Epätoivoisia toimenpiteitä

Enpä tiedä miksi mutta viime aikoina on jostain syystä tehnyt iltaisin ihan sajraasti mieli jotain makiaa. Japanista on onneksi vaikea löytää ihananihkuja viininkumeja joita olisi liian helppo syödä liian paljon liian nopeasti vatsavaivoihin päätyen. Sen sijaan otin asiakseni pitää yllä varastoa hitaasti imeskeltäviä kovia karkkeja, koska (teoriassa) pari semmoista vie hyvin makeannälän mutta niitä on vaikea mutustella liikaa kerralla.

Todellisuudessa ainakin kermakarkit ovat semmoisia että kun niitä on pari makiannälkään napsinut, niin rupeaakin mieli tekemään lisää ja lisää ja lisää, ja leffaa katsellessa ehtii hävitä namusia iso kasa.

Seuraava askel hallitussa sokerihiirustelussa oli ostaa vähemmän hyviä karkkeja -- ja kun lähikaupassa sitten silmään osui teenmakuinen variantti, ei tarvinnut kauaa miettiä.

Mutta voih. Jopa teekarkit, ekakokeilulla aika oudot ja ei niin ihastuttavat, alkoivat pikku hiljaa sulaa sutjakkaammin suussa. Luulin jo hävinneeni taistelun, menetin luottamukseni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, kun...

...löysin satajenilästä oheisen herkun. Olis vaan pitänyt luottaa siihen että kyllä Japani pelastaa: Inkivääri-retikkakarkkia. Inkiväärin maku on tavallaan ihan kiva, mutta prosessoidun retikan löyhähdys on jotain mihin tuskin helpolla tottuu. Jos mielikuvitus ei taivu retikoihin, kuvittele vaikkapa kaalipatakarkkia!

Kokeileva keittiö testaa mielenterveyden rajoja

Leivoin leipää. Helpohko nopea toimitus, ja hintansa väärti: Kaupassa myydään vaan typerää hahtuvapaahtoleipää. Kotileipomon on helppo iskeä taikinaan puolipehmeitä ohranjyviä hammastyötä tarjoamaan, ruista ja vehnälesettä kuiduiksi, valkosipulia, pähkinöitä, auringonkukan ja/tai sesaminsiemeniä, mitä ikinä vaan huvittaa. Ja taikinaanhan ei tartte ees sormin koskea (jauhopyörittelyt & terhakkaan alustamisen jätän ihan muille), kunhan teet semmoisen mukavan pehmeän siitä ja kauhalla kippaat voideltuihin leipävuokiin ja avot. Kohta on mitä syödä.

Just tänään oli kuitenkin yks niitä päiviä kun aivon Kokeilevan Keittiön Yksikkö veti ylikierroksilla. Ei riittänyt se että hmjaa, jos mä täytän noi kaks vuokaa tällä perusleivällä, ja voisin ehkä kokeilla laittaa rutosti valkosipulia, basilikaa ja purjoa tuohon kolmanteen! Ei.

Mitäs jos...
laitan uuden pienen taikinan kun se mahtuu noiden varsinaisten vuokien ylle pellillä.

Mitäs jos...
laitan siihen nattoo, mausteineen, ja vaikka viel hiukan silputtua merilevää. Joo! Ei voi tulla kuin hyvää. Ja vähänkö terveellistä. Ruista ja nattoo. Japani ja Suomi, samassa leivässä! Kukaan ei vois kieltäytyä.

Vai?

Synttäripaatii

Perjantai-iltana koko viikon sadettaharmaata vklopulle näyttänyt tiedotus parani yllättäen lähes välttäväksi. Lauantaiaamun kuudelta päivittynyt tiedote oli jo loistava: kirkasta ja aurinkoista, ei vielä kuitenkaan tukahduttavan kuumaa. Pakkasin siis äkkipäätä repun ja lähdin mäkeen. Alla aiheesta vähäsanaisesti, paitsi jos kertoo kuvien määrän tuhannella ja laskee sen.



Laitoin teltan pystyyn silviisiin että kurottelemalla näkee auringonnousun ja Fujin, ja lojuessa kaukaisuudessa siintävät vuoret ja niiden takana Tokion öiset valot. Nukahdin seiskan maissa katsellen hämärtyvää, sinistä maisemaa, valvoskelin keskiyön maissa katsellen sitä pimeänä (ja niitä Tokion valoja), ja lopulta nousin puol neljältä juuri minuutilleen ajoissa näkemään taivaan ensimmäisen punerruksen.



Kakkukin oli.



Auringonnousun katseltuani käpästelin suoraan kolmituntisen pätkän alas, ja palasin kotiin alle vuorokausi lähdön jälkeen. Kuvassa sankaritar ite, naamoineen kaikkineen. Niin ja hiuksetkin on, juu.

Suihkun jälkeen tie suuntasi Mikkosen kanssa ostamaan korkokenkiä ja jäätelöä. Korkokengät ei sit mahtunut ees mun varpaisiin, mut jätskiä syötiin. Ovat uudistaneet Green Bellissä makuvalikoimansa! Olis ollut olut- ja viikunajätskiä muun muassa, minä tosin tyydyin inkivääriin. Ekan inkiväärisyyden jälkeen se maistui koko ajan enemmän ja enemmän.. juustokakulta. Eikä vain mun mielestäni.




Ja jotta päivä ei ois päättynyt vielkään, osallistuin Yoen opastuksella SL:aan (ja sielläkin oli kakkua, kiitos!). Piti pistää tykille näyttö et ihmiset ois oikeamman kokoisia, mutta se ei ehkä ollut kaikkein paras ratkaisu. Väsytti siinä määrin että pakenin paikalta kesken. :-7 Ehkä se on se tänään kertynyt lisävuosi kun uuvutti.

Villi päivä.

(Edit: typoja ja älyttömyyksiä. Taitaa tosiaan väsyttää.)

Syömäpaikkojen ihanuuden ja sijainnin arvioimisen vaikeus

Liisa täggäs. Pitäis luetella Tokion parhaat syömäpaikat. Haastava tehtävä, enkä yritäkään oikeasti, en edes Uguisudanin alueen parhaita. Lisäksi lusmuilen: kirjoitan väärällä kielellä, otsikoin väärin, jätän aiemmin vastanneiden listan kirjoittamatta ja listaan liikaa rafloja (piti olla viis). Me bad.

Meikä ei syö ulkona paljoa, paitsi koulun ruokalassa, mutta jotain kivoja paikkoja sentään on päässyt parin vuoden aikana kertymään. Suosikkius ei synny allaolevassa listassa siksi että ruoka olisi erityisen herkullista vaan muista syistä. Ruuan syömäkelpoisuus on toki myös vaatimuslistalla. Minkään paikan osoitetta ei mulla toki ole laittaa. :-/

Ykköslemppari on ehkä Himawari, kaitensushipaikka Shinjukussa (linkki on Veran japaninvierailullaan ottamaan kuvaan). Suurin osa kaitensushiloista on mulle mieleen, koska oikeassa sushilassa arkailisin ottaa kontaktia kokkeihin, koska en tiedä läheskään kaikkien hyvien (jo maistamieni) annosten nimiä. Kaitensushilassakin toki joskus tilailen omia lemppareitani, varsinkin jos on hiljainen aika ja liukuhihnan annokset näyttävät nuhjuisilta. Parasta on kuitenkin jos on vilkasta, ja annoksia on paljon tarjolla: on helpompaa maistaa aina jotain uutta kun se vaan purjehtii houkuttelevasti siihen nenän eteen. Lisäks sushit on nättejä ja tunnelma rafloissa mielestäni mukava.

Mikä sitten tekee Himawarin suosiksi kaitenikoitten joukossa? Ensinnäkin nostalgia: StyYoe raahasivat meidät Himawariin pian Japaniinmuuton jälkeen, tais olla eka kaitenpaikka missä käytiin silloin. Lisäksi paikka on opettavainen ja helpostilähestyttävä: löytyy kuvallinen menu, josta löytyy sekä englannin- että japaninkieliset (kanoin ja kanjein) nimet annoksille. On kivempaa tilata annokset japaniksi, mutta on myös kivaa tietää mikä fisu/äyriäinen on kyseessä. Yleensä jos menut löytyvät, niistä puuttuu jompikumpi kielistä ja/tai kuvat.

Helppoutta lisää myös se, että suurin osa annoksista löytyy halvimmalta lautaselta (137 yen). Jotkin kaitenpaikat mainostavat ikkunoissaan isolla 99 yenin hintoja, mutta tällöin kyseessä on aina jokin surkea yksittäinen sisäänheittoannos, ja kaikki oikeasti syöminen arvoinen on reippaasti kalliimpaa. Se on rasitus silloin, jos ruoka/hintalista sisältää vain kanjeja: voin tilata ulkomuistista monia herkkujani mutta lasku voi muodostua yllättävän suureksi.

Oleellinen plussa on vielä se, että paikan listoilta löytyy myös kaksi lihasushiannosta. Yleensähän yhteissushi-istunnoissa M-raukka saa masunsa täytteeksi vain kananmuna/kurkkusushia, allergikkoraasu.

Intialaispaikoista mainitsen kaksi halpista: Ensinnä Kamatan aseman läheinen pikkurafla jonka nimi on unohtunut. Ruoka oli parin käyntikerran perusteella ok, ja nanleipää sai santsata niin paljon kuin jaksaa. Suosikkilistalle paikan pistää omistaja, intialainen nainen jolla oli koti-ikävä ja suuri halu jutella asiakkaiden kanssa. Myös länsi-Ikebukuron ketjuintialainen, Great India on hyvä paikka vaikka sekin halpis, ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Erityisen viihtyisäksi paikan tekevät seinällä roikkuvissa telsuissa pyörivät intialaiset musiikkivideot. Joskus on vaikea syödä kun leuka roikkuu hämmentymyksestä polviin pudonneena. Kolmas nimetön ja osoitteeton suosikki-intialainen on aavistuksen ravintolamaisempi, ja sijaitsee Okachimachin läheisellä ravintolakujalla. Pieni, hiljainen, tosi viihtyisä.

Ikebukurosta löytyy Great Indian lisäksi vauvanpääramenpaikka. Toissatalven väliaikaisasunnon lähikadun pikkupuoti on suosittu, istumapaikkoja on vain muutama ja usein kadulla seisoo pitkä jono. Ramenannokset ovat valtavia, samoin ne määrät valkosipulia ja kananmunia mitä pienestä maksusta saa mättää annoksen päälle. Tiskin istumapaikoilta on suora näkyvyys ramenkattilaan jossa kelluu siinä määrin epämääräisen näköisiä isoja liha- ja ties mitä kimpaleita, että jos joskus spottaisi sopassa ihmisjäseniä, tuskin kovasti yllättyisi.

Kuudes suosikki ei ole mikään yksittäinen paikka tai edes ketju, vaan konsepti: japanilaistyylinen syöttöjuottola izakaya! Lienen aiemminkin ideaa blogissa (tässä tai aiemmassa) kehunut. Pari suosikkiketjua löytyy (waraji.. eikun watami ja lähes samanlainen warawara), niissä käydään taas kuvallisten enkkumenuiden takia -- on vaan niin paljon helpompaa tilata ruokaa ylipäätään niissä ja myös varmistua ettei annoksessa ole mitään kalajohdannaisia toiselle syömärille. Oleellisinta on kuitenkin izakayan perusidea: annokset ovat pieniä ja niitä tilataan illan mittaan silloin kun tuntuu siltä.

Konsepti rohkaisee jutusteluun yms. paljon paremmin kuin se että saadaan alkuun isot annokset jotka sitten pitäis syödä ennen kuin jäähtyvät, ja sitten.. sitten ei ookaan enää mitään syytä lorvailla. Jos on syömistä aloittaessa kova nälkä, tulee helposti myös syötyä itsensä ähkyyn jos on liikaa kerralla tarjolla. Pikkuannoksien ilo on se että eka annos yleensä taittaa nälän niin ettei ole kurjaa odotella seuraavia, ja illan aikana ehtii toteuttaa syömämielitekoja monta, ja silti pystyy vielä kävelemään kotiin kierimisen sijaan. Pikkuannoksissa ei joudu myöskään maksamaan mitään erityistä "palvelulisää", ja on ihan mahdollista käydä nauttimassa vain jotain pientä ilman että henkilökunta dissaa.

Miinuksena systeemissä on että vilkkaaseen aikaan joutuu yleensä aterioimaan paksussa tupakansavussa -- tupakoimaton paikka kun tarkoittaa joskus vain sitä että omasta pöydästä ei löydy tuhkakuppia, viereisestä saattaa. :-/ Lisäksi olutta tms. tilatessa saa aina pakollisen, maksullisen oheisannoksen joka liian usein on luokkaa kupillinen kokonaisia irvisteleviä pikkukaloja tms. Mut tää haittaa vaan Mikkoo, musta kalat ovat hyvei. :-)

Ihan vikana listataan vielä pikkukoju Tanzawassa Tonotakella, jolle kiivettiin maaliskuussa. Tuuli oli sen verran hiton kylmä, että mökin tarjoama pikakuppinuudeli oli aika taivaallista kun sen saattoi nauttia seinien suojassa!

Täten välitän meemin edelleen melkein pyydetylle määrälle: Yoelle, Suvikolle, Veralle ja Anulle.

Sakejätski kasipuol, apilat täys kymppi

Kaunis ilma kun oli, käytiin taas eilen pyöräretkellä. Tällä kertaa suoraan pohjoiseen, yli Sumidajoen, Kita-Senjuun päätyen. Käytettiin menestyksekkäästi haitek polkupyöräparkkihallia ja löydettiin kansainvälistuotemarketti jossa moninaisia meitille tärkeitä tuotteita. Jatkettiin matkaa Arakawajoelle, jonka laitamilla oli aika heinäkuiset fiilikset ja, tadaa, apiloita! En muista niitä täällä pahemmin nähneeni. Nurtsikin oli harvinaisen elinvoimainen, ja ihan oikeaa nurmikkoa tosiaan eikä jotain sekalaista bambualuskasvillisuutta tai pilalle palanutta nöyhtää. Apiloiden suurin hienous oli niiden tuoksu. En koskaan Suomessa tajunnut miten vahva se on, tai tuoksu nyt vaan automaattisesti oli läsnä, sitä ei tarttenna miettiä. Nyt kun hajuherkku on niin harvinaista sen pisti merkille, aivo loksahti voimalla nostalgiseen moodiin ja lapsuuden kesät olivat yhtäkkiä läsnä.


Reissu päätettiin taas Asakusaan jossa tehtiin kolmas jätskitesti. Oli ihan jees, sake maistui selvästi alussa mutta oli niin mieto että parin eka lipaisun jälkeen sitä ei enää huomannutkaan. Jotenkin kummallisella tavalla jäde onnistui maistumaan jugurttiselta. Ylipäätään raikkaampi ja kirpeänmakeampi kokonaisuus kuin odotin, ei paha mutta ei mikään kummoinenkaan. Testaamisavustaja toisaalta arvosti paljon korkeammalle kuin aiempia porkkanaa ja kurpitsaa, mut siihen ei voi luottaa kun se maistoi niin vähän vain. Hmph.


Tekeepä kyllä tää lomaviikko kummia blogitustahdille. Hupshei.

Ei koskaan onsenia

Käytiinpä GW:n kunniaksi viel toisellakin vaelluksella, tällä kertaa päivän verran vain. Ekaa kertaa lähdettiin Hinode-kylän puolelta ja sieltä kiivettiin harjanteen yli (ja sitä pitkin) Gozenyaman ylitse Okutama-laaksoon. Polku oli paikoin vaarallisen kapea ja luistava ja reitillä oli paljon ylös-alas sahaavia pätkiä mutta kokonaisuudessaan ihan kelpo retki. Saatiin myös taas vaihteeksi juttua aikaiseksi jollain huipulla tavattujen retkeilijöiden kanssa -- vai pitäisikö sanoa että ei kyetty juttelua välttämään. Melkein koko matkan oli sää keväisen kuuma ja hieno, ja tälläkin kertaa reissu oli tarkoitus päättää kylpylässä.

Ja tälläkin kertaa yritys feilasi. Laakson pohjalla virtaava joki (Tamagawa) oli kauniin sään ansiosta täysin lomailijoiden vallassa. Sillalle asti nouseva grillien savu oli sakea, ja kylpylän pihalla karmea ruuhka. Yrittäessämme päästä sisälle, pysäytti meitin japanilainen setä jonkun numerolappupinon kanssa. Kuulemma ilman vuoronumeroa ei sisälle pääsisi, ja sedän kädessä näkyvän lappupinon numerot juoksivat jossain puolentoistasadan kieppeillä. Ei jääty yrittämään. Koskaan meitä ei onsenonnista. Sniff. No, sentään netistä jälkikäteen tietoa etsiessäni löysin tietoa alueen muista mahdollisista kokeilun arvoisista paikoista. Tsurutsuru onsen Hinode-kylän alueella vois olla mukava joskus talviaikaan ulkokylpyineen. Tama Tech -huvipuistoa on taas monesti tullut junan ikkunasta ihmeteltyä ja kylpyläkin pitäis paikasta löytyä. Se vaan mikä pistää mulla kovasti paikan testaamista vastaan on että pelkään törmääväni hirmuiseen ruuhkaan ja hälinään. Notta katsoopa nyt sitten.

Lievensin onsenpettymystä kotona tekemällä herkkumakutestin. KitKat, vihreä tee. Kermaisen pehmeää ja täyteläistä, vihreän teen maku miedompi kuin jossain aiemmin testailemissani teesuklaissa. Oikein namia.

Kurpitsa 9+, porkkana 8-

Joitain viikkoja sitten löytyi Asakusasta sunnuntaikävelyllä astetta erikoisempi jäätelökoju. Mainitsin kokemuksesta täällä ja muuallakin, mutta koska maininta oli kovasti ohimenevä, otan nyt aiheen (ja paikan kuvan) uudelleen esille.

Kyseessä on Green Bell -niminen puoti joka sijaitsee lähellä Sensoji-temppeliä, yksi katu Nakamise Dorista (The Keskeinen Ostoskatu) länteen. Green Bell on ilmeisesti jossain määrin kuuluisa, syynä omintakeinen makuteema. Joka kerta kojulla asioidessamme on ehtinyt vähintään kaksi ohikulkevaa rikshaa pysähtyä ja esitellä asiakkailleen vihannesmenuuta, turisteja varten otetaan paikasta selvästikin kaikki irti. Jonoja ei kojulla yleensä ole ja uteliaita katsojia on toki enemmän kuin ostamaan uskaltautuvia, mutta kyllä jäätelöt selvästi kauppansa tekevät.

Jäätelöt maustetaan pääösin vihannes- tai yrttimauilla, joskin listalta löytyy mm. myös suola-, Earl Grey- ja kirsikankukkajäätelöä. Tällä hetkellä makuvaihtoehtoina on edellämainittujen lisäksi natto, porkkana, sake-sakka (?), bataatti, kurpitsa, pujo, paahdettu maissi, punapapu ja väinönputki. Herkkä(maku)hermoisille löytyy vielä vaniljaa ja mansikkaa. Makulista ilmeisestikin vaihtelee, intternjetin mukaan aiemmin on ollut tarjolla mm. lootuksenjuurta, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Japaniintulon jälkeen on jätskimaku ylipäätään muuttunut hiukan, aiemmin herkuista herkuin oli perinteinen suklaa tai ehkä lakritsa, joskin silloin tällöin mansikka tuntui kivemmalta. Nykyään ehdoton ykkönen on mustilla seesaminsiemenillä maustettu pehmis, ja vihreä tee maistuu ajoittain tosi hyvin. Green Bellin tuotteista aloitettiin pari viikkoa sitten kurpitsalla ja vähänkö oli hyvää, täyteläistä ja namia. Ei voita seesaminsiementä mutta mansikan jo ainakin, vähintään harvinaisuutena. Tämänkertainen porkkana oli vähän pettymys, se ei ollut kovinkaan.. porkkanaisa. Yleismaku oli äitelän makea ja jätskin seassa oli pieniä porkkanapaloja, pehmeitä tosin mutta kuvittelisin että tujulla porkkanamehulla sais paremman maun aikaiseksi.

Uusia jätskikokeiluja on odotettavissa, Asakusan alueella on kivaa kävellä/pyöräillä (eilisellä retkellä kohdattiin mm. oheinen sievä metsittynyt talo ja muuta kivaa). Ainakin saken ja kirsikankukat haluaisin vielä kokeilla, ehkä myös sen hirmuisen nattojäätelön myös. Saas kattoa.

Pitkä lista kaikkea lyhyesti

Viime viikonloppuna piti mennä Izusaarelle uimaan delfiinien kanssa. Iso poppoo oli menossa, ja paljon säätöä säädetty, ja perjantai-illasta maanantaihin asti piti olla jumissa meren keskellä, haikaten ja uiskennellen. Mutta. Muhunpa iski flunssa viikko sitten, ei mennyt pois, paheni pääkorvakurkkusärkykauheudeksi loppuviikolla, peruttiin matka. Loppujen lopuksi kaikki muutkin peruivat matkan koska saari jolle piti mennä on semmoinen että silläpä on vain yksi hankala satama johon ei tuulella mennä, ja perjantai-iltana sitten tuuli. Ja lauantaina, ja sunnuntaina. Osa poppoosta ilmeisesti sitten teki korvaavan matkan jolleen lähisaarelle jossa on vähempi delfiinei mut parempi satama ja rutosti ilmaisonseneita. Minä en.

Mutta mä olin kaikesta riippumati kovin onnellinen lauantaiaamuna, kun, sen sijaan että oisin ollut siellä onsenissa paratiisisaarella sateessa ja viimassa, saatoin kävellä kolme minuuttia Nose-Ear-Throat-klinikalle ja (jonotettuani puoltoisttuntii mummojen seurassa) saada reseptin kasaan mömmöjä eri kivuliaaseen kurkunpään tulehdukseen. Tykkään kurlata sillä puuduttavalla aineella mitä antoivat, ja muutkin huumehensa saavat täyden tukeni. Kurlaaminen sinänsä on tylsää, siksi testailen mitä ääniä sillä saa aikaan. Parka mikkonen.

Mutta että mitäs sitä muuta viimeaikaistapahtumaa. Uenon eläintarha on (edelleenkin) lähellä. Eläintarhaan on ostettu vuosikortit, molempien kuvat näyttävät rangaistusvangeilta. Puiston eläintarhaosassa on rehevämpää kasvillisuutta ja vähemmän populaa kuin aitojen ulkopuolella -- aikomus on eläinvilkuilun lisäksi/sijaan pikniköidä ja muutenvaan maleksia alueella.

Asakusassa on jo käyty monesti, etäisyys kun on alle 2 km. Ostettu turistikenkiä (ne kun ovat isokokoisempia kuin kaupoista yleensä muuten löytyvät), syöty sushia, testattu outojäätelöitä, shoppailtu keramiikkaa keski-ikäisyyden kunniaksi. Tarjolla (outojäätelöissä) oli epämääräistä yrttiä monenlaista, kokeiltu on kurpitsaa, myöhemmin ehkä lissee.

Uus sijainti on kiva. Kerrassaan.

Time for tea

Kun olin pienenpientä hiukkasen isompi mutta en vielä vallan iso, olin sangen pitkään välinpitämätön tiettyjä virvoitusjuomia kuten kaffia kohtaan. Tee sen sijaan oli toinen juttu: vihasin syvemmin kuin mitään! Luulen muistavani kun tätä kammotuotetta ekaa kertaa suuhuni sain, ja mielikuvassani pakenin pöydästä (lähes) kirkuen, enkä tullut takaisin. Vai olikse ehkä siltikin piimä, se. Hm.

Kuitenkin, muistikuvan todenperäisyydestä riippumatta, olin tapahtuman jälkeen traumatisoituneena täysin juomatta, maistamatta taikka edes haistamatta tuotetta perin pitkään, kunnes jonkin matkaa kahdenkympin puolella Joku sai uusintayrittämään, ja jopa tykkäämään (kiitoos). Paljolla maidolla ja sokerilla höystettynä, toki, mmmm. Pian myös selvisi että ei se ole se tee se paha juttu, vaan Liptonin Kammokeltainen. (Jota en vieläkään pysty juomaan, en edes sitä pakolla lentokoneessa yritettyä puolkupillista jossa ei pussi kauaa lionnut. En edes kaikkien vierustovereitten sokruilla ja kermoilla höystettynä. Yritin kyllä koska oli vähän noloa etten kyennyt.)

Mutta asiaan.

Vihreä teehän on siis ihan toinen juttu kuin mikään.. epävihreä tee. Huolimatta siitä että minusta siihenkin kyllä voi laittaa paljon maitoa ja sokeria (mihin tahansa voi laittaa maitoa ja sokeria!), yleensä se ei munkaan mielestä kuulu asiaan, ja juttu on ihan hyvää silleensä, kylmänä tahi kuumana. Kuitenkin suhteellisen mitäänsanomatonta, paitsi!

Eka juttu: paahdetun teen tuoksu teekaupan laitamilla. Iso lemppari. Eikä ees harvinainen. Tsurumin asemarakennus on osittain tavaratalon sisällä, ja ko. lafkan alakerrassa myydään paitsi kaikenmoisia hyperkäherrettyjä ja uberväkerrettyjä leivonnaisia, myös teetä. Ja just siinä kulmassa mihin asematasanteelta portaita pitkin pääsee, tuoksuu tuo ihana kärvähtänyt tee. Suht harvoin sinne jaksan koska paikka on tuskaisan ruuhkainen, mut aina joskus. Kun kauppakujilla on teemyymälöitä, käännän sinne aina nenäni ja jos tärppää, hidastan askeleitani häiritsevän paljon ja imppaan häpeilemättä.

Toka juttu: paahdetun teen.. tota, maku? Hups. Ei tässä ollutkaan kahta juttua. On vaan se paahdettu tuoksu, ja joskus se maistuu kans. Ekaa kertaa löysin sen kun oltiin matkalla Fujille YoeKrabsyn kanssa. Ostin jostain satunnaisesta kulmakaupasta satunnaisen janojuomateen, ja yhtäkkiä se maistuikin pahuksen hyvältä. En tallettanut etikettiä ja kun jälkikäteen yritin ostaa jotain samanmoista se olikin jotain ihan muuta. Ehkä olin kuvitellut aiemmin vaan ja ollut Fujiprehighssa tai jotain. Kuukausia kuljin tässä epätietoisuudessa.

Mutta ei. Perjantaina Ikeasta palatessa oli paha jano ja ostin tummanpuhuvan pullon asemakiskalta, ja niin. Se oli sit just Sitä. Raikas ja nami, jälkimaku melkein liian vahvan savuinen mutta ei justiinsa ylitä rajaa. Yammy.

Lauantaina sitten kauheasti surffailin ja koitin päästä perille siitä mikä just tän teen tekee niin kovin mainioksi, ja wikipedian avulla arvailin et onks se sitten Hojichaa vai mitä. Looginen ois ollut tuo juttu, kärtsänneen maku on niin vahva. Puteli on kuitenkin Suntoryn tuote, ja heillä on ihan oma kärtsyteensä, ja mun tykkäämän teen nimi viittaa enempi Italiaan kuin mihinkään paahteluihin. Se tosin voi olla mun sanakirjasta kiinni, Rikaichan ei tällä kertaa varsinaisesti pelastanut.

Seuraava askel oli tietty hit the streat ja koittaa etsiä erinimisiä viherteetuotteita. Valitettavasti, ehkä slummilähiösijainnistamme johtuen, Suntoryn virallista kärtsyteetä ei löytynyt eikä paljon mitään muutakaan. Jonkun toisen lafkan Hojichaa kyllä löytyi (ks. kuva tuolla jossain aiemmin), mutta se pärjäs sekä sokko- että epäsokkotestissä aika surkeasti. Paljon vähempi palaneen makua oli siinä kuin tuossa mun lempparissa jossa sitä ei pitäis olla lainkaan. Myös suosikin, Suntoryn iemon...naninanicha:n laimeampaakin (sama merkki mut vailla "vahva"-merkintää) versiota maistettiin mutta se oli vaan tylsää ja vetistä.

Suosikin kotisivu selittää babelkalakoukku leuankulmassa että "Italy Uemon Suntory Limited green tea ... is tasty preponderantly with upper quality, you aim toward the development of the tea of the tasting which is dense, the brown craftsman/teacher ... brown leaf of fine grinding, when drinking by combining, secure, does not remain in thickness and after can feel taste, it forced refreshingly and actualized the aftertaste." Nih. Ota tuosta sitten selvä.

Tai jospa vaan juon lemppariteetäni sen nimeä ihmettelemäti, ja ostan toistekin, justiinsa tuota lajia enkä mitään muuta. On niitä jokunen jo kokeiltu.