MOT

Niin siitä sattumusten kasautumisesta.

Kompuroin. Ei oo meikän kengät suunniteltu liukkaille jäille. Nyt on päässä monta tikkiä ja hiuksia ei sitten pestä ainakaan pariin päivään. Eikä tulehdusestoon varmuuden vuoksi määrättyjä antti biootteja ees löytynyt lähiapteekista. Sanoivat että me muualle. Kiitti vaan.

No hyvä ettei käynyt eilisaamuna matkalla esitelmään vaiks veripäisenä ois ehkä saanutkin pari huonosti vastattua kysymystä anteeks.

Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

Lautailua, osa 4

Lunta palmunlehdillaKäytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Enemman lunta maalaismaisemassaKun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.


Akvaariopuoti lumisateessaMutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

Pojalla on tylsää.

Jostain sen päähän pälkähtää ihmeellinen idea. Se haluaa leipoa kakun. Semmoisen kuiva-. Tai mauste-. Jonkin semmoisen. Kakun leipominen on just se mitä sen elämästä puuttuu.

Tyttö on silleen että mööh. Emmää tykkää kakuista. Ainakaan maustekakuista. Miksänyt haluat leipoa yhtäkkiä jonkun kakun. Mikä tää leivontainnostus oikein nyt on. Tyttöä on vaikea miellyttää.

Poika on että mutku.

Tyttö on kans.

Sitten tyttö muistaa että joskus kun se oli vielä nuori ja nätti ja valmistujaiskesänä sukulaisen luona vierailemassa Ulko Maassa, niin tehtiin semmoinen hirveän hyvä vähänniinkuin kuiva- tai maustekakku, joka ei ollut kuiva, eikä mausteinen. Mut se oli aika hyvä. Paitsi että sen talteenotettu resepti on nyt Koti Maassa jossain kellarissa jossain neljästäkymmenestä pahvilaatikosta jossain vihkossa.

Ei auta. Ratkaisu on löydettävä. Käytetään häikäilemättömästi hyväksi sukulaiskontakteja ja saadaan haltuun alkuperäinen resepti. Voitto!

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

Ameriikan tädin banaanipähkinäkakku4dl jauhoja
1/2tl leivinjauhetta/soodaa
2dl fariinisokeria
100g voisulaa
2 munaa
2/3dl piimää tai hapankermaa tai jotain
2 isoa banaania
1dl saksanpähkinöitä

Muussaa pannaanit haarukalla ja murjo myös pähkinöitä pienemmäksi (esim: pähkinät pussiin, rullataan pussin yli kaulimella/lasipullolla). Sotke keskenään kuiva-aineet (paitsi sokeri). Likaa vielä yksi astia jossa vaahdotat sokerin ja munat. Sotke kaikki keskenään, dumppaa voideltuun uunivuokaan, paista 175 asteessa noin tunti. Kakku paranee vanhetessaan, ei välttämättä kannata vetää huiviin ihan heti. Huom: Oheisen kuvan annos on kaksinkertainen ja täytti siis kaksi pitkulaista leipävuokaa.


Poika tarttuu heti tuumasta toiseen ja leipoo kakun. Mutta. Tyttö tuo kaupasta liian vähän pähkinöitä, ja auringonpilkut eivät ole suotuisat ja taikinaan päätyy jotenkin vain puolet tarvittavasta sokerimäärästä, ja leivinjauhe on päässyt vanhenemaan ja kakusta tulee tiiviihkö.

Ei se mitään. Hyvää! Mielenkiintoista nähdä tuleeko parempaa vai ei sitten seuraavalla kerralla kun kaikki menee nappiin.

Sitten. Eräänä päivänä kun poika on poissa kotoa, päättää tyttö että on seuraavan yrityksen aika. Nyt on rutosti pähkinöitä, on uutta leivinjauhetta, luetaan ohjetta tarkasti ja ihan alkuun mitataan kaikki jutut omiin vateihinsa ettei vaan mikään unohdu. Vaahdotetaan, vaivalla (tiesittekö että sauvasoseuttimella voi vaahdottaa munasokerisoosia?). Väsätään. Sotketaan. Kipataan. Uunitetaan.

Löydetään pöydältä unohtunut hapanmaitotuote.

Ensi kerralla kaikki menee nappiin.

Au!

KulmanvahtinalleMiksi. Miiiiiksi pitää olla keittiön yläkaapit just sillä korkeudella että kun siellä mitään puuhastelee niin auki jäädessään ne aina osuvat muhevasti otsaluuhun. Joo, kulmien pehmustusta on suoritettu mut nalleja ei mahdu kaikkiin. Au.

Muovikuusi?Ja kun ny ei ollut mitään oikeaa asiaa taaskaan niin kysyttäköön vielä että milloin kuuluu kuolla joulukuusen. Ennen ei heitetä pois kun alkaa neulaset rapista, kle. Kakskuukautissisälläolomerkkipäivä on ihan kohta.

Aijoo ja vielä. Vaikken yleensä mitään päivänpolttavia linkkejä täällä viljelekään niin tän sentään pistän. Mainichi uutisoi siitä miten japanilaiset viis veisaavat tonnikalan elohopeapitoisuuksista: "...the Japanese government ... exempts tuna from its legal limits on mercury in seafood because it's not caught coastally.". No kuinkas muuten; kansainvälisen raatimme jämsäläisjäsenen sanoin: ei kala voi painaa tonnia jossei se oo osin metallia!

Onneks mun sushilemppareita ovat lohi ja makrilli. Ensinmainittu saa lisäplussaa siitä että saatavuus Suomessakin on suht hyvä, ja kakkonen siitä että makrilli on yksi niitä kaloja jotka merissä todennäköisesti viimeisimpinä uiskentelee siinä vaiheessa kun ryöstökalastus ja saasteet ovat tunat tappaneet.*

* = Tän luin joskus jostain enkä jaksa nyt tarkistaa. Mistä tuli mieleen että jostain muualta** luin aikaisemmin joskus että ihminen muistaa lukemansa asian paljon kauemmin kuin sen mistä se on luettu: ei siis kannata lukea roskalähteitä koska muistijäljen himmettyä voi alkaa pitää puppaa totena.

** = En muista mistä. :-P Oisko ollut jossain sosiaalipsykologian perusteita tavatessa.

Mulle kyllä kelpaa ihan vaan tää vanha

Koska oli ihan sajraan kaunis ja aurinkoinen sää enkä kuitenkaan jaksanut haikkia väsätä (taaskaan), tuli raahauduttua jälleen sunnuntaikävelylle kotinurkille. Koska Asakusassa, Uenon puistossa ja Arakawan/Minowan suunnilla on käpästelty jo miljoonasataa kertaa, päätettiin suunnaksi Yanaka.

Kuuma mirukuseekiToisin kuin meitin asuinalue Negishi, Yanaka välttyi pahimmilta pommituksilta toisessa maailmansodassa ja sen kapeita katuja reunustavat vanhat rakennukset -- jotkut Edo-kaudelta asti. Temppelit, teehuoneet ja taidegalleriat seuraavat toistaan niin että heikkopäistä hirvittää. Leimallista lafkoille on, että ulospäin ei kummemmin hintoja mainostella ja enkkuselityksiä on turha etsiä. Ei, ei uskallettu sisään yhteenkään, oli tyytyminen vendarin tarjontaan. :-P

Vika shogunYanakassa ollaan vaellettu toki ennenkin, mutta tällä kertaa suuntapäätökselle oli olemassa ihan tekosyykin. Uusin mielenkiintoinen tuttavuus japanikirjailijoissa on Fumiko Enchi, jonka haudan pitäisi sijaita Yanakan puistomaisella hautuumaalla. Jossain. Eikä hautuumaa ole mikään pieni. Vaelsimme paikassa sen minkä jaksoimme, odotetusti kohdettamme löytämättä (pienenä lohdutuspalkintona törmättiin tosin Japanin vikan shogunin hautaan ja kymmeniin kissoihin). Hautausmaan infotaulun tavaaminen ei auttanut: Enchin nimen kanjit oli kyllä etukäteen talletettu kännykkään mutta eipä ollut listattujen haudattujen joukossa niitä.

Enchin puuttuminen merkkihenkilöiden listasta tuli tulkittua ehkä kuuluisuusarvon pienuudesta johtuvaksi. Vasta jälkikäteen iski ajatus siitä että ehkä listat koostuivatkin buddhalaistyyliin kuoleman jälkeen annetuista nimistä -- vaikka eipä mikään listan syntymäajoistakaan kyllä mätsännyt ja olishan tuo aika turistiepäystävällistä. Tiedä häntä, luovuin joka tapauksessa jo toivosta.

Postuumi nimenmuutos on kyllä jo aihe sinällään. Homman juju on siinä, että kuolleen elinaikaisen nimen mainitseminen saattaisi kutsua heebon takaisin kummittelemaan. Jotta kuolleista silti pääsisi jotain pahaa juoruamaan pitää siis heidät hautajaisissa uudelleennimeämän. Uutta nimeä (kaimyou) tosin ilmeisesti nykyään käytännössä käytetään vain kuninkaallisista -- hautajaisia ja hautamuistomerkkiä lukuunottamatta.

Jaa että mimmoinen se nimi sitten on? Mitä pidempi ja monimutkaisempi, sen parempi. Pituutta saa lisää jos perhe lahjoittaa temppelille tarpeeksi rahaa: kalleimmat nimet saattavat maksaa jopa miljoona jeniä. Kallis hinta merkeistä jotka yleensä ovat vielä niin vanhoja ettei niitä kukaan enää edes osaa lukea. Ilmaiseksikin nimen saa, mutta jotkut temppelit ovat saaneet surullista mainetta siitä että painostavat kalliiden nimien ostoon. Asiaa pohdittiin paikallissuomalaisten yhteisvoimin, ja todettiin että kovaa on peli: Haluaisitko itse että hautakivessäsi seisoo esim. "Kitsas Porsas"?

Murskatut luulot

MäkiMentiin taas YoEventuresin kyydissä laskemaan mäkeä -- tällä kertaa ei kuitenkaan mysteerireissulle vaan ihan ennalta tiedettiin matkakohde. Hintaa tuli aavistus enemmän mutta ei niin että sillä olisi oikeasti väliä. Isompi miinus on että mäkiaika lyheni ronskisti. Aiemmin ollaan selvitty kahden ja puolen tunnin ajelulla per suunta, mutta Asama 2000 Parkiin jatketaan aiemmasta vierailukohteestamme vielä tunti etiäpäin. Eli kun Saku Paradassa vyörytään ulos bussista jo puoli yhdentoista maissa ja palataan sinne viideltä, Asamalandiassa aikaa on vain puoli kahdestatoista neljään. Hiukka naftisti, vaikka tällä kertaa sattuneesta syystä se oli mulle ihan tarpeeksi.

Se kyllä pitää sanoa että paikka oli maisemien puolesta aivan hillittömän ihku. Ja hyvä niin, useampaan otteeseen saattoi mäen laella ottaa lunkisti ja vältellä laskemisen aloittamista ihan hyvällä syyllä.

Jaa miks vältellä? No ku. Edelliskerroilla on taidot kasvaneet siinä määrin reippaasti että laskeminen oli kovin poppista. Uskalsi jo mennä välillä vähän lujaakin ja saattoi luottaa siihen että kääntyminen onnistuu vähemmän nololtakin puolelta eikä tarttenna enää laskea lehden lailla leijuskellen. Mutta tällä kertaa: urgh. Tsuff vaan oli sanonut kaikki lihasmuisti ja muukin, lauta ei kääntynyt mihinkään suuntaan millään, ja vietin ekan tunnin 8-asteen lastenmäessä kun olin ensin varmistanut vuokraajataholta että en tosiaan nyt saa vaihdettua enää lautasettiä suksiin. Mikon ansiokkaan painostuksen ansiosta vaihdoin sitten lopultakin seuraavakshelpoimpaan mäkeen jonka jyrkät paikat tulin kyllä ihan vaan kanttaamalla alas. Hi-taaaas-ti. Parin laskun jälkeen päässä sitten naksahti jotain ja yhtäkkiä muistin taas et miten tää meni, ainakin melkein. Tiukkaa teki loppuun asti.

Niinku, mitä ihmettä, kysyn. Voinks odottaa että tää tapahtuu joskus kun hyppään vaikka polkupyörän selkään, etten vaan saa menopeliä liikkeelle tahi pysymään pystyssä? Että unohdan kuinka juostaan (tätä tapahtuu muuten unissa monesti, äklöä)?

Rinteet olivat kyllä aika tiukasti jäässä, varsinkin se eka kokeiltu pikkumäki. Tuntui vaikuttavan asiaan. Suurempi este mulla tuntui kuitenkin olevan joku ihmeellinen henkinen este, vauhti pelotti ihan liikaa. Grrr.

Illalla sitten toisaalta iski kamala hytinä ja väsy ja heräsin aamulla tiukassa kurkkukivussa ja kuumeessa. Loistohomma, kuume tuo ihan uutta puhtia laskemisen aiheuttamaan lihaskipuun! Ajoituskin on mainio: munhan piti tällä viikolla just ruveta taas ahkeraks opiskelijaks lintsarin sijaan, ja iltapäivällä on pari luentoa joilta poissaolo kyllä huomattaisiin. Vinkukiti. Sopii toivoa että saan junassa istumapaikan.

Ameriikan tädin banaanipähkinäkakkuVuan jotta ei menis aivan holtittomaksi väninäksi niin laitetaan irrallinen loppukevennys nuhraamaan viimeisimmänkin punaisen langan rippeen tästä postauksesta: Jeee, kiltti Mikko leipoi nostalgisen hyvänmielenkakun! Mutta siitä lisää joskus toiste.

Edistystä se pienikii

Taloyhtion kausittain vaihtuva aulakoristeLaitoin torstai-iltana piiitkän pähkäilyn ja itseinhon päätteeksi proffalle meiliä että tuossa olis artsunraakile ja anteeksi että siitä ei ole mihinkään ja etten ole laittanut sitä kelleen luettavaksi ja DL on huomenna ja mitäs tehdään kun en nyt lupaamaani konffuun tätä asiaa submitoi, ja, mikä oleellisinta, heitätkö mut roskiin sen kanssa.

Perjantaiaamuna uskalsin alle puolen tunnin väistelyn jälkeen lukea vastauksen. Emme menneet roskiin kumpainenkaan meistä. Vietimme päivän kuumeisesti yhdessä hioutuen, ja kello kahden maagiseen DL:aan mennessä meistä tuli ytimekkäämpiä ja myyvempiä ja kirjoitusvirheitäkin korjattiin siinä määrin tarpeeksi että submitnappia painaessani oli olo että vaikka nyt tähän tajuahtaaseen konferenssiin ei millään voi päästä, en silti tehnyt aivan sairaan huonoa työtä ja reviewtyypit vaivautuvat ehkä lukemaan jutun sentään ekaa sivua pidemmälle ennen kuin tuhahtaen asian sivuun heittävät.

Tämän ei sentään euforisen mutta kumminnii helpottuneen hetken jälkeen kohdattiin vielä muita vastoinkäymisiä ja nolahduksia ja hupsikseja, mutta niiden ahdistavuutta ei tosissaankaan mitata viimeaikaisilla häpeälusmuiluaikaansaamattomuusindeksillä tahi eisiitämihinkäänole-sonsyntyjäänpaha-auralla. Phew.

Hetkeksi.