Nihongo ga heta desu..

Viikonloppuna järkkäsin flunssasta huolimatta pienen ryhmän haikin Kawanoriyamalle (Kori-Okutama). Seuraksi ilmestyi kolme tyyppiä joista yksi n. 17 vuotta alueella reissannut. Sen kartassa oli paljon punaisia viivoja kun oli merkannut siihen kaikki reittinsä. Tällä kertaa tuli pieni viiva lisää, osa matkasta ei ollut tuttua aiemmin. Sää oli harmaa muttei sentään satanut, ja ensimmäiset syksyn värit näkyivät jo. Niinku yks punainen puska näkyvissä yhden vuoren laelta. Ensi viikolla tai parin viikon päästä pitäis olla hyvä.

Mutta nyt kiirus kuristaa. Intensiivikurssi alkoi eilen. Eka päivä meni yllättävän hyvin mutta tänään ei. Heräsin ajoissa ja luin matkalla ja ennen tuntia verbejä. Energinen olo! Tunnilla meni paljon kuitenkin ylitse hilseen, ja oli tosi vaikeaa jaksaa keskittyä kolme tuntia putkeen. Pelottaa ajatella niitä tulevaisuuden päiviä kun ei ole pohjaenerkiat niin hyvillä kuin tänään sentään oli. Ja huomenna olis tarjolla opetusta viis ja puol tuntia (tunteja on istuttava per viikko yhteensä 16.5)!

Lisäksi tänään vasta tajusin että en olekaan opetellut Minna No Nihongon koko ekaa kirjaa lähellekään läpi -- kuten väitin opettajille, jotka tämän perusteella päättivät laittaa mut kakkosluokkaan: Muuten kyllä kieliopit ja sanastot kyllä osaan juu jotenkuten, mutta kanjeja en yhtään! Ja kakkosryhmä aloittaa, ylläri, kakkoskirjasta. Ekat kaks viikkoa kerrataan ykköskirjaa. Ahisti kun ope kirjoitti muistiin sanastoa taululle kanjein. Enkä nyt ihan hahmota mistä ne äkkiseltään itsekseen opettelisin: kirjasarjan kanjioppaasta ne kyllä löytyvät, mutta ilman piirto(järjestys)ohjetta.

Lisäks pitäis kirjoittaa tutkimussuunnitelmia raha-anomuksiin, ja ehkä vähän tehdäkin sitä tutkimusta. Kohta alkaa viikkoseminaarit. Vääk. Epäusko.

Kanji kerrallaan, sana kerrallaan, päivä kerrallaan. Mitäpä tässä muuta. Jos ei se riitä niin sitten ei riitä.

Huolestuttava räntäreaktio

Joskus männätalvena tuli pahapaha reaktio suomalaisleffan räntälumipimeyskuviin: en halunnut ikuna moiseen enää joutua! Ihana Tokio ja sen aurinkoinen talvitaivas! Tervettä.

Tänään, satunnaisen toimintaleffan loskaiset Berliinin kadut aiheuttivat sen sijaan kauhean kaihon. Mulle heti märät kiiltävät kadut ja huuruava hengitys. Ei tervettä.

Mä tarviisin pitkän kylmän ja ikävän joululoman Suomessa. Jotta osaisin taas arvostaa kuivia katuja. Sniff.

Byro Kratia ja Rahoi Tuska

Vuoden loppu lähenee ja samoin viisumin kesto. Muutenkin ollut yllätyksiä. Vinetänpä vaikkei ketään kiinnostakaan.

Alunperin tännejääntiä miettiessä kerrottiin että no jos et saa mitään apurahaa, niin onhan sitten olemassa tämä Rahoitus-XYZ, joka on ns. taattu, ja josta ei tartte huolehtia. 100K kuussa, mikä tarkoittaa että sillä voi kattaa juuri näppärästi lukukausi- ja sisäänkirjoittautumismaksut, ja eipä sitten juuri muuta. Mutta, ainakaan ei menetä rahaa siksi että ottaa riskin ja jää tänne. Koitin useaan otteeseen kysellä rahoituksen tarkempia speksejä, mutta ylläolevaa kummempaa ei sitten löytynyt. Sama mantra toistui. Ja maksu alkaa sitten lokakuun alusta, nou worries. Intternettikään ei auttanut, XYZ-lafka puhuu pääosin japania, ja sitäkin members only -sivustolla johon mulla ei ole pääsyä.

Viime- ja tämän viikon aikana sitten mulle ensin kerrottiin että ei se olekaan ihan 100K, ja että raha juokseekin vasta ekan kuun puolivälistä, ja vain 9 kk vuodessa, ja että se katsotaan palkaksi eikä apurahaksi joten pitää hakea viisumiin poikkeuslupaa tehdä työtä! Lisäksi pitää itse asiassa pistää kaikki kouluun jätetyt hakemusliitteet uusiksi, koska niissäkin ois pitänyt asia mainita. Ja palkkaa ei tietty voida lähteä maksamaan ennen kuin lupa-asia on selvä.

Voi kun tämän kaiken ois vaan kuullut ees pari viikkoa etukäteen ni ois ollut kaikki kovasti helpompaa. Heitin eilen anomuksen maahanmuuttovirastoon. Voin hakea luvan 24.10. jolloin samalla jätänkin sitten uuden viisumianomuksen, ja siihen samaan liitteeksi uuden työlupa-anomuksen. Uuden viisumin kohtalo selviää toivottavasti sitten suhteellisen pian, koska kun saan sen (ehkä kuukauden kuluessa anomuksesta), voin hakiessani viisumia jättää samantien anomuksen re-entry permissionista! Jokainen käynti maahanmuuttotoimistossa toki kestää tuntikaupalla, ja viimeinen välttämätön toimenpide tulee nyt sitten kestämään ehkä pitkällekin joulukuulle. Ja se on aika kurja juttu siihen nähden että jos haluaa jouluksi Suomeen, olis lentoliput varattava suunnilleen nyt, jos ei halua maksaa maltaita (kuvittelis että joulun aikaan on vielä tavallista pahemmin ruuhkaa).

En nyt siis oikein uskalla luottaa että kaikki tosiaan selviää tarpeeksi ajoissa, eli taitaa matka lykkäytyä. :-/ No toisaalta, jos reissu lykkäytyy esim. helmikuulle niin sitten voikin olla rauhassa Suomessa hiukan pidempään. Koulun (ja japanin intensiivikurssin) joululoma kun on suhteellisen rajallinen, 24.12.-8.1.

Noo. Ehkä tämä tästä. Suomikin on kivempi helmikuussa.

Juoksuttivat kaiken veden pois sit ettei enää sateeks asti riitä

Koko vuosi on ollut kerta kaikkiaan märkä, epävakaa ja tyhmän tyhmän tyhmän huono vaelteluun. Tätä oli myös koko viime viikko, ja varsinkin viime perjantain hirmukelin jälkeen oli vaikea uskoa lauantaina että päivä on sees, ja että pilvettömyyden luvattiin jatkuvan monta päivää. Pari tuntia tuli hukattua ihmetellessä, mutta sitten kauhetta kiirettä pitäen sain kerättyä porukat IAC:in listalta vaellukselle sunnuntaiksi ja maanantaiksi.

Sunnuntaina mentiin Zushiin, oli kivaa vaikka eksyttiin ja yksi porukasta tästä syystä (tai jostain muusta, kuulemma Kamakuran alueella on niiiin paljon kivempia polkuja) penseili hiukan. Käveltiin pari tuntia, ja istuttiin pari tuntia auringonlaskua ennen biitsillä ja katseltiin Fujia lahdenpohjukan toisella puolella.

Sunnuntai-iltana odotti meiliboksissa miljoona sataa meiliä maanantairetkihalukkailta. Kasvatin ryhmäkokoa (en ois alunperin halunnut edes ylärajaksi mainitsemaani kahdeksaan) mutta jouduin silti sanomaan parille tyypille et sori ei mahdu. Kädetin tässä sitten vielä jotenkin, niin että loppujen lopuksi reissulla oli yhteensä 14 henkeä, joista 3 saavutti meidät vasta lähellä vuoren huippua. Olivat jälkijunailijat myöhästyneet yhteislähdöstä, ja minä en osannut kaivata kun jo alunperin oli paikalla yks ihminen enemmän kuin ennalta odotin. Ja eipä siitä sen kummemmin kummempaa kurjuutta tullut vaikka ensin hirvitti. Sattui tosi hyvä porukka, luonteva vauhti oli kaikille melkein sama, eli ryhmä pysyi kasassa. Vain yksi oli jäämässä hännille ja jälkeenpäin kuulin että raskasta oli, mutta ilmeisesti tämäkin tapaus enemmän nautti kuin kärsi reissusta.

Kokonaisuudessaan, oli kyllä tosi omituinen fiilis kun pitkästä aikaa veti porukkaa. Tosi kivaa, mutta varsinkin sunnuntain eksymisten jne ja yhtäkkisen sosiaalisyliannoksen jälkeen oli ylikierteinen olo ja ihmetytti moni juttu. Kuten, että mitenkä paljon tässä hauskuudessa on kyse siitä että vaan pitää itsensä niin kiireessä ettei kerkeä ahdistuilemaan. Alkuaika Japaniinmuuton jälkeen meni tosi hyvin uusiin ihmisiin tutustuessa, mutta jossain vaiheessa iski kovana se ettei kehenkään ehdi sitten tutustua kuitenkaan pintaa pidemmälle. Vaelluksilla vielä usein on ihmisten kielitaito ollut tosi rajoittunutta, ja on alkanut tosissaan väsyttää se ettei oikein pääse sitä "no kuinkas kauan olet asunut Japanissa"-vaihetta pidemmälle.

Sunnuntai-iltana sitten tätä tuumahdellen valvottiin aamukolmen yli, ja olin toki myös varma että seuraava päivä menee pieleen suuren ryhmän takia ja kaikki sitten toki myös mua vihaavat. Tänään, kun on ehtinyt kokemuksesta levähtää ja meiliboksi on täynnä kiitoksia järjestämisestä, on parempi olla. Molemmilla reissuilla sattui mukaan ihan ihmeellisen upea kokoelma moniulotteisia ja kivoja ihmisiä, ja juteltua tuli ihan asioista muutaman kanssa. Ehkä tämä tästä. Vois vaikka koittaa niitä kivoiksi huomattuja tyyppejä noukkia seuraaville reissuille suorameilikutsuin, että jos vaikka alkais se pintatutustuminen syventyä.

Ens vkloppuna uudestaan. Ku pysyis tuo sää vaan hyvänä.

Reaching my limits

Old thing (2006-08-26), wrote it then, never posted. Will now.

So I finally went to Nikko for a hike. Due to the last moment changes for worse in weather forecast (among other things) my original plan of taking the tent and spending two days in a good company and not with too much hurry diminished to a lonely one-day trip. Which would probably not be so much fun but, at least, enough to see the place, and if the mountains were suitable for camping in secrecy, if the emergency huts had walls, and so on. For the next, proper trip.

Got to bed a bit too late on Friday. On Sat morning woke up from restless sleep at 4h19, just one minute before the alarm went off. Had been having so wild and vivid dreams about heading for mountains (except these were really cold, sharp-edged high mountains, much more serious than what I was really about to face), packing my bags in a rush in early morning, not finding anything I was supposed to take with me, missing the first train, noticing I mistakenly took with me totally crappy socks and would get blisters before reaching the station.. Then realizing after waking up my backpack indeed was not packed and where did I put that flashlight anyway!

Checked the weather from the balcony, 13th floor is quite nice for getting the general feeling of the weather and what it's gonna be, at least you can see if the air is clear and if there are some glooming coulds in the distance. It was so pitch black outside that it was difficult to believe the sun is ever going to rise. "What the hell do I think I'm doing, and why don't I go back to bed right away.." The weather forecast was worriesome too. Rain was likely, and in Saitama and Gunma areas there were some warnings about thunderstorms. Then again, the following Sunday did look almost as bad, no use delaying the trip, and I really wanted to go, finally, after putting this off for so long.

I spent one hour before my designated take-off choosing every two minutes not to go, and switching back to going, and continued hesitating all the way to the train station where I took the 5h21 train, and then all the way to Nikko.

I reached Tobu-Nikko station at 8h24. There were some other hikers around but not so many, and all of them lined up for the buses. Yes, the bus. There was one possible day route, just would have to take the bus to 1200 meters or so and start from there. Why did I feel so reluctant to do that I don't know. I was baffled about where I would need to go and the bus route end was definitely going to be easier -- there were too many options here, too many wrong roads and paths to take, and I had no idea of where I should head. I felt downhearted and too ashamed of my stupidity I just started walking. I could check the turist stuff and temples if I couldn't find the way, right?

By chance I took the right turn and after a couple of minutes saw the river, and was able to fix my position on the map. I knew where to go!

I found the start of the hiking route after a half an hour walk. It was hidden in the middle of a temple area, a sad little path, next to the "off limits"-gates. Took a wrong turn pretty soon after that as the area was still within close distance to the civilization and there were too many options, but noticed my mistake before too long, less than twenty minutes was lost. After that I reached the first sign stating the path leads to Mt. Nyohousan in about 40 minutes, the difficult part of finding the way was over: once you got far enough all the turns of the paths are normally marked pretty well.

Still, my uncertainty was not over. It was so long I took a hike last time I was afraid I estimated the time & my shape wrong. Mostly I was afraid I wouldn't be able to get back home the same day: the very last train was about to leave before 8PM. I did have some safety money so I could stay in a ryokan if forced to, but I felt it would be money badly lost. As weather was warm, I could probably sleep in a emergency hut too and survive, but I definitely would be very hungry and uncomfortable. All I had with me was the clothes on me and the rain gear, plus a 100-yen shop plastic sheet. The sleeping bag was back home.

The hardest part was between 1300 and 1900 meters. The stretch was quite long and the fog was thick, and most of the way I had no idea how far I had gotten. The walk seemed to last forever.


But once i got to 1900 I started feeling better. I had beated the map times again and now I was certain I would reach the Nikko station in time to catch the last trains back home.


Spent so much time on the trip just saying to myself "just keep on walking, nothing bad can happen, don't think too far ahead, one step at the time".

I actually was pretty strong experience. I surpassed my fears and huge disbelief ("it's gonna be so boooooring if I get stuck here until tomorrow" :-P) so many times, I was so happy when I realized I actually really did it. And then again, did what, no big deal. I don't know. Never mind how tiny and lame thing it was in proportion to what the Courageous and High-Spirited people do all the time. But for me it was a lot, especially considering how much I distrust myself right now. Really need to learn that with my life,
too. The one step at the time thing.

Pretty annoying the next day was so bad then.. Gotta blame tiredness! That's where being in shape is really measured, I guess, not with how much you can do at one short sprint but how soon you'll be a human being again afterwards :-P

One thing I thought a lot on my hike was how we shape our worlds when speaking to others. I thought about seeing the world and getting experiences, and how much it is enjoyable just because you can tell about it to someone that matters. Why is that? Why is everything, no matter how shiny
and wonderful, so lame if it's just you and no one is interested?

Getting tired is so strange, I never seem to be able to tire myself in a way that I'm just "happily exhausted and ready to sleep". Even yesterday I felt I could have kept going if only those nasty blisters wouldn't have bothered me too much (oh true, and the route did also end and I'm not desperate enough to start walking in circles in the local sports field just yet). But today all my muscles just seem to have broken their pact with my brain ("you're telling I should move that way? What do I care!"), except when it comes to notifying the brain about aching.

Tikulla silmään

Kuka vanhoja kaivaa, eikö niin? Mutta minäpä kaivoin. Kaikessa tässä uudenlehdenkääntämisessä päätin siivota pian häviäviä kotihakemistojani lipastolla. Löysin, kas kummaa, unohtuneita juttuja, kuten alle liimaamani runon. Jaa että mikskä liimasin? Koska tunnistin tunnelman, yhä. Vuodelta ysiysi vai nollako lienee, aika vanha kumminkin. Jotkut asiat pysyy. Kuten joka vuosi sitkeästi ilmestyvä syksy ja melankoolilliset viilikset.

maailma oli koko päivän harmaa ja kylmä ja luotaantyötävä
enkä katsonut silmiin ihmisiä joiden ohitse jouduin kulkemaan
katsoin maahan

ja kotona suljin kissat pois huoneesta istuin sängyllä katsoin ikkunasta
ulos kuuntelin kuinka
kello
raksutti
ja kuinka muuten oli aivan hiljaista

enkä puhunut kenellekään
kukaan ei sanonut minulle mitään
maailma oli kylmä ja harmaa ja luotaantyöntävä

ja kotona istuin eteisessä lattialla
silitin etusormella
peukalon kynnen karheata reunaa
ja vaikka välillä unohdin kuunnella
oli aivan hiljaista, tauotta

kun tuli pimeä lähdin ulos

sumu oli kaadettu kaiken päälle
pimeää lämmintä märkää

kadut olivat tyhjiä eikä ketään ollut näkemässä kun juoksin ilman takkia
niin kovaa kuin jaksoin

Ulkona sataa nytkin. Vaakatasossa molempiin suuntiin yhtä aikaa, ja alhaalta ylös, ja kieputtaen. Olenkohan liian väsy jo juoksemaan, kastuu lahkeetkin ja sitten viluttaa.

Mitäs tässä oikein kävikään (kertaus sekin on jonkun äiti)

Muutettiin siis Tokioon 24.11.2004, 2-vuotinen pesti tarkoituksena. Mikolla rahoitus ja tutkijanpaikka, mulla tutkijaopiskelijana jalka oven välissä, molemmat Tokyo Techissä joskin eri kampuksilla. Aika kului jotta hupsis, ja alkuperäinen suunniteltu lähtöpäivämäärä on jo kovasti lähellä. Suunnitelmat on kuitenkin hiukkasen muuttuneet.

Valmistuin 22.9. ja kirjoittauduin Tokyo Techiin tohtorisoppilaaksi grad schooliin 1.10. alkaen. Koulun ois tarkoitus johtaa semmoiseen mustaan hattuun ja kestää 3 vuotta. Tänne siis jäätiin. Teoriassa.

Käytännössä suunnitelmat saattavat hyvinkin mennä uusiksi vielä ensi talven ja kevään aikana. Rahoitusasiat ovat kovasti auki, eli jos puolen vuoden sisään löydy tarpeeks apurahoja jostain niin sitten varmaan täältä tullaan takaisin lukukauden loppuessa. Myös motivaatio on tällä hetkellä hiukan hakusessa: on uskomattoman väsyttävää elää joka päivä ympäristössä josta ei vieläkään ymmärrä yhtään mitään. Olis ihanaa osata lukea katukylttejä, ymmärtää jos jossain taulussa kielletään ehdottomasti jotain suuren nöyryytyksen uhalla, ja olla olematta täysin pihalla jos jollakulla on sulle vaikkast jotain asiaa! Joten katsotaan nyt.

Seuraavan puolvuotisen kuitenkin täällä ainakin vietän, josta ensimmäiset 4kk japaninkielen intensiivikurssilla. Tämän toivon myös vähentävän yleistä pihallaoloa ja parantavan elämänlaatua. Jonkinlainen tosi säälittävä arkikielitaito on toki jo olemassa, mutta se jää siihen että pystyy yksinkertaisista lauseista arvaamaan mistä on kyse, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu (eli jos on jonkinlaista aavistusta siitä mitä toinen henkilö saattaisi olla sanomassa). Oma puhetaito on kuitenkin täysin olematonta. Kanjinlukukyvystä puhumattakaan.

Meinaan tähän blogiin, edelliseen tapaan, kirjoittaa huomioitani arkipäivästä, ja kivoista reissuista jne, kirjata ylös mitä tapahtui milloin, ja tuumiskella enemmän tai vähemmän turhia saadakseni aivoitukset itsellenikin hiukan selvemmiksi. Tää ei varmaan kiinnosta ketään muuta kuin niitä jotka minut tuntee, jos heitäkään. Olkaatten varoitetut. :-)