Vuoret vierii

Tai ainakin viikot, ja isotkin kivet jyrkässä rinteessä, joskus.

Viime aikoina olen syönyt paljon sinappia ja suomalaista suklaata. En ole enää yksinasuja. Se on kivaa.

Olen innostunut seinäkiipeilystä, kokeiltuani sitä sisätiloissa nyt kokonaista yhden kerran. Homma oli edullisempaa kuin oletin, salin varusteet ihqn turvallisia, ja tunnelma mukava. Nuhjuisia saleja joissa istuskelee väkeä vauvasta vaariin, katsellen seiniä ja suunnitellen reittejä, heittäen läppää, syöden eväitä. Nyt treenaan salilla paitsi käsi-, myös sormilihaksia, aina muistaosjaksaessani ainakin.

Osallistuin ensimmäistä kertaa ikinä labran vuotuiselle yhteishenkilomareissulle, ainoana länkkärinä. Pakkauduimme la-aamuna varhain proffien henkilöautoihin, ajelimme ruuhkassa Yamanaka-järven rantamille autiohkoon hotelliin. Tullitieltä lähtiessä, viimeiset tullimaksut maksettuina, ei meitin autossa suostunut enää ikkuna sulkeutumaan. Vikat puoli tuntia oli vilpoista. Sitten pelattiin tennistä tai kiivettiin pienelle mäelle, vierailtiin onsenissa, syötiin illallista, juotiin alkoholia, auottiin suuta paljon ja sieltä tuli jotain joka ei ehkä ole ihan japania eikä englantia mutta jotain niiden suuntaan, ja heiluteltiin myös käsiä samaan aikaan. Oli ihan kivaa.

Weather forecast for the tripTehtynä on myös viimein, aikataulun, seuraan ja sään salliessa, The Syksyinen Kaksipäiväinen Ruskaretki, suuntana Tokion korkein vuori*. Paitsi että ruska oli aika lailla ohitse. Täysikuu sen sijaan oli kirkas ja tuore, ja sää jo sen verran kylmää että en taida kotoa saada yönylivaellusseuraa ennen ensi kevättä. Snif.

* = Kumotoriyama. Hikiseen just yli 2km korkea, ja niin tiukasti prefektuurien väliselle rajalla sijoitettuna että itse asiassa varsinainen korkein kohta huipusta onkin Saitaman eikä Tokion puolella.

Melkein viimeinen aamiainen poikamiestyttönä

Niinpäniin. Kun tulee töistä kotiin, on näppärintä toimia niin että pitkässä eteisessä ensin tiputtaa takin, sitten paidan, sitten housut, nätisti jonoon seinän viereen. Sitten etenee, vetää jalkaansa lattialla odottavat kotipehmopörröhousut, seuraavalla askelella lämmin paita. Talosta poistuttaessa suoritetaan sama käänteisenä. Monessa muussa asiassa noudatetaan samansukuisia periaatteita. Kaappi turha, kahlaus jees.


Aamulla heräsin (taas) ennen viittä enkä kuntosalin aukeamista odotellessani keksinyt muuta kuin käyttää raivaustraktoria kämppään. Hyvin järeää sellaista. Melkein pari tuntia meni, enää pitää imuroida. Tulipahan tehtyä.

Hedelmiä en ole enää muistanut vähään aikaan ostella. En aina montaa muutakaan asiaa. Aamiaiseksi kaapista löytyi: pikkupaketti nattoa, reilu lusikallinen tofua, porkkana. Kaikki meni, maustekastikkeisiin ja silmätippoihin en koskenut. Maitoa sentäs oli kahviin pitkästä aikaa.

Tyyppi palaa takaisin Suomesta ihan kohta (D-2): on aika totutella takaisin ihmiselämään ja keräämään kamppeensa lattioilta. Kuinkahan sujuu. Partsinovetkin pysynevät öisin kiinni.

Tervetuloa kotiin kulta. Ja hyvää syntymäpäivää.


Sivuhuomautuksena: Tutkimus edistyy pitkästä aikaa ihan hiukan. Ehkä mä en olekaan tehnyt turhaa työtä. Yay.

Tänä viikonloppuna

...tosin voiko se loppua jos se ei oikein koskaan alkanutkaan? Tiedä häntä.

Mikko tohtoroitsi. All hail! Asiaan liittyy käheä juliste mutta se (ehkä) julkistetaan vasta myöhemmin. Julisteen henkilöillä on kuvassa ihanasti monia ominaisuuksia joita ei tosielämässä heillä ole.

Ilmassa on tosi paljon syksyä. Kirsikkapuut Uenon puistossa eivät leiki ruskaleikkiä, vaan käpristyvät ja hiukan kellastuvat ja ehkä pian putoavat pois.

Eläintarha on täydempi kuin ikinä. Siellä kävellessä ihmispaljouspaniikki uhkaa saada otteen, melkein. Apinalasten leikkiä on silti kiva seurata, ja ihmissemmoisten kans. Mähän lähdin ulos nimenomaan ihmisiä nähdäkseni, joten hyvä jee.

Uenopuiston konserttihallissa joku soittaa huilua nätisti, ja ääni kaikaa yli koko alueen. Halli saa multa täydet pisteet: useimmiten siellä järjestetään ilmaiskonsertteja (tämäkin oli, paha vaan et satuin paikalle sen loppuessa vasta), mutta maksullistenkin tuotokset leviävät koko alueelle. Mä luulen että tää on rakennuksen arkkitehtuurillinen tarkoitus ollut alunperinkin.

Pitkän epämääräisen kävelyretken jälkeen kotona, katselen Lucky Number Sleviniä. Vielä vaiheessa. Nätti poika parka(?). NY:n kylmyys näyttää hiukan täkäläiseltä: kuivaa, aurinko paistaa raa-asti.

Etikka tekee susta pehmeän

Viikonloppuna oli Ihan Erilainen Reissu, mutta ei siitä nyt enempää. Paitsi että: Pilvisellä (muttei sumuisella) säällä vuoristossa on joskus jännää, varsinkin jos tuulee. Heräsin aamuviiden nurkilla hiljaisessa hotellissa, ikkunoiden takana paistoi lähes täysikuu, ja aivan läheltä ohi kiisi pyörteileviä pilviä. Villi fiilis. Pilvien kuuluu olla jossaan kaukana ylhäällä, eikä vyörymässä päälle ja kaatumassa niskaan, uhkaavia ovat semmoiset. Varsinkin kun on vielä puoliunessa ja viluissaan ja tiedostaa että ihan pian tartteis lähteä sinne pilvien sekaan vaeltamaan.

Pilvikokemusta edeltävänä iltapäivänä multa kysyttiin kielipuolisten (minä pahimpana) täyttämässä kylvyssä että oletkos sä kova vai pehmeä. Ymmärtämisen hitaasti etenevällä harha-askelisella polulla ensin sain selville että pehmeä oli notkea, mutta jonkin aikaa säilyi päässä se harhaluulo että notkean vastakohta olisi vahva. Ei se ollut, vaan ihan vaan jäykkä. Määrittelin itseni ehkä enemmän pehmeäksi, tietyillä peräänantamattomilla rajoituksilla, jonka jälkeen sain kuulla että happamien tuotteiden (etikka, sitruuna, etc) nauttiminen pehmentää. Ja, noniin, pakkohan sen on olla. Etikoidut tuotteet on mun lemppari, päinvastoin kuin perheen jäykemmän jäsenen.

Pehmeehän neet hampaatkin happamalla.


Tänään oli syyslukukauden ensimmäinen labransisäinen seminaari. Seminaarihuone oli yllättäen täynnä muuta populaa: edellisillä oli miitinki vähän venynyt. Esitelmävuorossa olevat pojat ihmettelivät ja heiluttivat printout/läppärintäyteisiä käsiään, alakerran sisarlabran ajallaan paikalle saapunut popula samoin. Koko väki pysyi kuitenkin käytävässä näkymättömän linjan takana siten että huoneessa istujat eivät heitä voineet nähdä. Tunnustelijana lähetettiin vain labran assistentti, ei puhettakaan siitä että oltaisiin menty loomailemaan lasiseinän taakse asianmukaista poistumista vauhdittamaan.

Vika kaki menossa. Ehti kypsymään melkein kokonaan. Tavallaan tykkään raaemmista enemmän, joskus, fiiliksen mukaan.

Haikee tuliaiskärkky

Eka aamu kun teki mieli pistää hanskat käteen, vaikka vielä nukkuikin yön partsinovi auki. Aurinko on talvisen kirkas ja taivas sininen. Tilauslistalle suomentuliaisiin lätkähti hiuksiin jätettävä&suihkutettava hoitoaine: kohtapuoleen suap sähköisiä karvoja kammata naamaltaan hartiavoimin.

Pipo!Tuliaistoivelista oli jo valmiikskin pitkä. Erästä ruotsalaista sinappia (punaista kiitos), astianpesuharjoja, kyytabletteja, Nordqvistin teetä, salmiakkia ei kai tartte ees erikseen mainita. Ja Tallinnasta pipo. Se ainakin on jo luvassa, kaksin kappalein. Kiitokset vain urhealle retkueelle, kuten myös valokuvamalleille.

Hassu elämä. Niin kauan oltu muilla mailla vierahilla että vuodenaikojen vaihteluihin alkaa täälläkin liittyä haikeutta. Muistoja, menneitä, muuttumisia.


--
Edit:

Talvi tosiaan. Nyt yöllä ulkona laulaa vielä sirkka (joku koorogi, WWWJDic:in mukaan: "any insect that chirps in autumn") lähinurtseissa ja -pusikoissa. Lämpömittari näyttää 18 astetta. Ja minä tyttö palelen ja laitan WLAN-aparaatin lämmittämää (ihan kiva ettei kuitenkaan tullut tulipaloa tai laitteenpoksahtamista) neulepaitaa ja takkia hytisten päälle ulos lähtiessäni. Mitä minust on tullut..

Valitsemisen jalo taito

Steep..Alkuun varoituksen sana: Oheiset kuvat eivät liity mitenkään tekstiin. Kävinpä vaan viikonloppuna vuorella. Siellä oli aurinkoa, kiviä, syksyn värejä, Fujisan, mutaa, ja paljon ihmisiä jonoissa.


---

Pentuna aloitin kirjastovierailut jo ennen kouluikää. Ala-asteella sieltä kotiin säännöllisesti kannettava lasti väänsi selän kumaraan, yläasteella piti koittaa käydä läpi kaikki mahdolliset klassikot. Aika tavallinen tarina?

Parikymppisenä lopetin, en oikein tiedä miksi. Keskittymiskyky ei riittänyt, luin koko ajan vähemmän, tentteihin vähiten pahan tenttipanikoinnin takia. Kaipasin sitä aikaa kun pystyin uppoutumaan kirjaan pitkälle aamuyöhön, vaan ei kun ei.

Vending machineHiukan sain taitoa takaisin noin viidennen (tms) opiskeluvuoden aikana kun kevään aikana suoritin sosiaalipsykologian sivuaineen kirjatentteinä. Tein töitä lähes täyspäiväisesti, joten istuin nenä kirjassa kaikki viikonloput. Arvosanat olivat hyviä ja koko luottamus omaan lukukykyyn parani sen verran että sain joitain TKTL:nkin tenttejä pitkästä aikaa suoritettua; tajusin myös että tenttilukujen vaikeus ei johtunut aivojen rappeutumisesta tai tyhmyydestä vaan siitä että jotkut asiat nyt vaan eivät jaksa kiinnostaa. Aloitin viihdelukuharrastuksen uudella innolla, enimmäkseen kului sekä suomalaisia klassikoita että uudempaa spekulatiivista kirjallisuutta.

Japaniin lähtiessä oli kova pala todeta että kirjat saisivat todennäköisesti jäädä. Myöhäisteininä luin kirjoja enemmänkin englanniksi mutta en koskaan nauttinut siitä yhtä paljon kuin suomenkielisestä tekstistä. Pirkele, suomi on kaunista, ja paitsi että se sopii mun mielestä paljon paremmin tiettyihin kirjoitustyyleihin, joka tapauksessa ymmärrän sen vivahteita aina tottakai paremmin.

a shrine & a cookieJapanista oli alkuun vaikea löytää edes englanninkielistä kirjallisuutta: kokeiltujen kirjastojen käännöskirjahyllyt olivat lyhkäisiä, tyhjiä ja vanhentuneita. Monesti aiemminkin mainittu amazon.co.jp toimi toki jonkinsortin pelastajana: paperikantiset ovat täällä edullisia ja toimitusmaksuitta pääsee jo aivan pikkuostoksilla. Paperikantisvalikoima oli kuitenkin mulle vähän huono: mm. fantsua kyllä löytyy, ja dekkareita, mutta kun ne nyt eivät valitettavasti jaksa mua niin suuresti innostaa (vaikea tunnustus nykykaveripiirissä). Ostin monta, luin hiukan vähemmän.

Joskus viime kesänä viimein tärppäsi. Nykyasumuksen lähikirjaston enkkuhylly on aika hyvin varusteltu, ja sain idean jonka toivoin auttavan täkäläiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa: lukisin japanilaisten kirjailijoiden käännösteoksia.

Ensimmäiset kokeillut kirjailijat, Haruki & Ryu Murakami ja Banana Yoshimoto osoittautuivat kiinnostaviksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan ollenkaan vaikeaa uppoutua kirjaan junassa, kotona, lounaalla, kuntosalin steamaastaassa: kysymys oli jälleen vain siitä että pitää lukea sitä mikä itseä kiinnostaa. Yksinkertaista mutta niin kovin monimutkaista. (Enemmän H. Murakamia ja Yoshimotoa lukiessa tosin alun innostus on laantunut: molempien kirjoissa toistuu tietynlainen kohtalonusko, ja taianomaiset elementit. Yoshimoto varsinkin esittelee joka ainut kerta jonkun erikoislaatuisen ja lähes mystisen ihmisen, jonka ympärillä koko muu maailma pyörii. Pöh.)

Uusin ihastus on Osamu Dazai. Synkkä hemmo joka mm. yritti itsemurhaa neljän eri naisen kanssa ja kerran itsekseen. Naisista kuoli kolme, ja vasta viimeinen sai seuraa myös Dazaista. Kuten arvata saattaa, kirjatkin ovat (ilmeisesti kaikki) aika synkänpuoleisia.

Käsissä on tosin vasta toinen testikappale, The Setting Sun, joka kertoo maailmansodanjälkeisen Japanin yläluokan rappiosta. Ensimmäinen lukemani opus oli novellikokoelma Crackling Mountain and other stories, jonka novelleista yksi herätti mielenkiinnon oikein tosissaan. Suurin osa muista aiheutti kuitenkin ristiriitaa (mm. vanhojen kansantarujen yms. uudelleenkirjoitetut versiot eivät oikein iskeneet), ja lainasin tämänkertaisen kirjan aika epäluuloisena.

Epäily oli onneksi turha, kirja on loistava, samasta syystä kuin novellikokoelman Juudaksen yksinpuhelu: Dazain ristiriitaiset ja epäloogisesti käyttäytyvät henkilöhahmot ovat ihanan eläviä. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettujen tarinoiden kertojan tulkinta omasta (ja muiden) elämästä vaihtelee ajan ja mielentilan mukaan, tehtyjen valintojen syyt ja seuraukset eivät ole kiveen kirjoitettuja. Näkökulma on psykologisesti paljon uskottavampi kuin "kaikki mitä tapahtui oli tarkoitettu tapahtuvaksi"-höpellyksissä. Pitkästä aikaa en lukiessani muista että tarina ei ole tosi. Tätä lisää.

Toinen miellyttävä mutta valitettavasti vähemmän uutta luettavaa tarjoava tuttavuus oli Sadako Sawamuran My Asakusa. 1900-luvun alussa syntyneen näyttelijä/vasemmistoaktivistin omaelämänkerrallinen tarinakokoelma vanhan Tokion elämästä. Kiehtovaa -- eikä vähiten siksi että kirjassa puhutaan jatkuvasti nykyisestä naapurustosta ja sen lähialueista. :-)

Suosittelen kaikille. Paitsi niille jotka mieluummin lukevat jotain muuta.

Tyttö innostuu kakeista

Ankean työpäivän päätteeksi päätin itsepiristää, kuinkas muuten kuin shoppailemalla. Haikkikarttoja! Viime viikkojen retket on suuntautuneet (mulle) kartoittamattomille alueille ja heti syttyi hinku hankkia lisää hyvää luettavaa. Urheasti siis selasin netistä missä ois työmatkan varrella isoja kirjakauppoja, mutten löytänyt kuin Bookoffin Nakanobusta. Ko. lafka ei kovin suurella todennäköisyydellä karttoja tarjonnut mutta kun lähiasema on pieni, ei vaiva käydä katsomassa ole kovin suuri.

Kipaisin siis, ja toki oli vesiperä. Mutta kaupan kulmalta, ennestään täysin tuntemattomalla alueella, lähti katettu pieni kiva kauppakuja. Sinne siis, muuten vaan maleksimaan. Paikalliset lähiöiden kauppakujat on ihan lempparipaikkoja, ihmisiä riittää mutta katujen pienuuden takia ne eivät varsinaisesti liiku massoina vaan yksilöinä, ja putiikit ovat pieniä ja sieviä. Tällä kertaa tärppäsi hedelmä/vihanneskaupassa. Kakeja! Sikahalvalla!

Kakit!Kaki on paitsi mun ehdoton lemppari, myös eräänlainen japanilaisversio suomalaisesta puutarhaomenasta: Myöhäissyksystä niitä kasvaa joka pihassa maaseudulla, ja hedelmät mätänevät puuhun. Maaseudun sukulaisilta niitä saanee helposti ilmaiseksi laatikollisen, mutta kaupassa myytyinä hinta on ihan tuntuva. Ihan pelkästään japanilainen erikoisuus on toki se, että kauneimmat yksilöt myydään tolkuttomaan hintaan. Tänään samassa kojussa näin yksilöitä jotka hiukan muita isompina ja punaisempina maksoivat yli 400 jeniä kappale. Entäs mun ostamat? Oheisen kuvan 7 hyvän kokoista otusta 298 jeniä! Eikä ne oo kuin melkein vähän raakoja, ja ensimmäinen kokeiltu kappale ainakin oli just täydellinen. :-) Nam!

Jännä juttu muuten miten hedelmäkulhosta tulee kotoisa olo. Kulutan itse hetelmei vähemmän kuin ois ehkä terveellistä, ja Krabsyn omput ja banskut on yleensä ne mitä kulhoista löytyy. Nyt tunnen itseni tosi aikaansaavaksi ja kunnon ihmiseksi kun ihan itse niitä hankin.