Kipusi-kapusi-konttasi

Lauantain herätys oli taas odotetun rankka.

Hyppään junaan hiukan ennen viittä, yöjuoksuiltaan palailevien sarariimanien seuraksi. Tällä kertaa kuitenkaan viereeni ei osu ketään pahasti tuoksahtavaa tai olalle nukahtavaa, sää näyttää mainiolta ja junan ikkunoista pilkottaa ajoittain oikein nätti auringonnousu. Reppuun ahdettu kasa eväitä, makuupussi ja makuualusta, valjaat ja kiipeilytossut, onsenvarusteet, jne, jne. Lopputulos vie melkoisesti tilaa ja olen ihan tyytyväinen siihen että telttaa ei tarvinnut pakata. Retken järjestäjän telttaan kuulemma mahtuu.

Epäilyksiä

Päätepysäkilläni Nishi-Kokubunjissa sitten 2 minuuttia ennen sovittua kuutta kuikuilin ulkoilutamineisia ihmisiä parhaani mukaan, tuloksetta. Pienen odottelun jälkeen aseman ovelta juoksee reilu kolmikymppinen japanilaismies. "Joanna? I'm N." Painumme konbiniin ostamaan evästä, N. vaikuttaa jotenkin hermostuneelta. Matkalla autolle todennäköinen syy selviää: "There are no other IAC members, this ok?". Oletan että tyypillä on jotain paikallisia kiipeilykavereitaan mukana, eli todennäköisesti reissulla on parasta osata japania pysyäkseen jutuissa mukana. Tämähän sopii mulle nykyään hyvin, puheharjoitusta tarttee kovasti.

Autolla sitten varmistuu että ei vain IAC-jäsenet puutu seurastamme, vaan kaikki muutkin.

Jah-hah, ajattelee Joanna. Ei tulla maininneeksi että mennään kahdestaan ennen kuin olen järkännyt varusteitani koko illan ja raahautunut aamuhämärissä toiselle puolelle kaupunkia? Hypätään autoon ja huristellaan monen tunnin matka keskelle erämaata josta mulla ei ole mitään mahdollisuutta palata omillani? Jaetaan teltta? Sekuharachaaaaaan, au secour!

Vaikka ensireaktiona mielessä soi jokikinen varoituskello, on loppujen lopuksi suhteellisen helppoa päättää että niistä ei tarvitse niin välittää. Luotan siihen että pärjään omillani jos tarpeen on, ja N. vaikuttaa ok tyypiltä, vaikka hiukan sulkeutuneelta. Loppujen lopuksi eniten reissussa huolettaa se että kahdestaan mennessä joudun todennäköisesti kiipeämään hitosti enemmän kuin oletin: isommalla porukalla olisi ollut helppoa antaa toisten kiivetä ja pitää itse taukoa pidellen turvaköyttä toisille. Plus, voi hyvänen aika, kahdestaanhan mun pitää pitää tyypille seuraa enkä voi vaan ujostella hiljaa nurkassa! Kääk.

Turistina ylängöllä

SijaintiMatka alkaa, suuntana Ogawayaman kiipeilyalue Naganon prefektuurissa. Chuo Expresswayllä on tähänkin aikaan ruuhkaa, ja kävelyvauhtia ajellessa on helppo keskittyä juttelemiseen. Ogawayama on kuulemma kivikiipeilijöiden keskuudessa Japanin kuuluisimpia: kymmeniä kohteita, erilaisia kivityyppejä, jokaiselle jotakin aloittelijasta experttiin. "It's the Yosemite of Japan". Okei, vielä kun vaan tietäisi mikä on Yosemite.

Ajallisesti hiukan matkan puolivälin jälkeen, Kofun tienoolla, vaihdamme tullitieltä pienemmälle. Korvat lukittuvat tasaisin väliajoin, ylöspäin ollaan menossa. Taukoalueen ämyrit soittavat hissimusiikkia, ilma on kirpeän viileä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Ajotie pienenee ja mutkistuu, maisemat muuttumat maaseuduksi. Ajamme läpi tasaisen ylängön jota ympäröivät joka suunnalta noin kahden kilometrin korkeuteen nousevat huiput. Ylänkö itse sijaitsee noin 1500 metrin korkeudessa. Eksoottista. Ja kaunista.

Leirintaalueen maisemaa IIIPäädymme Mawarime Dairan ("Panorama Plateau" tms) leirintäalueelle puoli yhdentoista maissa. Alue on ihku, täynnä koivuja, ja joka puolella korkeuksissa näkyy kummallisia kivimuodostelmia. Paikka on täynnä väkeä telttoineen ja autoineen, mutta N. sanoo että odotti paljon pahempaa ruuhkaa. Jätämme tarpeettomat kamppeet autoon ja suuntaamme heti aloittelijarinnettä kohti.

Viimeinkin asiaan: ekan päivän kiipeilyt

Tuonne jotkut kiipeeOgawayama on N:lle tuttu paikka, mutta aloittelijarinteessä hän ei ole täällä koskaan kokeillut. Kuljemme metsäpolkua puolen tunnin pätkän ja päädymme viereisen kuvan lohkareen juurelle. Kuulemma ollaan päädytty aivan liian pitkälle ja oltiin hakemassa jotain aivan muuta, mutta kun nyt ollaan täällä eikä muita kiipeilijöitäkään näy niin käytetään tätä paikkaa "lämmittelyyn". N. kiipeää joitain metrejä kiinnittämään yläköyttä, ja solmujen ja köyden käsittelyn kertaamisen jälkeen ei kun menoksi.

Tässä vaiheessa ovat huoleni häljenneet. Ujo N. on elementissään ja opettaa hyvin, ja mikä tärkeintä: kun katson miten tarkkaan turvavarmistukset hoituvat, pystyn luottamaan köyteen ja kiipeämään (lähes) pelkäämättä. Unohdan itse kerran lukita karabiinin pitäessäni köyttä N:lle, ja sen jälkeen joka ikinen kerta koko reissun ajan se muistaa aina kysyä multa aiheesta. Hyvä juttu.

En ole ollut ihan varma mikä mua alkoi oikein kiipeämisessä pelottamaan. Ekat kerrat sekä kivellä että vesiputouksissa meni ihan hyvin, mutta sitten yhdellä ryhmäreissulla alkoi ongelmaksi muodostua käsien ja jalkojen paniikkitärinä ja täydellinen rohkeuden puute.

Sieva kelopuuYksi syy on varmasti se, että itse köyttä pitäessäni mulla on olo että mm. köyttä kiristäessäni en osaa toimia tarpeeksi nopeasti: Koko turvatoimi perustuu siihen että köysi pysyy lukittuna vain kun se käännetään lukitusvempeleen taakse. Kiipeäjän edetessä köysi tietysti löystyy, ja vaihe kun sitä kiristetään edellyttää että lukitus poistetaan hetkeksi. Tämä hetki täytyisi pitää mahdollisimman lyhyenä, mutta mulla on aina vaikeuksia tehdä asia sujuvasti. Tuntuu että on vain tuurista kiinni suorittaako kiipeäjä putoamisen juuri sillä hetkellä kun köysi pääsee juoksemaan vapaasti kaikkiin suuntiin.

Lisäsyy lienee että aiemmin mainitulla ryhmäreissulla oli mukana paljon aloittelijoita. Katselin kammolla miten köyttä pideltiin ajoittain täysin väärin, ja miten ihmiset keskittyivät enemmän juttelemaan muiden alhaalla seisoskelijoiden kanssa, kädet ilmassa viuhtoen puhetta korostaakseen. Aargh. Tunsin itseni nipottajaksi ja turhanhermoilijaksi kun sanoin asiasta ja mulle vaan naureskeltiin.

Tällä kertaa homma sujui mielestäni hiton asiallisesti. Varsinkin aloittelijana, kun kokemusta, rutiinia ja silmää puuttuu, on mun mielestä syytä triple-tarkistaa ihan kaikki vaiheet jos niistä riippuu toisen henki ja luiden eheys.

Mutta asiaan. Kovin korkealle ei tällä kivellä yritetäkään, vaan kolutaan läpi kaikki alaosan reitit. Lähes jokaisen pääsen lävitse ilman köyden apua, mutta yksi ulkoneman ylittävä jää vähän nolosti suoritetuksi. Mulla vaan ei ole lihaksia, ei maha mitään. Rakkoja sen sijaan löytyy jaloista, edellisviikkoiset hirmutkaan eivät ole vielä parantuneet ja (tarkoituksella) kolme numeroa liian pienet kiipeilykengät eivät tee niille erityisen hyvää. Iltapäivällä kokeillaan lyhyesti vielä toista kiveä mutta mulla loppuu energia, ja N:n mielestäkin on neljän maissa sopiva aika lopettaa.

Leirielämää

Iltapalashoppailemasta palatessa on koko leirintäalue savun vallassa. Joka teltalla on oma bbq-systeeminsä, ja joillain näyttäis olevan täällä metsässä paremmin varusteltu keittiö kuin meillä himassa. Pimeän koittaessa alkaa tulla tosissaan kylmä, lämpötila lienee noin viidessä asteessa eikä mulla ole juurikaan vaatetta mukana. Kasaan päällekäin kaikki vaihtovaatteet ja sadevarusteet ja pärjään miten kuten. Pystytetään teltta, laitetaan illallista, syödään, painutaan nukkumaan. Häpeän alkuperäisiä epäilyksiäni aikomusten puhtaudesta.

Tyypilliseen tapaani näen unta senhetkisistä tapahtumista. Unessa telttamme ympäri juoksee lapsi, aina neljä kierrosta, ja sitten se avaa ovet ja kirkaisee sisään, uudestaan ja uudestaan. Siihen asti että mun on aivan pakko nousta veskiin vaikka ulkona on kylmä ja kengät märät ja en meinaa löydä veskiä pimeässä ja paluu telttaan on rasitus mutta huojentavaa kun viimein pääsen takaisin makuupussiin. Paitsi että tässä vaiheessa herään, ja totean että voi itku, enhän mä vielä käynytkään. Ulos, ulos vain. Teltta on kaiken huipuksi hiukan liian lyhyt, mun makuualusta ei tahdo mahtua sisään. Kerran herään siihen että olen pusseineni valunut puoli metriä teltasta ulos -- näytti varmaan aika jännältä ulkoapäin. :-)

Kakkospäivä: lattakiven ihanuus

Konttausalueen jyrkkyysAamulla on mahdotonta nukkua yli puol seitsemän, joka puolella elämöidään. Aamupalan jälkeen ja teltan pakkaamisen jälkeenuunnataan puoli kahdeksan maissa siihen rinteeseen jota edellispäivänä ei löydetty. Kuulemma tämä "slab" on Ogayaman alueelle hyvin tyypillistä kiveä jota ei muualta Japanista juuri löydy. Musta seinämä näyttää lähinnä suomalaiselta rantakalliolta, tosin aika isolta ja jyrkältä sellaiselta.

Ogawayamalle tyypillista kiveaRinne näyttää ensialkuun helpolta, mutta todellisuus onkin toinen juttu. Kivi on lähes kauttaaltaan tasainen, puolen sentin kohoama tai kuoppa on jo juhlaa. Kiipeäminen tapahtuu varpaisiin ja käsiin nojaten, hiukan yläkenossa tasapainotellen. Kantapäiden tuska hellittää hiukan kun tajuan että kengän nauhat kannattaa pitää tosi löysällä tässä asennossa, mutta edellispäivästä kipeytyneet lihakset valittavat armotta. Lisäksi pelkään taas: en enää sitä että tipun korkealta ja murran luuni, kyllähän N. mun köyden turvallisena pitää. Mutta jos lipeän, niin köysi ei estä yhtään sitä että putoamissuunta on suoraan nenä edellä kiveen. Puolen metrin etäisyydeltä toki vaan mut kyllä siitä varmasti nätin kivi-ihottuman saisi.

Nakyma huipultaHaavereita ei kuitenkaan satu, ja pääsen suht mukavasti jokaisen kokeilemani reitin ylös asti. Mielenkiintoisin kokemus syntyi siitä kun N. päätti tukea köyttä ylhäältä käsin. Mulla ei ollut mitään hajua siitä mitä kaveri siellä ylhäällä puuhaa, ja vasta viime hetkellä tajusin että aha, se ois nyt taas mun vuoro kiivetä. Pöllämystyneenä kapusin rinteen pysähdyksittä, miettimättä ja ongelmitta suoraan ylös. Sanoin N:lle että olipas helppo reitti ja se katsoi hoona ja sanoi että mutta sehän on näistä se vaikein. Rimakauhun ja panikoinnin vaikutus suoritukseen taitaa mulla olla aika suuri.

Koko päivä kului samassa paikassa, ehdin kiivetä pätkän ehkä kymmenisen kertaa. Paljon aikaa kului odotellessa N:n köydenkiinnittelyjä ja päästäessä kokeneempia kiipeilijöitä ohitse, mutta tauot olivat tervetulleita eikä aika käynyt pitkäksi muita katsellessa. Yhden maissa pistettiin kamat kasaan, enkä ois enää yhtään jaksanutkaan. Lähtöaika tuntui tuolloin hiukan aikaiselta, mutta myöhemmin aika hyvin valitulta. Viikonloppu oli kaunis, ja paluuliikenne Tokioon tosi ruuhkaista. Matkaan vierähti tällä kertaa kuutisen tuntia -- ja vähänkö ovat ankeita ne ruuhkailmoitustaulut jotka sanovat että seuraaviin 4 kilometriin kuluisi sitten 80 minuuttia, koska menivät laittamaan tuonne onnettomuuden hiukan tästä etiäpäin. Välillä käytiin onsenissa ja kotona olin vasta iltayhdeksän maissa, melkoisen väsyneenä.

Myöhäinen paluu ei haitannut, onnekkaasti maanantai oli kansallinen vapaapäivä. Juhlistin tätä fyysisen kunnon päivää suurimmaksi osaksi lojutilasta, petin pohjalta. Kivaa oli mutta tuskat jäi. En ole ihan varma lähtisinkö hetikohta samanlaiselle reissulle uudestaan, mutta tulipa tehtyä.

Oppimattomuutta; Sexual harassment kitten

Joo. Viime viikolla kirosin kun aamuneljält heräsin. Mut enpä oppinut. Viikolla hetken mielennyrjähdyksessä ilmoittauduin kahden päivän kivikiipeilyretkelle. Kaduin heti ja koitin perua budjettitekosyyllä, mutta ne katsoivat mun bluffin sanoen että no mennään edullisempaan paikkaan. Pakko sitten kai. Mut miks miks miks nämäkin haluavat tavata anivarhain, aamukuudelta hiton skutassa jonne multa menee yli tunti? Neljältä ylös on määrä taas ponkaista, ja kammoan edelleen koko kiipeilyideaa. Kuitenkin putoon tai pudotan muut ja kaikki menee kurjasti eikä kenellään o kivaa.

Ja kanssa-asuja viel pakoilee tän yön jossain duunissa ja lähtee konferenssimatkalle jolleen paratiisisaarelle ennen kuin mä palaan reissusta. Plääääh.

Sekuhara-chanMainittu hlö. sentään sai karmapisteitä oheiset posterit bongatessaan (ja kuvatessaan). Sievä SekuHara-kissa opettaa että kanssamatkustajan hipelöinti ei oo toivottu juttu, ja kertoo mitä voi tehdä kohteeksi joutuessaan. Tai jotain, suunnittelen kääntäväni tarkemmin joskus paremmalla ajalla. Vaikka kisun sievyydestä onkin helppo johtaa tietty viittaus, kannatan kyllä sinänsä junakäpälöinnin vastustamista noin yleensä -- women only -vaunut eivät tosiaankaan ole se oikea ratkaisu. Ikävä kyllä yhä asenne tuntuu naisilla olevan se että parasta pitää suunsa kiinni koska äläkän nostamisesta seuraisi käpälöintiäkin paljon epämiellyttävämpi Nolo Tilanne. Ja tietysti on aina kyseenalaista että auttaisiko se äläkkä: tässä, vähän vanhemmassa äärimmäisessä tapauksessa tapahtumien kulku oli ilmeisesti aika selkeä kanssamatkustajille mutta apua ei silti löytynyt. Yh.

Intternettii ja isoveljii

Iltapala: goma ae (pinaattia seesamikastikkeella), kevyesti etikkamarinoitua makrillia, merilevää, tofua, etikoituja ituja ja punaviiniä (!). Ei näytä kovin hienolta mutta pitäähän joku kuva olla.

Via irc: Flo control. Alakerran sisarlabrassa tekevät laajemmaltikin hahmontunnistusta, meillä käsiteltävät signaalit on puhetta vain. Vähänkö ois mageeta jos tutkis jotain sellaista että sais väsättyä siitä noinkin hienoi sovelluksia kotikäyttöön.

Tai no, siitähän se ois vaan kiinni että sais vaan enemmän loistoideoita. Meidän kerroksen kysymysvastausjärjestelmätiimin osanenkin sai taannoin semmoisen. Skype, opensource puheentunnistusengine ja voiceXML:aa tukeva ilmainen puhelinkeskusvepipalvelu johti helposti rakennettavaan labran sisäiseen leluun: puheella toimiva reittihaku Tokion junakaaokseen. Näitä palveluitahan ollaan tarjottu jo maailman sivu (eikä ne kai koskaan toimi kovin hyvin), mutta on se nyt ihan toista jos sen on ite tehnyt, omasta alastaan.

Useasti nykyisin toivoisin että olisin suuntautunut konekääntämiseen enkä mihinkään kysymysvastaussysteemeihin jotka ei ikinä toimi yhtä hyvin kuin hyvin aseteltu hakukoneavainsanarytäkkä. Paikallisten infowebistöjen määrä on suuri, ja jos enkkuversio löytyy se on aina vanhentunut. Googlen kääntäjä ja Rikaichan toki toimii, mutta silti. Että voisi paremmin integroida sen haun ja käännöksen, ja ehkä vielä saada giffeistäkin kanjit ulos käännettyinä. Mutta se nyt enää ei ois edes sitä alaa josta haaveilen hiukan salaa.

Toisaalla Intter Netissä kerrotaan miten Japani vastaa terrorismiin sormenjälkikontrollilla lentokentillä. Paitsi että tää asia on toki paha ja väärin, mua harmittaa hitosti se että jatkossa jonot kentillä tulee olemaan todennäköisesti pitkät ja hitaat. Mut laitan Krabsyn Suomeen kuun puolivaiheilla testaamaan asiaa, raporttia lisää ehkä sitten joskus.

Regular nähtävyys

Oho, taas viikonloppu.

Menin vuorelle. Aiemmin tuntematon japnityttö järkkäs, ilmo tuli listalle torstaina. Erikoista: tapaaminen yhdellä Tokion keskusasemista viideltä. Vii-del-tä. Muutenkin reissu tuntui ehkä hiukan turhanpuoleiselta: noustais n. 2 kilsan korkeuteen ja käveltäis 6h mut istuttais sen takia myös junassa yhteensä kuutisen tuntia ja bussissa tunti. Mut, lähin. Nousin ennen neljää ja irvistelin pimeydelle ja sateelle.

Oli kolmen tytön ryhmä. Koko matkan ajan satoi ja pälpätin sekavia. Mitään ei nähty. Sain jalkoihin neljä isoa ja kipeää rakkoa, koska kokeilin uusia (japaninolonsa päättäneen tutun lahjoittamia) kenkiä. Yks kokeilu riitti. Kaivoin matkalla kameran kertaalleen esiin, kun kerta olin sen ison ja hyvän mukaan raahannut, ja kun törmättiin toiseen vaellusryhmään joka ei suostunut siihen että me otettais kuva niistä niiden kameralla, ilman että ne ottaa vastineeksi meistä.

Retken lopuksi mentiin paikalliseen onseniin joka oli niin skutassa että voi hyvänen aika mua tuijotettiin. Ulkkari!!11! Eikä me nyt ees niin skutassa mun mielestä oltu. Joka ammeessa eri tyyppi tuli jutteleen, ja saunassa jututtanut tuli toistamiseen kylmäaltaassa ja kutsui kotiinsa. En mennyt.

Kylpyjen jälkeen syötiin kylpyläkompleksin raflassa hyvää kylmää udonia ja ihmeteltiin matkamuistomyymälän sokerikuorrutettuja heinäsirkkoja. Kotimatkalla junassa herätettiin pahennusta hihkuen ja otin kuvan Fujista matkaesitteestä: kuulemma ko. vuoren olis pitänyt olla hehkeästi esillä kävelymme varrella.

Hieno reissu. Eka kylmäudon. Tapaaminen viideltä on liian aikaisin.

Ainii

Hamsteri tosiaan kuoli (liiankin) hiljaisesti joskus viime viikolla. RIP. Ikää tarttui sentään melkein kolme vuotta.

Ehkä siksi uus sadan jenin kaupasta iltakävelyllä ostettu liikkeen/tärinän/tms-tunnistimella varustettu välkkyvä muovitakkujoustopallokumilelu on mulle nyt niin rakas. Ensin vaan leikin sillä ja heittelin sitä kohti ihmisiä, mutta sitten se unohtui soffalle ja aina kun kävelen huoneeseen se alkaa iloisesti välkkyy mulle, ja mulle tulee niin hyvä mieli. Snif.

Viikonloput viettyypi

Aromaterapiaa hengen jattilaisilleOli taas pitkä viikonloppu. Ensin sivistyttiin Uenossa luonnontieteellisen museon inkatsteekkijne-näyttelyssä. Oli ahdasta, ja tekstit ja äänet oli pääosin japaniksi, mut inkojen kallonmuokkausleikit olivat ihan kiintoisia, varsinkin kun jäljempi haku intternetistä paljasti että ne ilmeisesti turhan usein ovatkin merkki muinaisesta ihmisheimon ja ulkkariavaruukselaisten risteymistä! Myös museon vessa tarjosi elämyksiä.

Kujukuri beach, ChibaAstetta kivempaa oli uus surffireissu Chibaan! Paikka sama kuin edellisellä kertaa, josta tosin ei tässä blogissa o mainintaa, Yoe oli reippaampi. Eli, taannoin tähän videolinkitetyn kristillisen retken jälkeen jo edellisenäkin viikonloppuna oli auto ja nieltiin suolavettä kokonainen päivä Kujukurin biitsin keskivaiheilla.) Edellisestä keikasta oppineina vuokrattiin nyt kaksi lautaa yhden sijaan, ja odottelun sijaan surf.. pärskittiin enempi. Homma vei mutkin viimein kunnolla mukanaan kun tuli vähemmän kylmä. Sekä meno- että paluumatkoillakin oli pahuksesti vähempi ruuhkaa, ja päästiin vierailemaan kakskerroksisessa bussissa.

Siis, täydellinen reissu -- paitsi erään kameran hukkumisen, ja sen että nyt vuotaa silmät sakeana ja punaisina vettä, ja sen etten saa unta koska näen (uhkaavia) aaltoja ja tunnen huojuvani heti kun suljen silmäni. Uuuuuudestaan!

Jälkihuomio: osui silmään suolaveden seuraksi Wikipedian artikkelista että Kujukurin rannoilla voi keväisin ja syksyisin bongailla sanderlingei (mikä nyt lieneekään lintusen nimi suomeks). Ja kylläpä niitä tulikin bongattua, kaikilla reissuilla. Ihan vahingossa.

Elossa ja tajuttoman looginen

Mikä käy ilmi sanomattakin: olen tässä ollut pitkään hiljaa. Hiljaisuuden aikana on tapahtunut juttuja.

Ensinnäkin, tein testin. Olen ihan kone!


You Are Incredibly Logical

Move over Spock - you're the new master of logic
You think rationally, clearly, and quickly.
A seasoned problem solver, your mind is like a computer!


Minowabashi station Sitä ennen luin japnikirjailijan hermoja raastavan, tarkoituksella tässä nimettömäksi jäävän dekkarin. Hermoja raastoivat lukuisat "Tunsin itseni niin typeräksi, miksen ollut keksinyt tätä aiemmin!?"-kohdat. Joo, mikset keksinyt, kyllä tässä on jo odoteltukin. Poliisiroinnin sietämätön hitaus desu nee.

Mut jotain hyvää: kirjasta opin että Tokiossa on joskus liikuttu ratikoilla. Intternetti kertoi että tosiaan on, ja paljonkin, ja että viimeinen toimiva linja kulkee ihan meitin läheltä, ja pitihän sitä käydä sitten kokeilemassa. Kuvassa pääteasema parin kilometrin etäisyydeltä kotoa, vanhasta kaupungista. Ratikka oli söpö, hidas ja edullinen, ja siellä oli paljon lapsia ja ruuhkaa.

Jossain edellisten tekemisten välissä käytiin myös YoEventuresin mainiolla reissulla surffaamassa. Tai siis, oli meri, ja oli lauta, ja oltiin meressä laudalla, tiedä onko surffaaminen ihan oikea termi sille. Yoelle kiitos paitsi järkkäämisestä, myös alle toivottavasti embeddautuneesta koostevideosta. Olen paitsi looginen, myös linssilude.


Mitään muuta en ole tehnyt. Vannon! En mitään! Paitsi pannaria.

--
Edit: fontille tapahtui jotain kummaa jossain valissa, enka kyl ehka saanut sita vielkaan korjattua. Voivoi.