Revelations

Satunnainen päivä Tokiossa joitain viikkoja sitten. Ylitän satunnaista kävelysiltaa satunnaisessa risteyksessä. Kuljen reippaasti, kuten tapanani on. En ajattele erityisesti mitään, kauppalistaa, tekemättömiä töitä, alkaa olla kuuma, mitähän tekisi viikonloppuna. Kävelen ja ponihäntä heilahtelee ja osuu joka heilahduksella niskaan. Se on niin pitkä jo. Kiinnityksestä irtautuneet kiharat kutittelevat otsaa ja poskia. Ajattelen että hih, mullapas on ponihäntä ja kiharoita, näytän varmaan ihan nätiltä ja tyttömäiseltä tässä kävellessäni. Ja jos hymyilen leveästi, kaikki varmaan tykkäävät musta ja ovat mulle kilttejä.

Poninhäntä heiluu joka askelella. Kiharat kutittavat. Olenkohan nätti.

Sitten se iskee. Yhtäkkiä vaan valkenee.

Minä en pidä pitkistä hiuksistani. Ne ovat tiellä ja tunkevat suuhun, niitä saa koko ajan olla harjaamassa etteivät takkuunnu, kuivuminen kestää iäisyyksiä, kaksihaaraisiin palaa hermo, kuntosalille on pakko kantaa mukana aina iso pyyhe,

Ja kaikkein vähiten minä pidän siitä että ne olemassaolollaan muistuttavat mulle että kauneuden eteen on kärsittävä, ja että on oltava nätti, ja on ajateltava miltä näyttää. On mahduttava muottiin.

En sitten kuitenkaan suorinut siltä istumalta ajelemaan päätä kaljuksi vaan annoin asialle aikaa. Eiliseen saakka.

"Rkle! Nyt riitti! Mä oon mä."

On se hyvä etten ryhtynyt parturikampaajaksi. Ja että lähikampaamosta löytyi huumorintajuinen setä joka sai kuin saikin pahimman tuhon korjattua. Phew. Ja kyllähän se siitä kasvaa jne. Mutta lupasin kyllä sille että en enää koskaan ite leikkaa.