Tikulla silmään

Kuka vanhoja kaivaa, eikö niin? Mutta minäpä kaivoin. Kaikessa tässä uudenlehdenkääntämisessä päätin siivota pian häviäviä kotihakemistojani lipastolla. Löysin, kas kummaa, unohtuneita juttuja, kuten alle liimaamani runon. Jaa että mikskä liimasin? Koska tunnistin tunnelman, yhä. Vuodelta ysiysi vai nollako lienee, aika vanha kumminkin. Jotkut asiat pysyy. Kuten joka vuosi sitkeästi ilmestyvä syksy ja melankoolilliset viilikset.

maailma oli koko päivän harmaa ja kylmä ja luotaantyötävä
enkä katsonut silmiin ihmisiä joiden ohitse jouduin kulkemaan
katsoin maahan

ja kotona suljin kissat pois huoneesta istuin sängyllä katsoin ikkunasta
ulos kuuntelin kuinka
kello
raksutti
ja kuinka muuten oli aivan hiljaista

enkä puhunut kenellekään
kukaan ei sanonut minulle mitään
maailma oli kylmä ja harmaa ja luotaantyöntävä

ja kotona istuin eteisessä lattialla
silitin etusormella
peukalon kynnen karheata reunaa
ja vaikka välillä unohdin kuunnella
oli aivan hiljaista, tauotta

kun tuli pimeä lähdin ulos

sumu oli kaadettu kaiken päälle
pimeää lämmintä märkää

kadut olivat tyhjiä eikä ketään ollut näkemässä kun juoksin ilman takkia
niin kovaa kuin jaksoin

Ulkona sataa nytkin. Vaakatasossa molempiin suuntiin yhtä aikaa, ja alhaalta ylös, ja kieputtaen. Olenkohan liian väsy jo juoksemaan, kastuu lahkeetkin ja sitten viluttaa.