Regular nähtävyys

Oho, taas viikonloppu.

Menin vuorelle. Aiemmin tuntematon japnityttö järkkäs, ilmo tuli listalle torstaina. Erikoista: tapaaminen yhdellä Tokion keskusasemista viideltä. Vii-del-tä. Muutenkin reissu tuntui ehkä hiukan turhanpuoleiselta: noustais n. 2 kilsan korkeuteen ja käveltäis 6h mut istuttais sen takia myös junassa yhteensä kuutisen tuntia ja bussissa tunti. Mut, lähin. Nousin ennen neljää ja irvistelin pimeydelle ja sateelle.

Oli kolmen tytön ryhmä. Koko matkan ajan satoi ja pälpätin sekavia. Mitään ei nähty. Sain jalkoihin neljä isoa ja kipeää rakkoa, koska kokeilin uusia (japaninolonsa päättäneen tutun lahjoittamia) kenkiä. Yks kokeilu riitti. Kaivoin matkalla kameran kertaalleen esiin, kun kerta olin sen ison ja hyvän mukaan raahannut, ja kun törmättiin toiseen vaellusryhmään joka ei suostunut siihen että me otettais kuva niistä niiden kameralla, ilman että ne ottaa vastineeksi meistä.

Retken lopuksi mentiin paikalliseen onseniin joka oli niin skutassa että voi hyvänen aika mua tuijotettiin. Ulkkari!!11! Eikä me nyt ees niin skutassa mun mielestä oltu. Joka ammeessa eri tyyppi tuli jutteleen, ja saunassa jututtanut tuli toistamiseen kylmäaltaassa ja kutsui kotiinsa. En mennyt.

Kylpyjen jälkeen syötiin kylpyläkompleksin raflassa hyvää kylmää udonia ja ihmeteltiin matkamuistomyymälän sokerikuorrutettuja heinäsirkkoja. Kotimatkalla junassa herätettiin pahennusta hihkuen ja otin kuvan Fujista matkaesitteestä: kuulemma ko. vuoren olis pitänyt olla hehkeästi esillä kävelymme varrella.

Hieno reissu. Eka kylmäudon. Tapaaminen viideltä on liian aikaisin.

Ainii

Hamsteri tosiaan kuoli (liiankin) hiljaisesti joskus viime viikolla. RIP. Ikää tarttui sentään melkein kolme vuotta.

Ehkä siksi uus sadan jenin kaupasta iltakävelyllä ostettu liikkeen/tärinän/tms-tunnistimella varustettu välkkyvä muovitakkujoustopallokumilelu on mulle nyt niin rakas. Ensin vaan leikin sillä ja heittelin sitä kohti ihmisiä, mutta sitten se unohtui soffalle ja aina kun kävelen huoneeseen se alkaa iloisesti välkkyy mulle, ja mulle tulee niin hyvä mieli. Snif.

Viikonloput viettyypi

Oli taas pitkä viikonloppu. Ensin sivistyttiin Uenossa luonnontieteellisen museon inkatsteekkijne-näyttelyssä. Oli ahdasta, ja tekstit ja äänet oli pääosin japaniksi, mut inkojen kallonmuokkausleikit olivat ihan kiintoisia, varsinkin kun jäljempi haku intternetistä paljasti että ne ilmeisesti turhan usein ovatkin merkki muinaisesta ihmisheimon ja ulkkariavaruukselaisten risteymistä! Myös museon vessa tarjosi elämyksiä.

Astetta kivempaa oli uus surffireissu Chibaan! Paikka sama kuin edellisellä kertaa, josta tosin ei tässä blogissa o mainintaa, Yoe oli reippaampi. Eli, taannoin tähän videolinkitetyn kristillisen retken jälkeen jo edellisenäkin viikonloppuna oli auto ja nieltiin suolavettä kokonainen päivä Kujukurin biitsin keskivaiheilla.) Edellisestä keikasta oppineina vuokrattiin nyt kaksi lautaa yhden sijaan, ja odottelun sijaan surf.. pärskittiin enempi. Homma vei mutkin viimein kunnolla mukanaan kun tuli vähemmän kylmä. Sekä meno- että paluumatkoillakin oli pahuksesti vähempi ruuhkaa, ja päästiin vierailemaan kakskerroksisessa bussissa.

Siis, täydellinen reissu -- paitsi erään kameran hukkumisen, ja sen että nyt vuotaa silmät sakeana ja punaisina vettä, ja sen etten saa unta koska näen (uhkaavia) aaltoja ja tunnen huojuvani heti kun suljen silmäni. Uuuuuudestaan!

Jälkihuomio: osui silmään suolaveden seuraksi Wikipedian artikkelista että Kujukurin rannoilla voi keväisin ja syksyisin bongailla sanderlingei (mikä nyt lieneekään lintusen nimi suomeks). Ja kylläpä niitä tulikin bongattua, kaikilla reissuilla. Ihan vahingossa.

Elossa ja tajuttoman looginen

Mikä käy ilmi sanomattakin: olen tässä ollut pitkään hiljaa. Hiljaisuuden aikana on tapahtunut juttuja.

Ensinnäkin, tein testin. Olen ihan kone!

You Are Incredibly Logical

Move over Spock - you're the new master of logic You think rationally, clearly, and quickly. A seasoned problem solver, your mind is like a computer!

How Logical Are You?

Sitä ennen luin japnikirjailijan hermoja raastavan, tarkoituksella tässä nimettömäksi jäävän dekkarin. Hermoja raastoivat lukuisat "Tunsin itseni niin typeräksi, miksen ollut keksinyt tätä aiemmin!?"-kohdat. Joo, mikset keksinyt, kyllä tässä on jo odoteltukin. Poliisiroinnin sietämätön hitaus desu nee.

Mut jotain hyvää: kirjasta opin että Tokiossa on joskus liikuttu ratikoilla. Intternetti kertoi että tosiaan on, ja paljonkin, ja että viimeinen toimiva linja kulkee ihan meitin läheltä, ja pitihän sitä käydä sitten kokeilemassa. Kuvassa pääteasema parin kilometrin etäisyydeltä kotoa, vanhasta kaupungista. Ratikka oli söpö, hidas ja edullinen, ja siellä oli paljon lapsia ja ruuhkaa.

Jossain edellisten tekemisten välissä käytiin myös YoEventuresin mainiolla reissulla surffaamassa. Tai siis, oli meri, ja oli lauta, ja oltiin meressä laudalla, tiedä onko surffaaminen ihan oikea termi sille. Yoelle kiitos paitsi järkkäämisestä, myös alle toivottavasti embeddautuneesta koostevideosta. Olen paitsi looginen, myös linssilude.


Mitään muuta en ole tehnyt. Vannon! En mitään! Paitsi pannaria.

--
Edit: fontille tapahtui jotain kummaa jossain valissa, enka kyl ehka saanut sita vielkaan korjattua. Voivoi.

Hukattu vuosi, hukattu elämä

Vastahan mä aloitin kolmen vuoden gradschoolin lokakuussa. Sit yhtäkkiä onkin jo melkein seuraavan vuoden syyskuu ja naapuruston kissat pulauttelee kilvan pentuja.

Mitä mä olen saanut aikaan? En niin mitään. Kävin tuskalla japaninkurssin ja ymmärrän jo jonkin verran siitä mitä ympärillä puhutaan, en kuitenkaan jos puhutaan liian kohteliaasti eli useimmissa asiakaspalvelutilanteissa. Ite en uskalla sanoa mitään ja jos uskallan niin kukaan ei ymmärrä. Tai ehkä ne ei kuule koska en osaa puhua kunnolla ääneen.

Tutkimus? Hah. Olen muka kerännyt korpusta. Siitä ei tule mitään. Rakennettu on tuhanteen suuntaan levinnyt skriptahäkkyrä ja kasa datafileitä, kaikki eri formaatissa, sisällä paskaa dataa jonka käyttökelpoisuudesta tai -tarkoituksesta mulla ei ole hajuakaan. Ja vaikka dataa on tarpeeksi että en pysy siitä kärryillä, on sitä vielä mihinkään oikeaan käyttöön ihan liian vähän. Istun duunissa tuijottaen excelfileitä tyhmänä, väliin muutellen niitä edes taas, kehitellen jotain ideoita, mutta joka suunnassa on umpikuja.

Muu elämä? Mua ei kiinnosta mikään. En jaksais nousta aamulla ylös, enkä aina nousekaan. Ihmiset on pelottavia. Kirjaa vois lukea sängyn pohjalla.

Kiusallanikin pidän soittolistalla Vilkkumaata.

Luonnontieteellistä uteliaisuutta

Sääennuste oli ilkiö. Sunnuntaina piti sataa iltapäivällä, siksi ei tiemme käynyt joenrantaan pulskahtelemaan. Sen sijaan kävimme Tokyo Sea Life-akvaariossa. Ei kyllä satanut, oli reippaasti yli kolmekympin helle taas. Kohtasimme akvaarion tiloissa mm. epätodellismittasuhteellisia tonnikaloja, ihan hitosti huutavia lapsia, hikeä ja ruuhkaa, sekä oheisen kiehtovan arvoituksen.

Mukaan tarttui (ei niin kaukana sijainneen Ikean) näkkileipien lisäksi oheinen.. juttujuttu. Se osoittautui aggressiiviseksi. Onkohan se lintu? Hedelmä? Vai...?

Maanantaiaamun ohjelmassa lähespökrääminen ruuhkajunassa. On kivaa että kulkee kaksi junalinjaa vierekkäin, niin että kun toinen on pysähdyksissä esim. onnettomuuden takia, voivat ihmismassat matkustaa ainakin osan matkustaa sillä toisella linjalla. Silleen sillipuristuneena että hengitys salpautuu vaikka olis onnistunut jo tunkemaan itsensä turvallisimpaan paikkaan kauaksi ovista keskikäytäville. Koska ne linjat on aamuruuhkan aikaan ihan survotun täynnä jo silloin jos ne molemmat kulkevat.

Ihanuus.

Täydellinen kesäretki

Mentiin sit joelle. Lutrattiin kirkkaassa, viileässä vedessä, luettiin dekkaria, kuunneltiin veden kohinaa ja katseltiin kun muut lomailijat pitävät omaa kivaansa ympäristössä moninaisin tavoin. Kävellessä lopulta pois tästä ihanuudesta, sanoin Mikkoselle (cicadoiden huutaessa, kajakkityyppien pujahdellessa kosken kivien lomasta, joenvarren hyvin täkäläisesti vehreän kasvillisuuden keskellä) että onpa ihan suomalainen kesäfiilis. Ja kärsin ansaitun naurun ja noeikyllävähänkäänmitenniin:in. En just siinä saanut ajatusta kovin kirkkaaksi ja viittasin vesileikkeihin joita täällä ei paljon tule harrastettua.

Myöhemmin illalla vasta keksin sen oleellisen eron. Ekana tokionkesänä vietettiin ulkona aikaa paljon. Vesiputouskiipeilyä ja ties mitä tuli tehtyä. Toisena sitten jo vähän vähemmän, vaikka pari kertaa erehdyttiinkin menemään matalalle vuorelle liian kuumassa. Ja tänä kesänä olen sitten pysytellyt visusti sisällä, nautiskellen täysin rinnoin ilmastointilaitteiden ihanuudesta. Kesäkuisen synttärivaelluksen jälkeen olen täysin epäröimättä hyljännyt kaikki ajatukset siitä että edes yrittäisin katsoa säätiedotusta sillä silmällä että voiskos sitä jotain ulkoaktiviteettia viikonloppuna harrastaa.

Kaukana on se maailma, jossa auringon viimein lämmittäessä ulkona pitkän talven jälkeen, ei malta pysyä siitä erossa hetkeäkään. Mä vaan odotan että kesä loppuis ja tulis se ihana syksy, kun vaellusmaastot ja -kelit on parhaimmillaan.

Rantaleikeistä siirryimme pari pysäkinväliä junalla kauemmas skuttaan. Ilotulitustapahtuma jälleen, puolituttujen kanssa. Idea tuntui alunperin hyvin eksoottiselta: sen sijaan että mentäis samana päivänä järjestettävään isompaan tulitteluun Odaibassa (12 000 yksittäistä rakettia), vältettäis ruuhkia ja katseltais Okutaman tuhatta rakettia vuorten katveessa.

Ja olihan se vähän eksoottista. Raketteja ammuttiin ajallisesti noin puolet siitä mitä isommissa pippaloissa, mutta koska niitä oli suunnilleen kymmenkertaisesti vähemmän, oli pauke aika harvaa. Keskustelunaiheet olivat porukan vierauden takia sitä tavallista No onkos Suomessa ilotulituksia -tasoa, mutta eipä siinä mitään, mukavaa oli.

Juhlakansaa riitti pikkukylän tarpeisiin sen verran että jokaikinen ravintola oli ennen ammuskelua tupaten täynnä, ja jonot kaupoissa ja kadunvarteen pystytetyissä ruokakojuissa kiitettävät. Väen keskustaan paluuta ei oltu helpotettu lisäämällä julkista liikennettä: yhdeksän maissa tilaisuuden päätyttyä pikkuruisia junia kulki se tavallinen yks per 40-50 minuuttia. Hyvin silti mahduttiin kyytiin, tosin ehkä vain siksi että otettiin pieni varaslähtö.

Hyvä reissu siis, pitää ottaa uusiks vaikkakin ilman tulituksia. Jos kesää ei vietä, se menee kohta pois ihan olematta olemassa lainkaan, ja tästä seuraa ihmisen nopea vanheneminen ilman että mitään tapahtuu, ja se ikävyys että taaksepäin katsoessa ei näy mitään. Ankeaa. Vastaantaistelmus.

Jossain siellä toisessa maailmassa on nyt just ropecon. Vähän haikeaa, vaikka vähemmän kuin edellisinä kesinä.