niin typeräksi, miksen ollut keksinyt tätä aiemmin!?"-kohdat. Joo, mikset keksinyt, kyllä tässä on jo odoteltukin. Poliisiroinnin sietämätön hitaus desu nee.

Mut jotain hyvää: kirjasta opin että Tokiossa on joskus liikuttu ratikoilla. Intternetti kertoi että tosiaan on, ja paljonkin, ja että viimeinen toimiva linja kulkee ihan meitin läheltä, ja pitihän sitä käydä sitten kokeilemassa. Kuvassa pääteasema parin kilometrin etäisyydeltä kotoa, vanhasta kaupungista. Ratikka oli söpö, hidas ja edullinen, ja siellä oli paljon lapsia ja ruuhkaa.

Jossain edellisten tekemisten välissä käytiin myös YoEventuresin mainiolla reissulla surffaamassa. Tai siis, oli meri, ja oli lauta, ja oltiin meressä laudalla, tiedä onko surffaaminen ihan oikea termi sille. Yoelle kiitos paitsi järkkäämisestä, myös alle toivottavasti embeddautuneesta koostevideosta. Olen paitsi looginen, myös linssilude.


Mitään muuta en ole tehnyt. Vannon! En mitään! Paitsi pannaria.

--
Edit: fontille tapahtui jotain kummaa jossain valissa, enka kyl ehka saanut sita vielkaan korjattua. Voivoi.

Monta ilotulitetta ja käheitä ääniä

Käytiin torstai-iltana Arakawa-joen rantamilla katsomassa tulitteita. Helpoin reissu ikinä. Junalla 8 minuuttia, kävellen 15, ja mentiin paikalle tismalleen jutun alkaessa vasta. Väkeä oli paljon mutta niin oli tilaakin leviällä joenrannalla, ja päästiin raketteja lähemmäs kuin koskaan viime kesien reissuilla.

Ja sit käytiin lauantai-iltanakin katsomassa tulitteita. Oho. Tällä kertaa oli kaverit varaamassa paikkoja, ja väkeä ihan pipona ja tilaa juurikaan ei. Kierrettiin aluetta ensin tuntitolkulla etsimässä mainittuja kavereita, ja kun löydettiin, todettiin et varattu alue kuudelle hengelle oli noin neliömetri puoliksi puskassa. Mut ei se mitään! Kivaa oli vaiks tulitteet ei pahemmin näkyneetkään. Ja mulla oli siilipaita, viimeinkin. Jipiii. Täydellinen vaate ruuhkaan.

Hanabin kestäessä alkoi juttu luistaa naapureiden kanssa ja lopulta päädyttiin moninaisten mutkien kautta karaokeen johonkin savuiseen pikkukapakkaan keskellä ei mitään ja aamun ekoilla junilla himaan. Mun eka karaoke! Oli hienoo. Japanilaiset laulaa ihan liian hyvin. Suomivahvistus ei kui karjunut. Mutta ei sekään mitään.

Nyt on sitten pää tööt. Kiva viikonloppu. Tämmöistäkös se oli silloi ku oli nuori ja kaikkee.

Oh! Mikey

Nojoo, tää on kyllä aika vanha, mutta. Törmäsin pitkästä aikaa taas maailman kivimpään komediaan. Jäykkänaamaiset mannekiinit puhuvat kummia, asennoituvat maailmaan vinosti ja nauravat pelottavaa yhteisnaurua. Sarjalla on olemassa epävirallinen kotisivu, ja Wikipediakin selittää aiheesta jotain.



Loistavaa japaninopiskelumateriaalia! Ylle embeddattu pätkä oli viehättävä, mutta hyviä on muitakin, mm. Mikey Being Ill. Syö aamiaises tai et oo enää äitin lapsi. Mikey's Cousin on valitettavasti englanniksi mutta sisältää kiitettävän absurdeja kohtia.

--
Edit prkl, aina unohtuu kaikki labelit.

Kesäinen kaamos

Hisashiburi.

Sadekausi on jonkinsortin vastine Suomen marraskuun harmaudelle ja kaamokselle. Kun sehän ei suinkaan välttämättä tarkoita että kauheasti sataisi, mutta taivasta ei näy, kilsan pilvipeite lepää kaiken yllä, pelkkää harmautta vaan kaikkialla päivästä toiseen. Silti, on ollut olo viime aikoina ettei sen kuitenkaan ihan näin harmaata kuuluis olla, ja sainkin tänään viimein vahvistuksen mutuilulleni. Asahi uutisoi riisisadon huonoutta peljäten, mutta mainitsee mm. myös että "In eastern Japan, covering the Kanto and Tokai regions, sunlight levels have been only 41 percent of normal years. In western Japan, between the Kinki and Kyushu regions, sunlight has been only 38 percent of normal years.". Missä on mun aurinko, kysyn vaan.

Myös viileältä on tuntunut, ei oo monenakaan yönä tarttenna pitää konetuuletusta vaan partsien ovien aukipito on riittänyt. Toissailtana iski illalla vilunväreet ilman rihmankiertämiä tavan tapaan istuskellessa, ja lämpömittari vahvisti: vain 25 astetta. Asahin mukaan keskilämpötila on ollut noin asteen normaalia alempana tällä alueella. Tästä syystä emme kapinoi vaan päinvastoin hihkumma riemukkaasti. Mutta ehkä tästä viel kesä tulee, ensimmäiset cicadatkin metelöivät jo satunnaisesti, ja ens viikolla ois tarkoitus vierailla ensimmäisessä ilotulitustapahtumassa.


Elämä muuten. Töitä ja sohvaperunointia. Lähistöltä löytyneen hyvälaatuisen kirjaston valikoimiin tutustumista -- tällä hetkellä in on japanilaisten kirjailijoiden käännösteokset. Tähän mennessä tutustuttu vasta muutamaan, joista Haruki Murakami on aikasta kiva ja maininnan arvoinen, tähän mennessä luettu Wild Sheep Chase ja Hard-Boiled Wonderland. Niin pitkälle en mee et sanoisin että ihastuin täysin kaikkeen, mutta oon aika tyytyväinen siihen että lukeminen ei ollut työtä vaan helppoa ja kirjat veivät kovasti mukanaan ja olivat tarpeeksi päättömiä. Ennen kirjaston löytymistä (päättäessäni et nyt lukisin sitten japanilaiskirjailijoita), ehdin myös tilata niitä japanin Amazonilta, ja se onkin ihan oma tarinansa.

--


Japanin Amazon on kiva. Toimitus on yli 1500 yenin (oisko noin 9 euroa tän hetken kurssilla) tilauksille ilmainen, ja koska lafkan varastot eivät ole kauhean kaukana, yleensä myös hyvin nopea. Päänsärky sen sijaan on se, että en osaa koskaan olla kotona kun toimitus tulee, eli arkisin päiväsaikaan. Edellisissä kämpissä toimituksen otti aina vastaan dormiksen respa, hyvin toimi. Uguisudaniin muuton jälkeen ainoa aiempi tilattu kirja mahtui onnellisesti postilaatikkoon, mutta tällä kertaa oli tilauksesta tietona vain lappu jossa japaniksi kerrottiin miten sopia uusi toimitusaika.

Muthei, mähän osaan jo japania! En kuitenkaan niin paljoa et haluisin lähteä puhelimessa juttua solkkaamaan, joten päätin kokeilla toimitussopimista intternetitse, koska intternetissä asuu ystävä nimeltä Rikaichan, Firefoxin ihana japaninkäännösplugin.

Ensimmäinen askel oli rekisteröityminen. Nimi, työtiedot, osoite, jne, simppeliä -- luulis. Lomakkeen lähetysvaiheessa kuitenkin iski ongelma. Ehdoton vaatimus lomakkeen lähetykseen oli että tilaajan nimi oli kirjoitettu sekä kanjein että furiganoin. Tämä on yleensäkin kaikissa paperilomakkeissa tapana, koska kanjien lukutapaa ei voi paikallinenkaan aina tietää, ja toisaalta pelkkä lukuasu ei kerro mitkä kanjit olisivat kyseessä. Yleensä kirjoitan nimeni latinalaisaakkosin kanjilaatikkoon, ja tavumerkkiversiona siihen toiseen (kuten kuuluukin). Tää nettilomake oli kuitenkin hiukan vaikeampi pala. Sehän kun ei submitoitunut minnekään, jos kanjikentässä oli mitään muuta kuin kanjeja! Kokeilin montaa yhdistelmää, mm. että aloittaisin satunnaisella kanjilla, tai kirjoittaisin tähänkin katakanoja, mutta ei. Myöskään kentän tyhjäksijättäminen ei kelvannut. Lopulta päädyin sanomaan kanjeilla että "Sukunimi: Kanjeillakirjoitus. Etunimi: Mahdotonta".

Lomakkeella oli myös kenttä johon voi jättää viestin postinjakajalle. Koitin kovasti kirjoittaa että sori, oon ulkkari, siks nimi on vähän hassu, ja oikee nimi ois se ja se. Mutta tässä kentässä ei ykskään merkki saanut olla latinalainen. Sanoin sitten vaan asian ilman oikeaa nimeäni, ja jäin jännäämään onnistuuko toimitus vaikka Amazonin osoitetiedoissa nimi on latinalaismerkein.

Pisteenä iin päälle, tuosta lomakkeesta sitten päädyin toiseen, johon piti enää kirjoittaa lähetyksen tunnistenumero (joka toisessa paikkaa piti syöttää minävainmerkkilöinä, ja väliviivoineen). Tässä vaiheessa kokeilin aika montaa syöttötapaa ennen kuin viimein half-width katakananumeroinen väliviivaton versio hyväksyttiin. Väliviivallista ei. Winun whatever defaultmerkkikoodaus latinalaismerkistölle ei toiminut (väliviivoilla tai ilman). Eikä full-width mikään. Eikä moni muukaan.

Vaikeaksi on varmaan syytä tehdä asiat, ihan heti en kyllä keksi miksi.

Lauantaina lähetys sitten jännäämisen jälkeen saapui just pyydetyn ajan loppupuolella, ja toimituspojalla oli kannossa myös Mikon hariipottaa ja oltiin molemmat hetken hämmentyneitä. Samoihin aikoihin saapui se, kun Helsingin seudulla jonojen ekat saivat kirjakaupasta omansa. Vaivatonta, Mikolle. Ens kerralla se saa hoitaa aikavaraukset prkl.

Merkeistä ja merkityksistä

Aka. käännösyritys ja hyvin lyhyt mutta sitäkin sekavampi oppitunti kanjinluentaan.



1. Asiaankuulumaton johdanto, eli miten päädyin tätä miettimään. Viikonlopun (kuten niin monen viimeiaikaisen) vaelluksen kohde oli "Takanosun autiomaja". Tarkemmin ottaen autiomajassa en ole nukkunut sitten viime syksyn, ja majan läheisellä aukiolla (johon on pystytetty useita pöytä-penkkiryhmiä matkailijoiden mukavuudeksi) olen yöpynyt teltassa vain kerran. Tarkka majoituspaikka on ollut joka retken alkaessa vähintäänkin epäselvä, ja riippunut mm. siitä missä on ollut tilaa. Jos ahtaalla vuorenhuipulla on jo jonkun teltta (kuten mm. Takanosuyamalla on tähän mennessä aina ollut), ei paikkaan mielellään asetu.

Takanosun lähimaasto on harjannetta. Harjanne kulkee Mutsuishiyamalta useiden välihuippujen kautta aina Tokion korkeimmalle huipulle Kumotoriyamalle. Takanosun viereinen (Kumotorin suuntaan) huippu on suhteellisen hiljainen muutamasta syystä: rinne on epätavallisen jyrkkä ja liukas, ja huipun pääsee kiertämään tasaista polkua pitkin. Kiertopolku ei paljoa kierrä ja se on suunnattomasti nopeampikulkuinen kuin huippujen yli kiipeäminen, ja siksi valtaosa mm. Kumotorille suuntaavista käyttää sitä.

Toissaretkellä huipulle oli majoittunut telttaseurue ja bivyssä uinuva yksinäinen matkaaja. Teltta nähtiin Takanosua kiertävältä polulta jo kaukaa, bivyhahmo taas vasta seuraavana aamuna vuoren yli palattaessa (tosin henkilöä ei oikeasti näkynyt, kun se oli siellä säkissään piilossa). Suunnattiin siksi silloin Mikon kanssa kiertopolkua kyseisen huipun ja seuraavan huipun väliselle satulalle, josta on loistavat Fujinäkymät, mutta jossa auringonlasku ja -nousu jäävät naapurihuippujen taakse.

Tällä kertaa huippu oli typötyhjä ja majoituin siellä ihan yssisseni, mutta tästä on puhuttu tarpeeksi jo edellisessä entryssä. Kun aiheesta aiemmin kirjoittelin, harmittelin kovasti sitä etten tiedä vuoren nimeä. Mukanani ollut kartta on japaninkielinen, ja vuoren nimi on kirjoitettu siihen pelkin kanjein. Vasta eilen illalla päähäni viimein pälkähti että minähän omistan myös Okutaman alueen englanninkielisen kartan, ts. vuorten nimet on kirjoitettu ihan meikäläisin merkein. Nyt saisin selville ainakin sen miten vuoren nimi luetaan, ja voisin sitten blogissa/flickr:issä pröystäillä kertomalla missä olin!

2. Kielipohjustusta Vuoren nimi on, kaikessa yksinkertaisuudessaan:日影栗峰, eli Hikagenagurinomine. Nimi on siinämäärin monimutkainen pötkylä, että päättelin että ainoa tapa miten pystyisin sen muistamaan olisi jakaa se osiin, ja ymmärtää eri osien merkitys.

Englanninkielisen kartan tarjoama luenta ei mielestäni ole täysin vastata japaninkielisen kartan versiota, tavu "no" puuttuu. Pelkät kanjit lukien nimi olisi Hikagenagurimine. Jos "no" lisätään hiraganana, nimi kirjoitetaan: 日影栗の峰.

Tää on perin epäkielitieteellsesti sanottu, enkä muista mitään termejä, mutta menköön. No-partikkelia käytetään mm. genetiivin markkerina, ja vähän suomenkielen tapaan myös sanayhdistelmien rakentamisessa. Esimerkiksi: kinou-no-shinbun: eilisen sanomalehti. Partikkelin kirjoittamatta jättäminen ei ole nimissä lainkaan tavatonta. Mm. Tokion kuuluisa keskustan kiertojunalinja on nimeltään 山手, Yamanote. Kanjit nimessä ovat vuori, 山 (yama) ja käsi, 手 (te). Sanayhdistelmä kuitenkin luetaan yamanote, vuorikäsi/vuoren käsi. Näin siis päättelemmä että "Hikagenagurinomine":ssa no:ta edeltävät sanat määrittelevät sanaa "mine". Tämä osuus oli helppo.

Odotin vaikeuksien alkavan lähtiessäni tulkkaamaan loppuosiota. Ensinnäkin, kanjeilla on yleensä joku perusmerkitys, mutta sen lisäksi aina useampia sivumerkityksiä ja lukutapoja, riippuen siitä missä yhdistelmässä ne esiintyvät. Pitkäpötkyläsanassa kuten tässä käsittelemäni Hi...jne voisi olla ongelmallista jaotella yhdistelmät merkityksellisiin, järkeviin osiohin.

Selitän ensiksi hiukan tätä monen luentatavan syndroomaa. Otetaan esimerkkinä sana vuoren nimessä esiintyvä 名. Sen eri mahdollisia eri luentatapoja ovat:　"mei", "myou", "na" ja "to". Sanassa 有名 (yuumei*, kuuluisa), luenta on "mei". Sanassa 名前 (namae, nimi) se on "na". Erityisen vaikeita ovat paikkojen nimet, koska niissä lukutapa voi määräytyä alueen ihmisten tottumuksen mukaan, kenties jo ammoin unohtuneesta syystä. On usein turhaa lähteä satunnaiselta japanilaiselta kartan kanssa kysymään että mitenkäs tämä nimi luetaan, hekään eivät välttämättä tiedä jos paikan nimi ei ole tuttu.

Käsitelläänpä toisena esimerkkinä tästä moniluentailmiöstä vielä vaikkapa aiheeseen liittyvä 山 (vuori). Tunnetuin lukutapa on varmasti "yama", ja se onkin johtanut monet ulkkarit puhumaan virheellisesti "Fujiyama":sta. Muita mahdollisia luentoja ovat "san", "sen", "sa", "yano" ja "yan". Useiden vuorien nimessä lukutapa on tosiaankin yama: Takanosuyama, Oyama, Tanzawayama. Suhteellisen tyypillinen on kuitenkin myös "san": Fujisan, Mitakesan, Nantaisan. Olen miettinyt liittyykö san/yama-jaottelu vuoren pyhyyteen: kaikki edellämainitut san:it ovat jonkiasteisia pyhiinvaelluskohteita. Toisaalta, myös Ooyama ("iso vuori") on jonkin sortin pyhä vuori -- mutta ehkä Oosan kuulostaisi vaan liian tyhmältä. Jos joku tietää tästä enempi, kertokoont mulle, olkoont niin hyvä.

Tulkintavaikeus on olemassa myös toiseen suuntaan: tietämättä kanjeja ei lukutavasta voi aina tietää sanan merkitystä. En keksi nyt mitään mielenkiintoista esimerkkiä, ja otan siksi tähän ekan jonka saan jotenkuten puristettua mieleeni: "matsu". Luentaa vastaavat kolme kanji/hiraganayhdistelmää ovat:松 (pine tree), 待つ (to wait) ja 末 (the end of; powder). Luenta esiintyy myös mm. sanassa matsuri, 祭 (festival; feast).

Jos tämä kaikki kuulostaa monimutkaiselta (ja kanjit vaikeilta oppia): juu olen ihan samaa mieltä. Entä sekavalta? Ei ehkä niinkään (paitsi ehkä mun selitys, joo). Monimerkityksisiä sanojen ilmiasuja on meikäläisessäkin systeemissä: esim. kurkku ja kurkku, tai vaikka englannissa se vaikeus että ei voi aina tietää onko kyseessä substantiivi vaiko verbi. Sen sijaan että sanan "todellinen merkitys" fiksattaisiin selkeästi kirjoitusmerkein, joudumme päättelemään sen kontekstista. Hanakalata, eiköstä.

3. Tulkintayritys, viimeinkin. Tämä käännöstehtävä oli siksi suhteellisen helppo, että tiesin sekä kanjit että lukutavan. Yllätykseksi myös ensimmäisten kahden kanjin yhdistelmä on sangen vakiintunut, ja samoin kahden viimeisen kanjin merkitys on yksikäsitteinen. Ensimmäinen jaotteluyritykseni oli seuraava:

日影 (hikage): sunshine
名 (na) name; reputation;
栗 (kuri -- yhdistettynä toiseen sanaan k liudentuu g:ksi): Japanese chestnut
峰 (mine) peak; ridge;

Ylläolevan perusteella mietin kahta mahdollista tulkintaa: "Auringonpaisteestaan kuuluisa, myös kastanjoita vimmatusti kasvava harjanne", tai "auringonpaisteinen, kastanjoista kuuluisa harjanne". Lopulta päätin kuitenkin myös googlata kanjeilla 名栗 (naguri), sen lisäksi että etsin sitä sanakirjoista. Yritys ei mennyt kovin hyvin, sen verran viisastuin että tiedän nyt että Naguri on ilmeisesti kylä tai kaupunki Saitaman alueella. Epäilen myös olisiko se ehkä jokin erityinen kastanjalajike, mutta tälle en ole löytänyt mitään vahvistusta netistä -- se vaan sopisi tähän niin kovin hyvin.

Ylipäätään nimi lienee hyvä: harjanne on pitkä, ja Okutamassa harvinaisen aurinkoinen. Yleensä rinteet ovat istutetun seetrimetsän peitossa, mutta tämä harjanne kasvaa lehtipuuta (lienevätkö kastanjoita sitten, en tiedä), ja koko Mutsuishiyamasta Kumotorille vievä polun pätkä on lähes koko ajan puiden varjosta vapaana ja lounaaseen (?) aukeaa tosi hyvät näköalat Fujille asti.

Ja ketäköhän tää käännösyritys (johon -- raportointeineen -- paloi ihan kiitettävästi työaikaa) nyt sitten hyödytti? Tjaa-a. No, mua, nyt muistan vuoren nimen. Ainakin pari päivää.

Vielä lopuksi, tämän postauksen kuvaan liittyen. Kuva on panoramayritelmä auringonnoususta Hikagenagurinomigen huipulta. Laitoin käännösyrityksen tiivistelmän kuvan selitetekstiin, jos vaikka joku osais ottaa kantaa. Kuva ei ole kovin hyvälaatuinen, tiedetään. Taivaat vaihtaa siinä sietämättömästi väriään. Otin kuvat vapaalla kädellä aamuhämärissä joten linjaus oli hiukan hankalaa. Lisäksi en osaa käyttää Mikon semijärkkäriä kunnolla, ja automaatilla vain räpsin. Seurauksena, kuten arvata saattaa, on että valotus on hiukan erilainen joka kuvassa. Koitin kevyesti photoshoppailla tilannetta paremmaksi mutta, no, niin no. Seuraava projekti on hankkia kevyt tripodi ja opetella käyttämään kameran manuaalimoodia paremmin, ja ryhtyä tehtailemaan parempia panoraamoja. Kun ei siellä vuorella vaan tule mistään mitään jos yrittää mahduttaa kaikkialle avautuvan mahtavan näkymän kapeaan standardikuvaan. Semmoista se on.

*(Edit: Yoe huomautti että merkkaamani yuumein kanjiyhdistelmä on hiukan erikoinen. Vaihdoin sen yllä tavallisempaan. Tämä on asia jota ajattelin olla käsittelemättä, mutta kun kerran lähdettiin niin tässä lyhyesti: Yuumei voidaan kirjoittaa kahdella tavalla: 有名 tai 勇名. Molempien merkitys ja lukutapa on about sama. Eli tässä vielä yksi lisäkäännös tähän tulkintaan: joskus eri kanjit tai yhdistelmät sekä luetaan että ymmärretään samalla tavalla. Mutta ei siitä sen enempää.)