Kiipeevä kielenope

(Flying spaghetti monster kuulostais paremmalta, mut kaikkee ei voi saada)

Tänään menin taas alastomana hissiin. Hetkeä myöhemmin istuin noin 15-asteisessa huoneessa sinisessä valossa, ja tihrustelin suomalaisen saunanoven lasin läpi kun muovikoivuissa tuikkivat (blink-blink) kultaiset jouluvalot, taustalla kattoon maalattu sinitaivas (ja lisää koivuja joissa onneks ei ollut mitään valoja). Sitten alkoi sataa lunta katosta. Nakuna alkoi pian viluttamaan ja siirryin kokolattiamatotettuun tarjolla olevista saunahuoneista kuumempaan, torkkumaan hetkeksi sermin suojassa sametinpehmeän pyyhkeen päällä. Taustalla Mozartia. Kun sain tarpeekseni, siirryin alakerran kylmäaltaan kautta pissankeltaiseen erikoiskylpyyn "Tänään on erikoispäivä lauantai! Laitoimme veteenne asiaa [tuntematonkanji] jotta se olisi ihanan keltaista ja jännää!" luki seinäkalenterissa.

Läksin pois aika lailla rentoutuneena, vaikka ois kyllä kulunut sujuvasti vielä toinenkin tunti. Loistopaikka, kitsch on ihanaa! Uudestaan! Kaikki mukaan! www.yukaraku.com. Sielt saa ruokaa kans, ja olutta, ja hierontoja jne jne.

Ennen kivoja kylpykokemuksia laitoin kahdelle eri ulkoilmalistalle meilii et ois tämmöne rankka retki mut lopussa kiva kylpy. Tuli yks vastaus. Menimme kaksin.

Ainoa osallistuja kertoi että liittyi ulkoilmaseuraan oppiakseen englantia. Sillä oli mukana vihko johon se oli kirjoittanut uusia sanoja edellisiltä vaelluksilta, kuten leipurin tusina (13), ja kalamiehen tusina (11). Multa se sai vain sanat hazy, nostalgic, quite, clogged ja "Ei maha mittään".

Minä vuorostani opin että kuulemma käytän tosi usein sanoja quite ja might. Kertooko tää mun epävarmuudesta vai siitä että katson brittisarjoja? Kun kantelin Mikolle se kehtas nauraa. Kostoks kerroin sille mitä sanoja se itse aina enkkua puhuessaan toistelee. Hähää.

Hauta retikkapellossaReissu oli hyvä. Käveltiin nopiaan. Oli paljon mutaa, ja lunta, ja jäätä, ja käytettiin jääpiikkejä kengissä, kunnes ne olivat keränneet kilon sitä mutaa. (Lähes) läsnä olivat myös aurinko, Fujisan, kaukainen Tokio, rannikko, Miuran niemimaa, läheltä sujahtelevia liitovarjoilijoita ja kolme peuraa.

Oheisessa kuvassa pieni hautuumaa keskella retikkapeltoa.

Epätoivoisia toimenpiteitä

Enpä tiedä miksi mutta viime aikoina on jostain syystä tehnyt iltaisin ihan sajraasti mieli jotain makiaa. Japanista on onneksi vaikea löytää ihananihkuja viininkumeja joita olisi liian helppo syödä liian paljon liian nopeasti vatsavaivoihin päätyen. Sen sijaan otin asiakseni pitää yllä varastoa hitaasti imeskeltäviä kovia karkkeja, koska (teoriassa) pari semmoista vie hyvin makeannälän mutta niitä on vaikea mutustella liikaa kerralla.

Todellisuudessa ainakin kermakarkit ovat semmoisia että kun niitä on pari makiannälkään napsinut, niin rupeaakin mieli tekemään lisää ja lisää ja lisää, ja leffaa katsellessa ehtii hävitä namusia iso kasa.

Tea candySeuraava askel hallitussa sokerihiirustelussa oli ostaa vähemmän hyviä karkkeja -- ja kun lähikaupassa sitten silmään osui teenmakuinen variantti, ei tarvinnut kauaa miettiä.

Mutta voih. Jopa teekarkit, ekakokeilulla aika oudot ja ei niin ihastuttavat, alkoivat pikku hiljaa sulaa sutjakkaammin suussa. Luulin jo hävinneeni taistelun, menetin luottamukseni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, kun...

Daikon radish/ginger candy :-P...löysin satajenilästä oheisen herkun. Olis vaan pitänyt luottaa siihen että kyllä Japani pelastaa: Inkivääri-retikkakarkkia. Inkiväärin maku on tavallaan ihan kiva, mutta prosessoidun retikan löyhähdys on jotain mihin tuskin helpolla tottuu. Jos mielikuvitus ei taivu retikoihin, kuvittele vaikkapa kaalipatakarkkia!

Tyypit on ihan pihalla

Perjantaiaamu paljasti meiliboksista käsittämättömän yllätyksen. Tammikuussa submitoitu paperi hyväksyttiin konferenssiin johon sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi.

Edellisestä (ekakirjoittajana kirjoittamastani) hyväksytystä (tai edes submitoidusta) paperistani on aikaa jo pitkät kaksi vuotta. Tuon paperin ja samoihin aikoihin valmistuneen gradun jälkeen käytin ekan puol vuotta lusmuiluun tutkijaopiskelijana, sen jälkeen tohtoriskurssille päästyäni toisen puol vuotta japanin intensiivikurssiin, ja sen jälkeisen viimeisen vuoden... nojoo, tämänkertaisen paperin aiheeseen mutta laiskasti, panikoiden ja vastuuta pakoillen. Artsu valmistui viime tingassa, pääosa siitä kirjoittui DL:aa edeltävänä viimeisenä viistuntisena, ja paitsi etten osaa arvostaa vuoden aikana tekemääni työtä myös paperin rakenne ja kieli tuntui aivan liian huteralta loppurutistuksen jälkeen luettuna.

Edellispaperin kanssa olin myös tosi yllättynyt. Tuolloin kuitenkin ensimmäinen tunne läpipääsytiedon saatuani oli voitonriemu -- nyt fiilis hujahti suoraan johonkin aivan muuhun:

Jossain on pakko olla joku virhe. Peer-review tapahtui doubleblind-tyyliin joten nimekäs proffa ei pitäis olla syy hyväksynnälle... vai jätinkö vahingossa tekstiin jotain pieniä vihjeitä? Tai ehkä ne luulevat että keräämäni data on parempaa kuin onkaan. Entä sitten kun ne näkevät todellisuuden, ja ottavat posterisessioon sangollisen mätiä tomaatteja mua varten... Mähän vaan feikkaan tutkimusta, enkä oikeesti tiedä mistään mitään. Apua. Voidaanko perua koko juttu.

Tämmöisinä hetkinä tulee mietittyä vakavasti sitä että mistä hiivatista tämä uskomaton kyky olla luottamatta itseensä oikein tulee. No, onpahan jotain mitä työstää.

--

Lumista GunmaaMitäs muuta viimeaikoina. Käytiin taas "lumilautailemassa", tai siis istuttiin lumimyrskyn keskellä bussissa reilut kymmenen tuntia ja lautailtiin kaks ja puol. Ja maksettiin sikana vähälihaisesta biifukareesta. Reissun on ystävällisesti mainiosti kuvaillut Sty Yoen blogin kommenteissa, katsokaatten sieltä jos kiinnostaa. Muuta lisättävää ei mulla asiaan ole kuin että minusta meitin bussikuski oli varsinainen ninja kun päätti famiriimaatolta palata hiukan takaisin ja mennä moottoritielle toista, ruuhkatonta reittiä pitkin.

Niin, ja se se vielä että päivä oli sinällään hyvin mielenkiintoinen tutustumisretki lumiseen Japaniin, vuoristo/merisään rankkaan vaihtelevuuteen ja siihen miten syviä ne nietokset parhaimmillaan vuorilla ovat (suuren osan matkaa hanki ulottui bussin ikkunan yläosaan asti). Tosin, se että mielenkiintoa sai pidettyä yllä vaati aikamoisen satsin tahdonvoimaa ja keskittymistä, ettei päässyt lipsumaan rankkaan v*tutukseen kun bussukka körötteli kolmee kilsaa tunnissa tai kun lastenmäessä vauhti oli nolla ja lunta tuiskusi joka suunnasta.

--

Nakki-spämmikeittoKäytiin Mikon kanssa izakayassa istumassa ja koska talvi on niin hiton kylmä (tule kevät, tule), syötiin satunnaista nabea joka valittiin suttuisen kuvan perusteella kahdesta mahdollisesta. Yllätys oli suuri kun sopan lihaosa koostui nakeista ja spämmistä -- niin suuri että mua vaadittiin asia tälleen julkisesti esilletuoman: japanilaisetkin tekee nakkikeittoo ja izakayassakin tarttee spämmifiltterii!! So there.

Ja ei, se ei ollut erityisen hyvää.

Kokeileva keittiö testaa mielenterveyden rajoja

Leivoin leipää. Helpohko nopea toimitus, ja hintansa väärti: Kaupassa myydään vaan typerää hahtuvapaahtoleipää. Kotileipomon on helppo iskeä taikinaan puolipehmeitä ohranjyviä hammastyötä tarjoamaan, ruista ja vehnälesettä kuiduiksi, valkosipulia, pähkinöitä, auringonkukan ja/tai sesaminsiemeniä, mitä ikinä vaan huvittaa. Ja taikinaanhan ei tartte ees sormin koskea (jauhopyörittelyt & terhakkaan alustamisen jätän ihan muille), kunhan teet semmoisen mukavan pehmeän siitä ja kauhalla kippaat voideltuihin leipävuokiin ja avot. Kohta on mitä syödä.

Just tänään oli kuitenkin yks niitä päiviä kun aivon Kokeilevan Keittiön Yksikkö veti ylikierroksilla. Ei riittänyt se että hmjaa, jos mä täytän noi kaks vuokaa tällä perusleivällä, ja voisin ehkä kokeilla laittaa rutosti valkosipulia, basilikaa ja purjoa tuohon kolmanteen! Ei.

Hänelle jolla on jo kaikkeaMitäs jos...
laitan uuden pienen taikinan kun se mahtuu noiden varsinaisten vuokien ylle pellillä.

Mitäs jos...
laitan siihen nattoo, mausteineen, ja vaikka viel hiukan silputtua merilevää. Joo! Ei voi tulla kuin hyvää. Ja vähänkö terveellistä. Ruista ja nattoo. Japani ja Suomi, samassa leivässä! Kukaan ei vois kieltäytyä.

Vai?

Junassa on hauska matkustaa

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Ruuhka-ajan aikataulu


Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)

Teeylläri

TeekulhoLapsna maistoin kerran kulauksen teetä äiskän kupista. Siinä oli, luulen, paitsi teeta myos sokeria. Se oli niin pahaa että muistikuvani mukaan juoksin toiseen huoneeseen sänkyyni ja lämäsin naaman patjaan rankasti murjottaakseni. Yäk!

Em. maistikokemuksen takia tiesinluulin vihaavani teetä ainakin noin 25-vuotiaaksi asti, jolloin elämälleni kovasti tärkeä henkilö laittoi mut juomaan erästä toista teelajiketta, ja maidon kanssa. Ja se tee oli ihanaa. Jälkikäteen olen päätellyt että aiempi traumatee oli Liptonin keltaista hirveyttä jonka tuoksu nostaa niskakarvat pystyyn ja jota en vieläkään saa millään alas riippumatta oheistetun maidon ja sokerin määrästä.

En ole minkäänmoinen hienostunut teepuristi, tuppaan lipittämään vain mausteteitä ja kuten sanottua, ronskilla maitosokerilla höystettynä. Suomesta saatavat Nordqvistin perusmaut on ihan niitä parhaita -- satun tykkäämään ihan hitosti mm. Keisarin Morsiamesta löytyvästä malvankukasta. Ja siks sai Mikko niitä tuoda viime syystalvena Suomessa käytyään aikamoisen lastin tuliaisena.

Koska Japanin talvi on sisätiloissa hiton kylmä, ovat teevarastot kuluneet häkellyttävää vauhtia. Siks oli aika hienoa että pari päivää sitten ihan muita asioita toimittaessani törmäsin teepuotiin. Lupicialla on hyllyt täynnä herkullisen tuoksuisia, kohtuullisen hintaisia vihreitä ja mustia, maustettuja ja maustamattomia mitäikinä-myyntinimikkeitä ja toimipisteitä ympäri Tokiota. Trallala. Mukaan lähti kiireen ja puodin hetkellisen ahtauden mukaan vain yksi hedelmäinen sekoitus ja enkkukataloogi josta seuraavaa vierailua varten on merkattu jo ainakin maitosekoitukseksi sopivat rommirusina ja vanilja-kastanja. Suosittelen.

Kiva löytö: Japanin savuttomat ravintolat

Kavelytupakka lopettakaamme.Japanin tupakointilainsäädäntö tuntuu nurinkuriselta. Ravintoloissa saa tuprutella niin rankasti kuin vain jaksaa ja izakayassa savuttoman kinen-istumapaikan pyytäminen johtaa yleensä siihen että omassa pikkupöydässä ei ole tuhkakuppia mutta viereisessä pöydässä (joka parhaimmillaan sijaitsee 10 sentin päässä) kyllä kärytellään surutta. Sen sijaan kaduilla tupakointi on useassa paikassa sakon uhalla kiellettyä -- muun muassa kotinurkillamme Uguisudanissa kiellosta ilmoitetaan sekä katumaalauksin että sähkötolpissa roikkuvissa mainoslakanoissa. Kiellon rikkomisen seurauksista täällä ei mulla ole tietoa mutta esimerkiksi Osakassa palkintona saattaa saada tuhannen jenin sakot (n. 7 euroa).

Nurinkurisen (ainakin minusta) systeemin taustalla on ilmeisesti se että ravintolassa ihmiset ovat vapaaehtoisesti mutta katu on kaikkien yhteistä aluetta jossa ei pitäisi joutua savua nielemään. Henkkoht. mieluummin nauttisin savuttomuudesta ravintolassa: kadunkulmassa savuttelevaan on helppo pitää kyllin pitkä hajurako. Olenkin siksi kovasti innoissani uudesta saittilöydöstä: www.kinen-style.com on ottanut asiakseen listata koko Japanin savuttomat raflat. Tokion alueelta niitä löytyy noin 2600, ja esimerkiksi lähialueelta Uenosta useita kymmeniä. Jes. Valitettavasti saitin enkkuosio on aika vajaa ja raflalistat esittelevät enimmäkseen ei-oota, joten kielitaitoa tai käännöspalvelunkäyttökykyä se vaatii.

Edit: lisätietoa katutupakoinnista Tokiossa. Chiyoda-ku:ssa ollaan ankarimpia: ei vain kävellen vaan myös paikallaan seisten (!) on savuttelu kiellettyä ja rangaistuksena voi saada jopa 50 000 jenin sakot! Kotikulmista (Taito-ku) sanotaan vain: "There is a provision of punishment for smoking on the street or in public places without carrying a portable ashtray as well as for throwing away cigarette butts" -- mitä se sitten tarkoittaakaan.