Kuumeinen mieli

Kuulumisia pitkäst aikaa. On ilmoja pidellyt ja ollut oikein mukavaa. Urheilullista, sano, vielä sen kässeisonnan opin. Männäviikko sitten menikin flunssan alkulämmittelyissä NTCIR-konferenssissa jossa tein pellen itsestäni olemalla aivoton ja hias. Ehkä se oli siks että oli pipi iskemässä, lohdutan itseäni.

Just äskön sitten selvisi ehkä että miks tää on näin kurjasti pidentynty tää tauti. Ei oo kuumetta, on kuumetta. Ei oo kuumetta, on kovasti kuumetta. Ei oo... okei, hahmotitte ehkä. Selitys löytyy erilliseltä sivulta, ummm, koska... en tullut ensin ajatelleeksi et laittaisin blogiin mutta laitanpa kuitenkin. Kuumeinen mieli äkkäsi myös halpaa hupia rakkaasta viljapupustani (vinkkinä kaikille pipeille: jos pään räkätiehyet on tukossa ja särkevät, auttaa kuuman juttusen naamallapito ainakin mua näköjään ihan hitosti).

Tämmönen sitä tuli. Sisältää runsaasti sisäpiiri- ja mukahuumoria. Olkaatten varootetut.

Monta tuhatta sanaa

Marraskuun loppu Yoyogipuistossa. Oli hiukan ylimääräistä energiaa purettavaksi ja kaunis ilma. Korvatakseni laiskan päivitystahdin -- kas tässä, noin 300 kertaa tuhat sanaa. Ja pari laulettua päälle.

Myöhemmin varmasti kaduttaa...

Käytiin karaokessa. Ei, en osaa laulaa. Enkä käyttää sitä keleen masiinaa. Silti, tässä.


Pohdinnassa: miksi täytyy olla tekosyitä sille että on hauskaa?
Töissä: ääk. Jännittää. Lukukausi alkaa. Suorituspaine. *käsienheilutus*. Hyperventilaatio. Halu paeta. Prkl enkä.

Tänään ajattelin "syvällisiä"

"Bias is a term used to describe a tendency or preference towards a particular perspective, ideology or result, especially when the tendency interferes with the ability to be impartial, unprejudiced, or objective. The term biased is used to describe an action, judgment, or other outcome influenced by a prejudged perspective. It is also used to refer to a person or body of people whose actions or judgments exhibit bias." -Wikipedia (28.10.2008)

"Learning involves the ability to generalize from past experience in order to deal with new situations that are ”related to” this experience. The inductive leap needed to deal with new situations seems to be possible only under certain biases for choosing one generalization of the situation over another.
...
If consistency with the training instances is taken as the sole determiner of appropriate generalizations, then a program can never make the inductive leap necessary to classify instances beyond those it has observed."
-Mitchell, T.M. (1980). The need for biases in learning generalizations

Elämä on jees. Rankkaa mutta jees. En nyt osaa sen kummempaa raportoida.

Takaisin metsään

Piiiitkästä aikaa. Pitäisi käydä useammin, nyt särkee pohje ja reisi ja jokunen muukin paikka. Uuden sievän pikkukameran avulla kömpelösti väsätty timelapse-elokuva sanoo toivottavasti enemmän kuin ainakin kuussataa sanaa.

Mitäs tänne

Huomasin just etten ole purrut kynsiäni useampaan kuukauteen. Siitä huolimatta että olen pohtinut matikkaa. Woohoo.

Koko jalka on jumissa jonkinsortin iskiassäryn kynsissä. Joka alkoi joogassa toukokuussa. Au. Auauau. Suuntasin viimein lääkäriin joka ei oikeastaan tehnyt kerrassaan mitään, ei edes tutkinut. "Joo jatka vaan niiden kipulääkkeiden ja -rasvojen käyttämistä, laitetaan sulle tähän ny 10 minuuttia sähköärsykkeitä alaselkään, nähdään ens viikolla". Ummm, okei... entä tuo viulunkielenä kuukausia krampittanut reisilihas? Hieronta vois olla paikallaan. Täten päätän ilmaista ajatukseni sanoina ens perjantaina uusintakäynnillä.

Syksy on kiva asia. Ulkona ei ole liian kuuma eikä liian kylmä. Viikonloppuisella surffausreissulla sieti istuskella biitsillä ihan ilman pepun palamatta -- aiemmilla käynneillä tänä kesänä oli hiukan tukalaa hiekan hohteessa. Nyt löytyi myös entistä parempi ranta joka jatkuu silmän kantamattomiin joskin huuhtoo varomattomat avomerelle.

Jatketaan.

Muista

Joskus on kaikki niin käsittämättömästi hukassa, eikä osaa muuta kuin kaivata sitä tunnetta mikä joskus oli ja ihmetellä minne se hävisi. Arkeen? Toistoon? Välinpitämättömyyteen ja väsymykseen?

Kuten eilen. Yritin ja jaksoin mutten muistanut miksi jaksan ja miksi aina täytyy, kaikki tuntui turhalta ja ikävältä. Illalla yllättävä kohtaaminen: Uusi ihminen jonka kanssa välinpitämättömät rutiinitervehdykset ja satunnaista juttelua kun matka kulki samaan suuntaan. Vahingossa sanoin jotain todellista omasta elämästäni, tutkimuksesta ja kiinnostuksista ja epäuskosta, ja sainkin vastauksena kosketuksen toisen elämään. Yhtäkkiä innostunut keskustelunpala, jäi kesken kun liikennevaloista matka kulki eri suuntiin.

Pois kulkiessani tajusin että olin taas elossa ja toiveikas. Mikä oli resepti? Yhteinen kiinnostuksen kohde, suoja-aitojen hetkellinen unohtuminen, yllätys. Maailma ei ole vielä nähty.

Jos osaisin olla kuin ihmiset on

Suomeen tottui pari päivää ennen kuin oli aika lähteä ja oli Tokion vuoro olla vieras. Missä voisi olla koti?

Puoli vuotta aikaa saada puristettua -- ja julkaistua -- oikea journalartikkeli, jos aikoo valmistua aikataulun mukaisesti. Ehkä mahdollista, ehkä ei. En ota kantaa. Kiillotan takamusta ja teen parhaani. Jos oppisin olemaan hyvin, ehkä siinä on tälle vuodelle tarpeeksi tavoitetta.

Hakusessa tasapainimo

Päivänä hiljaisena laahauduimme poikki kuumuuden ja asfalttipölyn eläintarhan vuosilippuja uusimaan. Riemukas retki vaikkei vanha enää niin jaksakaan. Tarha oli mistä lie syystä (aamu, epätavallinen vapaa) lähes tyhjä ja ajauduttiin siksi(kin) tekemään monenlaista ihan uutta hauskaa. Istuttiin nallen polvella, otettiin 50 metrin roikkujuna puskien läpi tarhan ala-osaan (eipä tartte toiste kokeilla) ja mentiin jopa kotieläintarhaan! Vaikka se on vaan lapsille jne jne. Uskalsin rapsutella ja röhnyyttää vaikka kaikki kuitenkin tuijotti salaa. Jes.

Näin myös kun minivirtahepo tanssijuoksi veden alla. Akvaarion vesi oli siinä määrin vihreää, että ensin ei siellä luultu ketään edes olevan. Yhtäkkiä tyhjyydestä ilmestyy hahmo, ja se lähestyy... kuin varpaillaan juosten, kevyesti, leijaillen, kiireettömästi ja sulavasti hepo tanssii ohitsemme kadoten taas vihreään sumuun.

Rannalla virtikset ovat nääntyneitä ja hitaita, kömpelöitä, laiskoja, näyttävät tuskastuneilta. Entä jos virtahepo ei tietäisi veden ja sen ulkopuolisen maailman eroa? "En tiedä mikä siinä on mutta joskus mahdottomatkin asiat tuntuvat niin helpoilta. Se paino mitä tunnen kupeillani ja se miten maailma niin mahdottomasti minua hidastaa ja painaa, se on vain poissa! Älä katso mua noin, en mä ole mitään ottanut. Olisinkin, sitten tietäisin mistä siinä on kysymys. Näen unta noista ihanista hetkistä mutta ne tulevat ja menevät, eikä mulla tunnu olevan mitään kontrollia niihin. Kuin välillä vain luulisin että olen jotain ja sitten todellisuus iskee." "Sä kuulostat aivan masentuneelta. Haluatko jutella enemmän? Nykyään on myös saatu tosi hyviä kokemuksia ihan näillä uusimmilla SSRI-tuotteilla, että jos kokeilisit."

Reissun paras hetki oli kyllä melkeinkusetus:
Etäisyydessä yksinäinen sarvikuono. "noi on muuten tosi ilkeitä" sanoo seura. "Siis niinkun tosi ilkeitä". Jaa-a vai silleen. Sarvis huomaa ainoat katsojat, heiluttaa korviaan, tonkii maata, miettii. Liikahtaa laiskasti portaitten suuntaan. Hitaasti, empaillen, päätyy ihan meidän eteen puolentoista metrin päähän kaiteen laitaan. Kurkistaa sivusilmällä. On ne vielä sielä. Kääntyy hissukseen. Tässä kylkeäni kaiteeseen rapsutellen vain, niin. Kääntyy kääntyy. "Hihii katokato ihan tosi kato se näyttää meille sen pers..." ehtii tyttö hihkua ennen kuin se tajuu. Virtsa lentää. Kaaressa. Vispilähännällä levitettynä. Khehe-hehe. Tyhmät turistit. Toimii joka kerta.

Joulukuusi ruskettuu mut neulaset pysyy. Kerään rohkeutta tuoda sen Suomeen. Tai ees oksan. Jonneen istutettavaks.

Halpoja rypäleitä odottaen

Kesä etenee ihan huomaamatta. Ekat surffit ohi, ekat hanabit ovella. Huomenna ehkä joelle. Mietin sitä miten eri tavoilla voi oman elämänsä tarinan tulkita ja koota. Tutkimussuunnitelmakin tuli taas tehtyä vahingossa. Ovela tutkimussuunnitelma, vaikkakin hatara. Näen tien ulos! Takaovesta kielenkääntämiseen ja huis hais kysymysvastausjärjestelmille.

Ja Suomeen siis sittenkin, ja melkein muutoksitta, 5.-28.8. Ropecon. Onkohan siellä vain teinejä. Mulla öisiä lipunmyyntivuoroja. Heti kun mahdollista tahdon telttailla pihlajasaaressa ja vaeltaa ympäri montakin metsää. Löytyisköhän reissuille seuraa. Tunteekohan ne mua vielä siellä. Tunnenkohan mä vielä ne siellä. Opettelis jos ei muuten. Kunhan osais. Vatsan perhoset hyss.

Tjoo tais kosahtaa

Japanilaisilta sivuilta loytynytta, Travelvision kertoo: ヒットトラベル、6月26日付けで東京地裁に破産申立. Googlekaannettyna:

"Travel hit, as of June 26, 2006 in Tokyo District Court to file for bankruptcy"

"Shibuya-ku, Tokyo head office hit on Travel, as of June 26, 2006 in Tokyo District Court is likely to file for bankruptcy applicants. File for bankruptcy attorney in Tokyo, a joint law firm lawyer Akira Izumisawa said. Travel hit the office of the announcement that it was contacting creditors as a guide for writing and come into being.

Date June 26 points, hit by travel website was shut down, and stores in Tokyo's Shibuya also suspended from operating activities. The company has sold overseas for cheap airfares, mainly as a business. Moreover, Internet-based ticket sales were expanding, but it is not in writing "is rapidly deteriorating because of funding problems," police said."

Ihme ettei missaan englanninkielisissa uutisissa nay vielakaan mitaan.

No, me nyt tullaan kai sitten kuitenkin Suomehen. Vai mennaan. Melkein just samaan aikaan kun piti. Phuh. Suurkiitos avustajille.

Aaaaaarghh.

Kärrynpyöräviikko. Vuoristorata. Ja sitten.

Suomenlennot elokuulle tuli viimein maksettua. Suurella säädöllä. Keskiviikkona 26.8. DL oli torstai. Sen jälkeen tulis niiiin kovasti kalliimmat lipuista koska ne polttoainehinnat nousee.. maksakaa kiiruulla kiitos.

Perjantai-iltana selviää että Hit "Under Maintenance" Travel on mennyt konkurssiin. Ilmeisesti.... keskiviikkona! Tralaa. Tietoa aiheesta löytyy niukasti, lähinnä joiltain keskusteluforumeilta. Jos osais kunnolla japania niin sitten olis todnäk enemmän tarjolla.

Lentoyhtiö on aikoinaan saanut varauksemme, mutta ei vastaanottanut (viikkoja sitten maksetusta) varausmaksusta jeniäkään. No, parempi ehkä niin. Jos varausmaksut olis mennyt etiäpäin niin nyt palais mielessä että no voi hitto ettei maksettu lentoja loppuun ajoissa niin oisivat ehkä ehtineet kirjoittaa liput. Tai no palaa vähän silti. Ja se kans että jospa oisin vaikka kädettänyt maksussa, tai ees jättänyt sen vika päivälle, ja ehtinyt kuulla asiasta. Tosin en kyllä olisi. Mutta silti jospa.

Gnnghgngng.

Syötti hakukoneille: Japanese HIT Travel bankrupted?! Perleke.

Reissulla

Lauantaiaamuna Tokio sanoi hei maanjarinan syvalla rintaanella. Uuuuh.

Lento oli pitka ja tukala mutta ois voinut mennä pahemminkin. Ja menee, nyt, kun en saa nukuttua. Columus, Ohio, on... autio kaupunki. Kadut on kilsan leveita. Kaikki kaupat menee kii kasilta. Tajutonta. Juomarällästyspaikka sentään onneks myi hampurilaisen syömiseks -- katsottuaan ensin tarkkaan japanilaisesta id-kortista että mulla on ikää. Ois ns. ehkä kandennu ottaa vaik eurooppa-ajokortti.

Paikka on kaunis, joki lähellä, samoin konferenssisaitti. Hotellihuone on iso ja coool. Seurana vaihteleva kokokoonpano, nyt kiinalainen ja ruottalainen, joista aiempi lähtee huomenna ja jälempi jää loppuun saakka. Vikoina öinä tulee sitten seuraksi jotain ihan uutta porikkaa vielä.

Konffuhörlönki alkaa huomenaamulla ysiltä. Nyyääbh. Tarvii unta.

Tiedotusluontoisesti

1. Kävimme perheen voimin viikonloppuna vuorella. Sää oli harmaa ja peuralaumat valtaisat. Reissun kohokohta oli kun karhu rytisi parin metrin päästä kauheaa vauhtia karkuun. Ei oo epäilystä siitä mikä elukka oli kyseessä vaikka se vain kuului eikä näkynyt. Hienosti selvittiin henkissä eikä meitä syöneet kuin hytykät joita oli monta miljoonaa. Hienoa olivat myös peuralaumat, ja se kun erämajassa majoittui myös satunnaisia japanilaisia vaeltajia, ja makuupussissa nukkumaanmennessä hihityttikuiskailututti niin että tuli pentuiän yövierailut kavereilla mieleen.

2. Parin päivän päästä painun viimein sinne Ameriikan ihmemaahan nolaamaan itseni jo aiemminkin kiroamassani/hehkuttamassani konferenssissa. Takaisin pe 20.6. Synttäripäivänä pitävät sentään banquetin mutta juhannusaaton saan viettää lentsikassa. Jeejee. Kaikkee pitäis vielä saada aikaiseks, hermoraunioituma.

3. Jippii! The country where I quite want to be! Tullaan (vai mennään?) Suomeen, 6.-29.8. Liput hankittu. Luksusta. Iiiiih.

Siinäpä se, hajaantukaa.

Kesäkesäke... eiku sanoin sen jo.

Lauantaina tajusin että se konferenssi jonka posteriesitelmää en ole vieläkään edes aloittanut, ja joka edellisen postauksen mukaan on jo about kuukauden päästä, onkin jo kahden viikon päästä. Lento lähtee 14.6. (TJ 1211.5pv) ja sitä ennen pitäis saada tehtyä vaikka mitä, muun muassa printattua se posteri naapurilabran hitaalla ja varausta vaativalla Isolla väriprintterillä. Siis sen jälkeen kun siihen ensin saa korjattua ne muutosehdotukset joita tulee kunhan ensin saa harjoitusesiteltyä ekan draftin proffille. Kunhan sitä ennen saa sen ekan draftin tehtyä, ja printattua palasina tavan printterillä. Mut sitä ennen vielä pitäis saada avattua powerpoint (jep powerpoint. kyllä.) ja aloitettua homma.

Mut kylhän täs ehtii, heti kun oon vähän blogannut ja opetellut uudestaan miten tomcat toimii, ja rakentanut sen kyydissä pyörivän vimpulan jolla sit konferenssin jälkeen voimma labratyyppien kanssa tehdä yksiä muita töitä. Ihan kohta aloitan.

Välillä oli taas jokusen päivää talvi koska taifuuni toi (?) 14-asteisen harmauden ja sateen jne, mutta sunnuntaina oli yhden päivän kesä. Mentiin puistoon ja pällisteltiin kun tyypit lomalojui, lapset kiljui, nuoret pelas erilaisii urheilullisia pelejä, koirat touhusi, apilat kasvoi, aurinko paistoi, pupu maistoi Mikon jalkaa, musiikki mökäsi vasemmalta ja toinen musiikki oikealta ja epämääräisrytmillinen möly takaa, jne jne. Oli ihan kuin suomalainen kesäjärvenrantaloju, ei vaan ollut järveä. Oli oikein kivaa. Sekin oli, kun sushiravintolassa sitten kauheennälkäisenä tilas kaikkee randomia silakasta kaliforniarulliin ja etikkamakrilliin ja kokki sanoi että hehhee sähän syöt ihan mitä vaan. Nolotti kyl myös.

Nyt taas satelee.

--
Edit: Mikko sanoi että kerroin liian vähän pupusta. Fine. Me lojuttiin ihan pahaa-aavistamattomina ja viattomina ja yhtäkkiä se vaan oli siinä ja sen omistaja silmät palaen selvästi usutti sitä ton yhen kimppuun ja mä en ehtinyt kun kirkaista kun se jo kuopsaisi ja sitten toi melkein potkas sitä ja mä hihitin ja kiljahtelin lisää ja niin se sen omistajakin ja sitten me kaikki naurettiin niin. Sushiravintelissa tarjosivat kanisaladaa ja mietimme, liian myöhään, että olis pitänyt uhata tehdä kanista salaatti.

Kesäkesäkesä! ja sen uudet ja vanhat tuulet

Sunnuntaina käytiin stYoelandiassa laulamassa ja lyömässä ja kitaroimassa rokkipeliä. Oli hienoa vaikkei osannutkaan mitään. Ne piisit, ne piisit! Ne jotka on kyl joskus kuullut, monestikin, ne jotka tuo muistoja ties mistä mutta joista ei ole oikeasti hajuakaan että miten ne nyt oikeasti menikään. Jotkut niistä löytyivät jälkikäteen youtubesta ja toiset iiTunarin kaupasta ja veivät mukanaan jonnekin teini-ikään. Oi sitä tunteen paloa. Pelkään olevani onnellinen vain kun sataa, haluisin olla erityinen mutta olenkin kummajainen, en tiedä pitäiskö lähteä vai jäädä, ja taidan olla paranoidi.

Ulkona nousi lämmöt tänään yli kolmenkympin. Olen neljänä päivänä syönyt lounasta pihanurtsilla mut tänään alkoi olla jo niin tuskaisen kuuma että ei mennyt oikein teikautpurilaiset enää alas. Kesäkesä! Pirtelöä tai jätskiä välipalaks. Joogaa aamulla ja joogaa illalla, teepaitoja ja sortseja, avojalat ja piinaava halu pulahtaa järveen. Pakko istua auringossa että sais pari pisamaa vaikka tuliskin päänsärkyä. Palkoherneiden sijaan edamamei pakastepussista. Villejä ajatuksia joista olis parasta päästä eroon että alle kuukauden päästä koittavaan konferenssiin mennessä sais tarvittavat työt tehtyä.

Tomorrow's back to work and down to sanity.

Keskikäilyä

Kaapista siivotessa kaivautuneesta kihliksestä löytyi kumma päivämäärä: 19.5.2000. Jessus. Mä oon sanonut kaikille et joo teekkarit ja kädett^H^H^H^pistelijät on olleet yksissä jo niinkin kauan kuin ehkä ainakii jotain kuus vuotta tai sinnepäin. Ollaankin sit ilmeisesti oltu vähän kauemmin. Herttine. Kohta varmaan joudutaan eläkkeelle tai ostetaan kultainen noutaja tai ainakin monitoimikone tai mätsäävät tuulipuvut (ei ihan vielä kuitenkaan, tässä vaiheessa saa riittää et laitettiin hiukset samanvärisiks ;-P).

Juhlistettiin asiaa Yurakuchon Copain Copinessa. Nimestä huolimatta paikka ei suinkaan ole esmes ranskalainen vaan korealainen. Ruoka oli hyvää, ei superhalpaa muttei kallistakaan, ja sitä oli riittävästi. Suosittelen. Luulen että illasta saisi paremmin iloa irti jos menis yli 4 hengen porukalla ja tilais korealaiskoosun. Tällä kertaa masu jaksoi vastaanottaa vaan pari eri lajiketta ruokia, koska toinen niistä oli iso ja niin tulinen että savu nous korvista. Pieni virkistävä raikasmaku ohessa ois voinut toimia.

Nomnomnomnomnom.

Revelations

Satunnainen päivä Tokiossa joitain viikkoja sitten. Ylitän satunnaista kävelysiltaa satunnaisessa risteyksessä. Kuljen reippaasti, kuten tapanani on. En ajattele erityisesti mitään, kauppalistaa, tekemättömiä töitä, alkaa olla kuuma, mitähän tekisi viikonloppuna. Kävelen ja ponihäntä heilahtelee ja osuu joka heilahduksella niskaan. Se on niin pitkä jo. Kiinnityksestä irtautuneet kiharat kutittelevat otsaa ja poskia. Ajattelen että hih, mullapas on ponihäntä ja kiharoita, näytän varmaan ihan nätiltä ja tyttömäiseltä tässä kävellessäni. Ja jos hymyilen leveästi, kaikki varmaan tykkäävät musta ja ovat mulle kilttejä.

Poninhäntä heiluu joka askelella. Kiharat kutittavat. Olenkohan nätti.

Sitten se iskee. Yhtäkkiä vaan valkenee.

Minä en pidä pitkistä hiuksistani. Ne ovat tiellä ja tunkevat suuhun, niitä saa koko ajan olla harjaamassa etteivät takkuunnu, kuivuminen kestää iäisyyksiä, kaksihaaraisiin palaa hermo, kuntosalille on pakko kantaa mukana aina iso pyyhe,

Ja kaikkein vähiten minä pidän siitä että ne olemassaolollaan muistuttavat mulle että kauneuden eteen on kärsittävä, ja että on oltava nätti, ja on ajateltava miltä näyttää. On mahduttava muottiin.

En sitten kuitenkaan suorinut siltä istumalta ajelemaan päätä kaljuksi vaan annoin asialle aikaa. Eiliseen saakka.

"Rkle! Nyt riitti! Mä oon mä."

On se hyvä etten ryhtynyt parturikampaajaksi. Ja että lähikampaamosta löytyi huumorintajuinen setä joka sai kuin saikin pahimman tuhon korjattua. Phew. Ja kyllähän se siitä kasvaa jne. Mutta lupasin kyllä sille että en enää koskaan ite leikkaa.

Ei sentään purista pipo

Noniin, nyt on taas Joannalla Uusi Ongelma: tiukkaresoriset sukat. Pahenee koko ajan. Vaikka muistan joskus inhonneeni makkaroituvia sukkia! Syypääteorioita tilanteeseen toki löytyy, osa enemmän kuin vähän vakavia ja osa ei.

• Japanin pitkä kesä. Vietän nykyään yli puolet vuodesta sukitta, tuuletellen jalkahikiäni sandaaleissa. Kiristävät sukat ovat aina olleet inhoja mutta olen vasta hiljan tottunut parempaan ja tajunnut asian.


• Varrettomat sukat (samansukuinen teoria kuin tuo aiempi). Täällä tyypillisiä. Käytin niitä ensin vain kuntosalilla mutta enenevässä määrin muuallakin, kas kun ne eivät purista nilkkaa!


• Nykyään myytävät sukat ovat tiukempia nilkoista kuin aiemmin. Ei todennäköistä, Suomesta aikoinaan tuodut, nyt Mikolta ryövätyt pari kokoa liian isot sukat puristavat nekin liikaa.


• Olen ikivanha ja turvonnut ja nilkkani ovat paisuneet.


• Mulla ei ole tarpeeksi oikeita ongelmia, ja ehdin kiinnittää liikaa huomiota kuolioituviin nilkkoihini.

Oli syy mikä oli, tänpäivän sukat ovat nyt mykkyrällä tuolla työpöydän alla nurkassa. En enää kestänyt. Varsien rullaaminen eri asentoihin ei riittänyt. Varpaita palelee. Huomenna pistän varrettomat.

--
Edit:

Käytävällä nähty opiskelukaveri ihmetteli heti paljaita varpaita eikä mutkusukatpuristaa-selitys tainnut mennä läpi. "Nää lattiat on kuule likaiset tässä kerroksessa*. Sun kandee vaikka käyttää sandaaleja." Nyygh. Nyt mietin et paheksuiks se oikeesti vai vitsailiko.

* = talon muissa kerroksissa on kengien pito kielletty, me ollaan tosi länsimaisia ja edistyksellisiä.

Korvaamaton menetys

Oon aina tykännyt jonkinasteisen survival pack -jutun mukanakantamisesta, siitä lähtien kun pentuna luin jostakusta joka kanniskeli aina mukanaan tulitikkuja, lankarullaa ja [jotain muuta, en voi muistaa]. Nykyisin ilmiö konkretisoituu jokaiselle pienellekin vaellukselle mukaan lähtevän "ensiapu"säkin sekä avainnippukukkaron muodossa.

Ensiapukassista löytyy (ulkomuistin mukaan) mm: karhunkarkotinkilikello, 2 kolmioliinaa, sideharsoa, joustosidettä, laastaria, desinfiointiainetta, kyytabletteja, särkylääkkeitä, itikkakarkotinta, avaruushuopa, pari kemiallista lämpölätkää, tulitikkuja, sytkäri, kahdenlaisia sytytyspaloja, lämpökynttilä, taskulamppu, päälamppu, kahdenlaisia ekstrapattereita, kompassi, linkkuveitsi, kynä, neula ja ompelulankaa, rulla kalastajanlankaa, nenäliinoja, flunssamaski, ihorasvaa, shampoota, hiusharja, hammasharja, hiuslenkkejä, silmäsuoja, korvatulppia ja puhallettava tyyny. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu!

Avainnippuun liitin hätätilatarvikepussukan jokusen vuotta sitten -- avaimia kun kuitenkin tulee kannettua mukana aina silloinkin kun esmes lompsa tulee jätettyä kotiin. Alkuun mukana kulki vain korvatulpat, muutama jälkikasvunestonappi (siltä varalta että unohdan napata semmoisen naamaan aamusella kotona), kynsileikkuri ja eräs puolikkaan ihmiskunnan ajoittain tarvitsema (epistä!) suojavimpula. Ensimmäinen nahkakukkaro on jo aikaa sitten päivitetty suurempaan, ja sisältöä on tullut tukusti lisää: on mp3-soittimen kuulokkeiden vaihtonakkuloita, bufferinia ja buranaa, lääkkeitä, muistikorttiadapteri, lista Mikon&kavereiden puhelinnumeroita jonka lisäsin joskus hukattuani kännykkäni ja tajuttuani etten osaisi ilman sitä soittaa kenellekään, jne jne jne (en kykene muistamaan mitä kaikkea ja on pahaenteinen olo että unohdan jotain hyvin oleellista).

Tänään tuli sitten todettua että kaikkien kananmunien samassa survival packissa pitämisen & mukana roijaamisen riski on mahdollisen hukkaamisen kurjuus. Aamupäivällä kaupungilla haahuillessani totesin yhtäkkiä että vyöstä roikkuva avainnippu onkin hämmentävän kevyt ja yksinäinen, ja mahdollisia pudotuspaikkoja oli tarjolla n. puoli kilsaa katua, ison virastotalon pari kerrosta & huonetta & veski, ja kauppa. Vaikka yritys oli aika toivoton, palasin kuitenkin jälkiäni takaisin ja kyselin kaikista paikoista että olisko näkynyt semmoista ja semmoista tämänkokoista ruskeaa nahkajuttua. Joo ei.

Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin, virastotalokysely oli omalla tavallaan hieno kokemus. Asiakaspalvelutiskiltä asiasta kysyessäni mua lähti opastamaan herttainen piskuruinen mummo jolle puhuessa piti kumartua lähes kaksinkerroin. Mummu oli habitukseni takia alkuun jo juoksemassa hakemaan apuun englantia taitavaa osapuolta mutta sain sentään estettyä ja solkotettua kysymykseni japaniksi. Kun päästiin hetken taivalluksen ja juttelun jälkeen vahtimestarien kopille ja vaksi alkoi epäröiden tapailemaan enkkua, hihkui mummu reippaasti sille että kyllä se ymmärtää japania ihan hyvin, älä nyt siinä. Voitto! :-)

Oli kyllä hiukan noloa koittaa selittää että mitä multa nyt olikaan kadonnut, kun en kehdannut (tai edes muistanutosannut) täsmällistä sisältöä luetella. "Joo, tuotanoin kaikkea sekalaistahan siellä on, semmoinen pienipieni nahkakassi tai kukkaro tai sinnepäin, no ei siellä mitään rahaa tai luottokortteja ole eikä mitään oikeasti kallista, onpahan vain... tuota, tärkeää... tai siis, ei edes nyt kovin tärkeää mutta...". Kun nimi&puhelinnumero ja kukkaron tuntomerkit oli viimein saatu kirjattua hukkatavaralistaan, tarkensi vaksi vielä että "Niin oliko tämä kassin merkki ehkä Louis Vuitton vai mikä?". Joo ei, ihan sadanjenin tekonahkakukkaro vain mut haluaisin sen siitä huolimatta takaisin, kiitos. :-P

No, eipä tässä tosiaan mitään rahanarvoista hävinnyt (paitsi se adapteri), pitää vaan säätää ja koostaa uusi yhtä hyvä kokoonpano ja kiinnittää se paremmin. Tai ehkä mun pitäis hankkia ihan oikea käsilaukku kuten kunnon naisten kuuluu. Vai olisinko jopa valmis hamstraamaan ja säätämään vähemmän ja selviämään ilman turvatarvikkeita?

--
(Miljoonas) edit: Plääh, nyt viimein tajusin mikä oli se oleellinen juttu minkä hukkasin. USB-muistitikku! Mitähän kaikkea sinne oikein olikaan säilötty... toivottavasti ei mitään kovin raskauttavaa. :-]

6 sanaa (ääk, meemi)

Liisa täggäsi julmetun vaikealla tehtävällä. Suoritan sen reippaasti alta riman ja mielikuvituksettomasti!

Säätää, lykkää, säätää, lykkää, panikoi. Säätää.

Olipas hangalaa. Vahinko kiertämään: Koe itsesi tägätyksi jos luet tämän. Pretty please. :-] Ja mainitse asiasta kommenteissa. (Tätä kuitenkaan kukaan lue...)

--
Short translation: Yes, duh, I was tagged. I slothed (isthataword) through the task by using not much imagination, and ended up using words I have no idea how to translate into English properly. Here goes anyway.

Fusses, procrastinates, fusses, procrastinates, panics. Fusses.

If you're reading this, consider yourself tagged!

--
Edit:
Joo niin tosiaan, ja tehtävähän on kuvata elämäänsä kuudella sanalla. Hups. :-)

Virallisia välineitä vailla

Mitä tehdä kun lempparifarkuista repeää takamus ja tietää että koko maasta ei (ainakaan edullisesti ja kohtuullisella vaivalla) löydy uusia kivoja semmoisia? Joojoo, onhan mulla farkkuja mutta kuten ne mahdolliset uusintahankinnat, ovat ne kaikki löysiä vyötskiltä ja/tai lyhyitä lahkeista. Ainiin, paitsi ne jotka on lahkeista hyvät mut reisistä ihan liian piukat ja joiden lantio on Kummallinen, koska ne on tarkoitettu luuviulupojille eikä meikäläismallisille ollenkaan. Toisista hyvistä farkuista (nekin aikoinaan Suomesta tuodut) hajos noin kuukausi sitten vetskari lopullisesti.

Jos ois ompelukone, tai ees vähän enemmän viitseliäisyyttä, niin molemmat viat olis tietty korjattavissa. Mutku! Ei oo!

Epäilin myös olisiko ratk-reikä korjattavissa kestäväksi ompelemalla. Onneksi keksin et onhan niitä olemassa paikkakankaita ja päätin korjata mieluisamman&vähempitöisen lahjevaatteen. Tarvikkeet löytyivät yllättävän vaivattomasti ihan satajenilästä, ja olin valmis toimeen. Ei se mitään ettei mulla ole silitysrautaa: voinhan vaikka kiehauttaa pannullisen vettä ja silittää sillä. Jos hienopyykki pestään reilusti alle sadassa asteessa niin eiks niin että kaikki silitystoimetkin on maksimissaan samoissa lämpötiloissa?

Joo eipä niin.

Aikani turhaan hinkattuani paikkaa vesipannulla (vuoroon vedellä täytettynä ja ilman), opin Intter Netistä että pakkauksen ohjeen mukainen silitysraudan keskilämpötila olisikin ilmeisesti noin 110-150 astetta. Jahah.

Aikani pähkäiltyäni keksin ratkaisun. Hah. Kuva ohessa. Olen aika ylpeä -- ainakin nyt vielä kun kestävyyttä ei ole koeteltu. Ensimmäisen konepesun ja käytön jälkeen sitten kyllä tuuletan jos paikka pysyy!

Synninpäästö

Kun on kauheesti koittanut saada aikaiseksi koko päivän ja on vaan masunipistely ja huono olo, eikä mistään tu mitään ja siitä syyttää laiskuuttaan ja vanhuuttaan ja ties mitä itseaiheutettuja typeryyksiä ja psykosomatiikkaa, niin mikä olisikaan ihanampaa kuin kotiin päästyä viimein tajuta olevansa ihan hyvänlaisessa kuumeessa. Weee! En ollutkaan vain lusmu vaan Ihan Oikeesti Kipee!

--

Kevät on kyl tosissaan viimein saapunut. Kansa bilettää jo paikoin hanamia. Ens viikonloppuna en kyllä käy Uenon puiston kauhuruuhkan lähelläkään, se on saletti.

Väsyptiäismaanantai

Aamulla olin kovasti menossa kuntosalille joka sijaitsee nätsästi työmatkan varrella, neljä pysäkkiä kotiasemalta. Optimoin sijaintini asemalaiturilla poispääsyn suhteen, hyppäsin junaan, huojunuokuin, hyppäsin pois. Hiukan kummastutti kun poistumisportaat eivät olleetkaan ihan oikealla kohdalla ja muutenkin niissä oli jotain hassua. Lippuporttien ulkopuolella maailma näytti kans jotenkin oudolta. Pistivät sitten vastakkaisen rakennuksen remonttiin ja edessä on suoja-aidat? Ehkä puol minuuttia kesti ennen kuin tajusin hypänneeni pois jo matkan puolivälissä. Hehheh. Eikun takaisin.

Syytän väsymystä. Viimeiset n. kaks viikkoa oon nukkunut sikamonta kertaa, melkein joka yö ainakin neljästi! Tavallinen rytmi on noin yhdestätoista puol kahteen, kahdesta kolmeen, ja sen jälkeen satunnaisia pätkiä maksimissaan viiteen. Gankoyaman reissulla alkanut päänsärky ei ole hellittänyt vieläkään, eikä siihen tepsi paikalliset bufferinit ollenkaan. Onneks on viel buranaa varastossa.

Valivalivali! Ei se mitään. Sit kun pääsin viimein aamulla sinne kuntosalille niin elämä parani: otin ekaa kertaa osaa pallotasapainojumppaan mummujen kanssa ja vähänks oli hauskaa pomppimista. Heräsinkin. Hetkeksi.

--

Varmaan väsyn takia on ihmeesti ollut viime aikoina mieliteko siihen että viettäis vaan piiitkän illan mukavassa seurassa jossain isommassa onsenissa, semmoisessa missä ois kylmävesiallas viillyttelyyn ja ulkotiloja istuskeluun jne. Taannoisen vuoriretken kohokohta oli nimenomaan kylpylojuosuus. Tahtoooo hemmotteluu.

--

Kevät loppui sunnuntai-iltana, nyt satelee ja on harmaata. Edellisen kouluvuoden valmistujaisjuhlat ovat silti jo keskiviikkona, ja luennot ja viikkomiitit alkavat parin viikon sisään. Labrassa huomaa että alkaa olla porukalta lomat ohitse: päivän aikana on yhteispöydälle ilmestynyt kuuden ihmisen lomatuliaiskarkit. Zzzzzzokerihumalahhhhh!

--

Oheisessa kuvassa gadget jota ilman ei kukaan japanilainen voi millään selvitä: pöydänkorotuslaite.

Kevät yllätti kävelijät

Jiihaa. Ohitse ekat kaksi yötä joina ei tarvinnut vääntää lämmitintä päälle, ja toppatakki on yhtäkkiä ihan liian kuuma ulkoiluun. Viikonlopun lämpöaalto on tosin ilmeisesti ainakin osittain väliaikainen, mutta ei tästä enää takatalveen päädytä. Tenki.jp:n ilmoittaa kirsikan kukinnan alkavan Tokion alueella jo tänään, 6 päivää keskimääräisestä etuajassa. Skouttaus Uenon puistoon vahvisti väitteen todeksi -- vaikka suurin osa nupuista onkin vielä kiinni, oli kourallinen puita jo aika kypsiä. Hanamibilerekvisiittakin on juhlijoita ja meteliä paitsi paikallaan: jättimäisiä roskisyksiköitä puisto puolillaan, käytäviltä rajattu alueet kävelijöille ja istuskelijoille. Täydessä kukassa puiden pitäisi olla parin viikon päästä, ens viikonloppuna lienee aika bileruuhka naapurissa.

Kevään lisäksi ei tapahdu niin yhtään mitään. Käydään töissä ja sit istutaan kotona ja katsotaan telkkua. Jännintä on pelata psp:lla pata-pata-pata-ponia tai möllöttää Deadliest Catchia sohvannurkassa (Jee! Loistosarja! Merimies on erimies!) ja sitten ihmetellä päivällä marketissa että onkohan joku kuallu metsästäessään tuotakin rapua. Mikä keski-ikä missä...


Salilla tulee käytyä ahkerahkosti, oon koittanut muuttaa treeniä monipuolisemmaksi. Seurauksena tajusin luullakseni männäviikolla jotain uutta ja oleellista joogahengityksestä. Seinäkiipeily alkaa sujua, useampi 5.8:n seinä meni torstain vapaapäivänä aika vaivatta ja jopa muutama 5.9 vähän rumemmin kiivettynä. Koulussa tulee lusmuiltua ja surffattua nettiä ihan liikaa, mutta ehkä se siitä kun luennot taas kohta alkavat ja niiden myötä myös labran viikkomiitit joissa joutuu raportoimaan edistyksestään.

Ei, täällä ei ole mitään nähtävää, hajaantukaa.

--
Edit: olen ihanasti (?) sekaisin. Kävin siis skouttaamassa eilen lauantaina ja eiliseltä ovat kuvatkin. Tänään käytiin kirjoittamani jälkeen uuudestaan ja nuput olivat jo enempi auki. Trallala.

Erilaista rentoutumista & maksettu mainos

Ulkoilmaklubin kautta tarjoutui mainio tilaisuus: retki Gankoyaman puumajakylään Chibassa. 10-vuotta pystyssä olleen ekolomakohteen omistaja halusi kartoittaa ulkomaalaisten mielipiteitä paikasta ja tarjosi viidelle rohkealle ilmaisen yönylipaketin (kyyti bussipysäkiltä Gankoyamaan, aktiviteetit, ruoka ja yöpyminen puumajassa) siitä hyvästä että täytettäisiin reissun lopuksi kyselylomake kokemuksista. Itse piti maksaa vain ~1.5h kuljetus Chibaan paikan lähelle - n. 2Kyen per suunta.

Lauantaiaamuna kympin maissa bussiin ja puoliltapäivin huoltoasemapysäkiltä paikan omistajan ja kahden apulaisen seurassa autokyyti Tateyaman perhepuistoon syömään lounasbentoot. Hissimusiikkia kaiuttimista, lehmiä, vuohia. Salarymanien seurue ylhäällä rinteessä, pukumiehet juoksemassa vuorotellen vuohien perässä ylämäkeen, liukastumassa kaarteessa, yrittämässä ratsastaa kileillä. Now I've seen it all.

Puistosta käveltiin tunnin matka päätepisteeseen. Matkalla paikan omistaja Ganko-san esitteli puita ja puskia, kertoi miten siitaketta kasvatetaan missäkin puulajikkeessa, ja missä järjestyksessä kasvillisuus valtaa uutta metsää, miten sitä pitäisi hoitaa ja näytti paikat joissa metsä oli huonokuntoista hoidon puutteen vuoksi.

Itse mökkikylässä meno oli rentoa, suurimman osan aikaa oltiin ainoat vieraat. Tehtailtiin solmuja, lojuttiin riippumatoissa, halottiin halkoja, tehtiin safkaa mm. jostain mäjestä poimitusta yrtistä. Kiivettiin puihin ja hurjasteltiin Välineessä: se juttu lasten leikkikentällä jossa on vaijeri ja siinä vempula ja sit vempulassa roikutaan ja mennään surrurviuhhuristellen alas vaijeria. Paitsi että erotuksena leikkikenttävempeleeseen tää oli 4-5 metrin korkeudessa ja meni aika lujaa ja aika pitkälle. Syötiin ja nukuttiin ja hengitettiin ihan liikaa savua ja paistettiin pitsaa. Heitettiin läppää, allekirjoittanut koitti parhaansa mukaan pysyä mukana parikytvitosten(?) pahasuisten poikalasten muodostaman seurueen jutuissa mut ei ihan koko ajan onnistunut.

Parasta reissussa: öinen extemporekävely läpi metsän ja peltomaiseman, ilman taskulamppuja. Pimeässä on tullut käveltyä yönylivaelluksilla mutta se on ihan eri juttu kuin maalaistiellä saapastelu: sen sijaan että voisi keskittyä kuun valaisemaan maisemaan, pitää jatkuvasti tihrustella jalkojaan ettei kompastu juureen tahi kiveen ja tee äkkilähtöä alarinteeseen. Nyyyh. Tahdon takaisin Vesilahteen lapsuuden mummolamaisemiin, yöllä äiskän asumuksen lähipellon reunaan seisoskelemaan ja hiljaisuutta kuuntelemaan.

Eri kivaa myös: paikallistietous. Kasvit, kiipeilytekniikat, jne. Yksityinen puumaja. ;-) Sunnuntaina paikalle saapuneen japanilaisperheen lapset ("äitiäiti kato oon korkeella puussa iik ääk kato nyt kato nyt"). Plus kävelyreitit oli jees myös päivällä.

Mutmut. Tavallisesti ko. päiväpaketin hinta on 13000 yen (n. 80-90 eur). Hintansa väärti tietyillä mittareilla: paikka lienee ehdoton lapsiperheille ja kaupunkilaisille jotka haluavat luonnon helmaan ilman omia varusteita ja/tai kokemusta vaeltamisesta/retkeilystä. Opiskelijabudjetilla en hevillä maksulliselle retkelle lähtis, enkä varmaan muutenkaan nykytilanteessa kun vuoria ja maaseutua voi tonkia omaehtoisestikin. Paikalle pääsy on oma ongelmansa: bussikyyti on sinänsä hyvin simppeli ja lippujen osto helppoa, mutta en ole ihan varma pitäisikö sitten normaalitilanteessa setviytyä bussipysäkiltä kylään taksilla (hinta n.4-5000 yen) vai tulisiko isäntäväki autolla vastaan. Seuraksi osunut japanilaisperhe käytti omaa autoa. Lisäksi huonolla säällä reissu olisi todennäköisesti aika kurja, meille osui loistava aurinkoinen viikonloppu.

Notta enpä tiedä. Kokonaisarvosana hyvä. Savussa oleskelin ihan liikaa, seurauksena paha päänsärky jäytää vielä nyt tiistaina. Mitäs läksin. Kuvia reissusta paitsi oheiset linkitetyt kavereineen Flickrissä, myös OCJ:n galleriassa. OCJ-kuvissa mukana myös ihmisiä ja muiden ottamia kuvia, ei vain mun tilanneräpsyjäni.

Oodi hemoglobiinille

Eli ihan turha blogaus, koska piti päästä kehumaan että sain viimein juostua juoksumatolla suoritetussa coopertestissä 2.5 kilsaa. Tosin, vain viimeinen minuutti oli kallistuksella 1.0 jota ilmeisesti suositellaan jos halutaan suoritus vastaamaan oikeaa juoksemista. Mutta silti.

Aloitin juoksumaton ajoittaisen käyttämisen ja juoksin testin ekaa kertaa pari kuukautta sitten, ensimmäinen tulos muutaman harjoituskerran jälkeen oli 2.1km, johon pääsin pahemmin puristamatta. Tein kevyttä mattotreeniä ehkä kerran viikossa tai kahdessa, ja kolmisen viikkoa sitten saavutin viimein 2.4km hirviän puuskutuksen saattelemana. Hengästyin tuntuvasti jo juostessani 11.5km/h ja 2.5:een kilsaan vaadittavaa 12.5:n keskinopeutta sain pidettyä yllä vain muutamia minuutteja kerrallaan. Muutenkin on ollut treenistä puhti poissa.

Oon viime aikoina talvikylmissäni juonut tuhottoman monia maitoteelitroja, samaan tapaan kuin joskus vuosia sitten kun hemoglobiini pääsi hujahtamaan 96:een. Muuta syytä ei tuolloin keksitty kuin mainittu taukoamaton teenlipitys (sekä kofeiini että maito kai heikentävät raudan imeytymistä), tietty yhdistettynä muutenkin lusmuun ruokavalioon.

Varmuuden vuoksi päätin 10 päivää sitten aloittaa rautakuurin, joka ilta 100mg nassuun. Treeni on pysynyt samana kuin ennen. Tällä viikolla oon huomaamattani saanut vääntää kaikkia käyttämiäni liikuntalaitteita pari astetta raskaammaksi ja tänpäiväisen 12 minuutin testin juoksin puolivahingossa. Piti vaan kävellä reippaasti ylämäkeen, ja pienen lämmittelyn jälkeen ajattelin juosta hetken 12.5-vauhtia. Enkä sitten väsynytkään kuten oletin, jaksoin hyvin jatkaa koko vaaditun matkan, ois pystynyt parempaankin. Hupsista.

No okei, okei, oon myös viime viikkoina syönyt enemmän ja juonut vähemmän jne mutta silti. Viisastuin joka tapauksessa sen verran et laitoin kännykalenteriin puolen vuoden päähän hälytyksen että oisko taas rautakuurin aika.

--

Kuvassa osa Tasapainoista Ruokavaliota (hetkeä ennen kuin sekaan kaadetaan lasti vehnänalkioita): kuvioon leikattuja papaijapaloja! "Now, snacking on delicious, healthy fruits couldn't be more fun" sanoo purkki. Miten olisin voinut olla ostamatta.

Laimea murhayritys

Päätimme et nyssaap riittää. Joulukuusemme, tuttavallisesti Turre, ei suostu hyvätapaisesti riutumaan pois helposti roskistoitavaan muotoon vaikka ollaan koitettu olla ymmärtäväisiä ja antaa sille aikaa ja yksityisyyttä, vieläpä ilman vettä. Mutta ei -- neulaset pysyvät kuin liimattuna, kompromisseista ei puhettakaan.

Rajansa kaikella. Meidän perheessä on tietyt säännöt joiden mukaan pelataan. Koristeet pois, päätettiin, ja katkotaan oksat isoa roskapussia pienempiin osasiin. Rungosta voidaan huolehtia Sitten Joskus Myöhemmin.

Turre siirrettiin suojaisasta nurkasta keskilattialle ja koitos alkoi. Jo koristeiden irrotus osoittautui ennakoitua vaikeammaksi: ryökäle piti naruista kiinni kynsin ja hampain, jouduttiin turvautumaan väkivaltaan. Muutamia koristeita menetettiin taistelussa.

Paloittelussa kävi kehnommin. Pakkohan oksien on olla läpeensä kuivat kolmen kuukauden odottelun jälkeen, ja napsahtaa poikki hiukan taivuttaessa, eiks? No joo, mutta vain noin viis senttiä jokaisen oksan päästä. Kun latva oltiin saatu väännettyä melkein rusetille katkaisuyrityksessä, päätettiin turvautua työkaluihin. Kun olin oheisen kuvan aseella hinkannut yhtä ohuista yläoksista pari minuuttia vailla näkyvää tulosta, mikkonen kertoi mulle että se menee pelaamaan eveä ja että voin ilmoittaa kun olen valmis.

Fine.

Turre voitti, Turre saa elää, toistaiseksi. Se sai oman huoneen, partsilta. Se ei tule meidän puolelle kämppää eikä me mennä sen puolelle kämppää. Siitäs saa kun mätänee kosteudessa ens kesänä. Tai ehkä me hankitaan järeämmät aseet, asiallinen saha tai oksasakset. Tai ehkä me otetaan se takas sisään ens jouluna. Sitten voisin ens uutenavuotena yön pimeydessä kantaa sen lähitemppelin uudenvuodenkoristekokkoon... Taistelu hävitty, sota jatkuu.

Kiipeevä kielenope

(Flying spaghetti monster kuulostais paremmalta, mut kaikkee ei voi saada)

Tänään menin taas alastomana hissiin. Hetkeä myöhemmin istuin noin 15-asteisessa huoneessa sinisessä valossa, ja tihrustelin suomalaisen saunanoven lasin läpi kun muovikoivuissa tuikkivat (blink-blink) kultaiset jouluvalot, taustalla kattoon maalattu sinitaivas (ja lisää koivuja joissa onneks ei ollut mitään valoja). Sitten alkoi sataa lunta katosta. Nakuna alkoi pian viluttamaan ja siirryin kokolattiamatotettuun tarjolla olevista saunahuoneista kuumempaan, torkkumaan hetkeksi sermin suojassa sametinpehmeän pyyhkeen päällä. Taustalla Mozartia. Kun sain tarpeekseni, siirryin alakerran kylmäaltaan kautta pissankeltaiseen erikoiskylpyyn "Tänään on erikoispäivä lauantai! Laitoimme veteenne asiaa [tuntematonkanji] jotta se olisi ihanan keltaista ja jännää!" luki seinäkalenterissa.

Läksin pois aika lailla rentoutuneena, vaikka ois kyllä kulunut sujuvasti vielä toinenkin tunti. Loistopaikka, kitsch on ihanaa! Uudestaan! Kaikki mukaan! www.yukaraku.com. Sielt saa ruokaa kans, ja olutta, ja hierontoja jne jne.

Ennen kivoja kylpykokemuksia laitoin kahdelle eri ulkoilmalistalle meilii et ois tämmöne rankka retki mut lopussa kiva kylpy. Tuli yks vastaus. Menimme kaksin.

Ainoa osallistuja kertoi että liittyi ulkoilmaseuraan oppiakseen englantia. Sillä oli mukana vihko johon se oli kirjoittanut uusia sanoja edellisiltä vaelluksilta, kuten leipurin tusina (13), ja kalamiehen tusina (11). Multa se sai vain sanat hazy, nostalgic, quite, clogged ja "Ei maha mittään".

Minä vuorostani opin että kuulemma käytän tosi usein sanoja quite ja might. Kertooko tää mun epävarmuudesta vai siitä että katson brittisarjoja? Kun kantelin Mikolle se kehtas nauraa. Kostoks kerroin sille mitä sanoja se itse aina enkkua puhuessaan toistelee. Hähää.

Reissu oli hyvä. Käveltiin nopiaan. Oli paljon mutaa, ja lunta, ja jäätä, ja käytettiin jääpiikkejä kengissä, kunnes ne olivat keränneet kilon sitä mutaa. (Lähes) läsnä olivat myös aurinko, Fujisan, kaukainen Tokio, rannikko, Miuran niemimaa, läheltä sujahtelevia liitovarjoilijoita ja kolme peuraa.

Oheisessa kuvassa pieni hautuumaa keskella retikkapeltoa.

Epätoivoisia toimenpiteitä

Enpä tiedä miksi mutta viime aikoina on jostain syystä tehnyt iltaisin ihan sajraasti mieli jotain makiaa. Japanista on onneksi vaikea löytää ihananihkuja viininkumeja joita olisi liian helppo syödä liian paljon liian nopeasti vatsavaivoihin päätyen. Sen sijaan otin asiakseni pitää yllä varastoa hitaasti imeskeltäviä kovia karkkeja, koska (teoriassa) pari semmoista vie hyvin makeannälän mutta niitä on vaikea mutustella liikaa kerralla.

Todellisuudessa ainakin kermakarkit ovat semmoisia että kun niitä on pari makiannälkään napsinut, niin rupeaakin mieli tekemään lisää ja lisää ja lisää, ja leffaa katsellessa ehtii hävitä namusia iso kasa.

Seuraava askel hallitussa sokerihiirustelussa oli ostaa vähemmän hyviä karkkeja -- ja kun lähikaupassa sitten silmään osui teenmakuinen variantti, ei tarvinnut kauaa miettiä.

Mutta voih. Jopa teekarkit, ekakokeilulla aika oudot ja ei niin ihastuttavat, alkoivat pikku hiljaa sulaa sutjakkaammin suussa. Luulin jo hävinneeni taistelun, menetin luottamukseni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, kun...

...löysin satajenilästä oheisen herkun. Olis vaan pitänyt luottaa siihen että kyllä Japani pelastaa: Inkivääri-retikkakarkkia. Inkiväärin maku on tavallaan ihan kiva, mutta prosessoidun retikan löyhähdys on jotain mihin tuskin helpolla tottuu. Jos mielikuvitus ei taivu retikoihin, kuvittele vaikkapa kaalipatakarkkia!

Tyypit on ihan pihalla

Perjantaiaamu paljasti meiliboksista käsittämättömän yllätyksen. Tammikuussa submitoitu paperi hyväksyttiin konferenssiin johon sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi.

Edellisestä (ekakirjoittajana kirjoittamastani) hyväksytystä (tai edes submitoidusta) paperistani on aikaa jo pitkät kaksi vuotta. Tuon paperin ja samoihin aikoihin valmistuneen gradun jälkeen käytin ekan puol vuotta lusmuiluun tutkijaopiskelijana, sen jälkeen tohtoriskurssille päästyäni toisen puol vuotta japanin intensiivikurssiin, ja sen jälkeisen viimeisen vuoden... nojoo, tämänkertaisen paperin aiheeseen mutta laiskasti, panikoiden ja vastuuta pakoillen. Artsu valmistui viime tingassa, pääosa siitä kirjoittui DL:aa edeltävänä viimeisenä viistuntisena, ja paitsi etten osaa arvostaa vuoden aikana tekemääni työtä myös paperin rakenne ja kieli tuntui aivan liian huteralta loppurutistuksen jälkeen luettuna.

Edellispaperin kanssa olin myös tosi yllättynyt. Tuolloin kuitenkin ensimmäinen tunne läpipääsytiedon saatuani oli voitonriemu -- nyt fiilis hujahti suoraan johonkin aivan muuhun:

Jossain on pakko olla joku virhe. Peer-review tapahtui doubleblind-tyyliin joten nimekäs proffa ei pitäis olla syy hyväksynnälle... vai jätinkö vahingossa tekstiin jotain pieniä vihjeitä? Tai ehkä ne luulevat että keräämäni data on parempaa kuin onkaan. Entä sitten kun ne näkevät todellisuuden, ja ottavat posterisessioon sangollisen mätiä tomaatteja mua varten... Mähän vaan feikkaan tutkimusta, enkä oikeesti tiedä mistään mitään. Apua. Voidaanko perua koko juttu.

Tämmöisinä hetkinä tulee mietittyä vakavasti sitä että mistä hiivatista tämä uskomaton kyky olla luottamatta itseensä oikein tulee. No, onpahan jotain mitä työstää.

--

Mitäs muuta viimeaikoina. Käytiin taas "lumilautailemassa", tai siis istuttiin lumimyrskyn keskellä bussissa reilut kymmenen tuntia ja lautailtiin kaks ja puol. Ja maksettiin sikana vähälihaisesta biifukareesta. Reissun on ystävällisesti mainiosti kuvaillut Sty Yoen blogin kommenteissa, katsokaatten sieltä jos kiinnostaa. Muuta lisättävää ei mulla asiaan ole kuin että minusta meitin bussikuski oli varsinainen ninja kun päätti famiriimaatolta palata hiukan takaisin ja mennä moottoritielle toista, ruuhkatonta reittiä pitkin.

Niin, ja se se vielä että päivä oli sinällään hyvin mielenkiintoinen tutustumisretki lumiseen Japaniin, vuoristo/merisään rankkaan vaihtelevuuteen ja siihen miten syviä ne nietokset parhaimmillaan vuorilla ovat (suuren osan matkaa hanki ulottui bussin ikkunan yläosaan asti). Tosin, se että mielenkiintoa sai pidettyä yllä vaati aikamoisen satsin tahdonvoimaa ja keskittymistä, ettei päässyt lipsumaan rankkaan v*tutukseen kun bussukka körötteli kolmee kilsaa tunnissa tai kun lastenmäessä vauhti oli nolla ja lunta tuiskusi joka suunnasta.

--

Käytiin Mikon kanssa izakayassa istumassa ja koska talvi on niin hiton kylmä (tule kevät, tule), syötiin satunnaista nabea joka valittiin suttuisen kuvan perusteella kahdesta mahdollisesta. Yllätys oli suuri kun sopan lihaosa koostui nakeista ja spämmistä -- niin suuri että mua vaadittiin asia tälleen julkisesti esilletuoman: japanilaisetkin tekee nakkikeittoo ja izakayassakin tarttee spämmifiltterii!! So there.

Ja ei, se ei ollut erityisen hyvää.

Kokeileva keittiö testaa mielenterveyden rajoja

Leivoin leipää. Helpohko nopea toimitus, ja hintansa väärti: Kaupassa myydään vaan typerää hahtuvapaahtoleipää. Kotileipomon on helppo iskeä taikinaan puolipehmeitä ohranjyviä hammastyötä tarjoamaan, ruista ja vehnälesettä kuiduiksi, valkosipulia, pähkinöitä, auringonkukan ja/tai sesaminsiemeniä, mitä ikinä vaan huvittaa. Ja taikinaanhan ei tartte ees sormin koskea (jauhopyörittelyt & terhakkaan alustamisen jätän ihan muille), kunhan teet semmoisen mukavan pehmeän siitä ja kauhalla kippaat voideltuihin leipävuokiin ja avot. Kohta on mitä syödä.

Just tänään oli kuitenkin yks niitä päiviä kun aivon Kokeilevan Keittiön Yksikkö veti ylikierroksilla. Ei riittänyt se että hmjaa, jos mä täytän noi kaks vuokaa tällä perusleivällä, ja voisin ehkä kokeilla laittaa rutosti valkosipulia, basilikaa ja purjoa tuohon kolmanteen! Ei.

Mitäs jos...
laitan uuden pienen taikinan kun se mahtuu noiden varsinaisten vuokien ylle pellillä.

Mitäs jos...
laitan siihen nattoo, mausteineen, ja vaikka viel hiukan silputtua merilevää. Joo! Ei voi tulla kuin hyvää. Ja vähänkö terveellistä. Ruista ja nattoo. Japani ja Suomi, samassa leivässä! Kukaan ei vois kieltäytyä.

Vai?

Junassa on hauska matkustaa

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)

Teeylläri

Lapsna maistoin kerran kulauksen teetä äiskän kupista. Siinä oli, luulen, paitsi teeta myos sokeria. Se oli niin pahaa että muistikuvani mukaan juoksin toiseen huoneeseen sänkyyni ja lämäsin naaman patjaan rankasti murjottaakseni. Yäk!

Em. maistikokemuksen takia tiesinluulin vihaavani teetä ainakin noin 25-vuotiaaksi asti, jolloin elämälleni kovasti tärkeä henkilö laittoi mut juomaan erästä toista teelajiketta, ja maidon kanssa. Ja se tee oli ihanaa. Jälkikäteen olen päätellyt että aiempi traumatee oli Liptonin keltaista hirveyttä jonka tuoksu nostaa niskakarvat pystyyn ja jota en vieläkään saa millään alas riippumatta oheistetun maidon ja sokerin määrästä.

En ole minkäänmoinen hienostunut teepuristi, tuppaan lipittämään vain mausteteitä ja kuten sanottua, ronskilla maitosokerilla höystettynä. Suomesta saatavat Nordqvistin perusmaut on ihan niitä parhaita -- satun tykkäämään ihan hitosti mm. Keisarin Morsiamesta löytyvästä malvankukasta. Ja siks sai Mikko niitä tuoda viime syystalvena Suomessa käytyään aikamoisen lastin tuliaisena.

Koska Japanin talvi on sisätiloissa hiton kylmä, ovat teevarastot kuluneet häkellyttävää vauhtia. Siks oli aika hienoa että pari päivää sitten ihan muita asioita toimittaessani törmäsin teepuotiin. Lupicialla on hyllyt täynnä herkullisen tuoksuisia, kohtuullisen hintaisia vihreitä ja mustia, maustettuja ja maustamattomia mitäikinä-myyntinimikkeitä ja toimipisteitä ympäri Tokiota. Trallala. Mukaan lähti kiireen ja puodin hetkellisen ahtauden mukaan vain yksi hedelmäinen sekoitus ja enkkukataloogi josta seuraavaa vierailua varten on merkattu jo ainakin maitosekoitukseksi sopivat rommirusina ja vanilja-kastanja. Suosittelen.

Kiva löytö: Japanin savuttomat ravintolat

Japanin tupakointilainsäädäntö tuntuu nurinkuriselta. Ravintoloissa saa tuprutella niin rankasti kuin vain jaksaa ja izakayassa savuttoman kinen-istumapaikan pyytäminen johtaa yleensä siihen että omassa pikkupöydässä ei ole tuhkakuppia mutta viereisessä pöydässä (joka parhaimmillaan sijaitsee 10 sentin päässä) kyllä kärytellään surutta. Sen sijaan kaduilla tupakointi on useassa paikassa sakon uhalla kiellettyä -- muun muassa kotinurkillamme Uguisudanissa kiellosta ilmoitetaan sekä katumaalauksin että sähkötolpissa roikkuvissa mainoslakanoissa. Kiellon rikkomisen seurauksista täällä ei mulla ole tietoa mutta esimerkiksi Osakassa palkintona saattaa saada tuhannen jenin sakot (n. 7 euroa).

Nurinkurisen (ainakin minusta) systeemin taustalla on ilmeisesti se että ravintolassa ihmiset ovat vapaaehtoisesti mutta katu on kaikkien yhteistä aluetta jossa ei pitäisi joutua savua nielemään. Henkkoht. mieluummin nauttisin savuttomuudesta ravintolassa: kadunkulmassa savuttelevaan on helppo pitää kyllin pitkä hajurako. Olenkin siksi kovasti innoissani uudesta saittilöydöstä: www.kinen-style.com on ottanut asiakseen listata koko Japanin savuttomat raflat. Tokion alueelta niitä löytyy noin 2600, ja esimerkiksi lähialueelta Uenosta useita kymmeniä. Jes. Valitettavasti saitin enkkuosio on aika vajaa ja raflalistat esittelevät enimmäkseen ei-oota, joten kielitaitoa tai käännöspalvelunkäyttökykyä se vaatii.

Edit: lisätietoa katutupakoinnista Tokiossa. Chiyoda-ku:ssa ollaan ankarimpia: ei vain kävellen vaan myös paikallaan seisten (!) on savuttelu kiellettyä ja rangaistuksena voi saada jopa 50 000 jenin sakot! Kotikulmista (Taito-ku) sanotaan vain: "There is a provision of punishment for smoking on the street or in public places without carrying a portable ashtray as well as for throwing away cigarette butts" -- mitä se sitten tarkoittaakaan.

MOT

Niin siitä sattumusten kasautumisesta.

Kompuroin. Ei oo meikän kengät suunniteltu liukkaille jäille. Nyt on päässä monta tikkiä ja hiuksia ei sitten pestä ainakaan pariin päivään. Eikä tulehdusestoon varmuuden vuoksi määrättyjä antti biootteja ees löytynyt lähiapteekista. Sanoivat että me muualle. Kiitti vaan.

No hyvä ettei käynyt eilisaamuna matkalla esitelmään vaiks veripäisenä ois ehkä saanutkin pari huonosti vastattua kysymystä anteeks.

Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

Lautailua, osa 4

Käytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Kun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.


Mutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

Pojalla on tylsää.

Jostain sen päähän pälkähtää ihmeellinen idea. Se haluaa leipoa kakun. Semmoisen kuiva-. Tai mauste-. Jonkin semmoisen. Kakun leipominen on just se mitä sen elämästä puuttuu.

Tyttö on silleen että mööh. Emmää tykkää kakuista. Ainakaan maustekakuista. Miksänyt haluat leipoa yhtäkkiä jonkun kakun. Mikä tää leivontainnostus oikein nyt on. Tyttöä on vaikea miellyttää.

Poika on että mutku.

Tyttö on kans.

Sitten tyttö muistaa että joskus kun se oli vielä nuori ja nätti ja valmistujaiskesänä sukulaisen luona vierailemassa Ulko Maassa, niin tehtiin semmoinen hirveän hyvä vähänniinkuin kuiva- tai maustekakku, joka ei ollut kuiva, eikä mausteinen. Mut se oli aika hyvä. Paitsi että sen talteenotettu resepti on nyt Koti Maassa jossain kellarissa jossain neljästäkymmenestä pahvilaatikosta jossain vihkossa.

Ei auta. Ratkaisu on löydettävä. Käytetään häikäilemättömästi hyväksi sukulaiskontakteja ja saadaan haltuun alkuperäinen resepti. Voitto!

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

4dl jauhoja
1/2tl leivinjauhetta/soodaa
2dl fariinisokeria
100g voisulaa
2 munaa
2/3dl piimää tai hapankermaa tai jotain
2 isoa banaania
1dl saksanpähkinöitä

Muussaa pannaanit haarukalla ja murjo myös pähkinöitä pienemmäksi (esim: pähkinät pussiin, rullataan pussin yli kaulimella/lasipullolla). Sotke keskenään kuiva-aineet (paitsi sokeri). Likaa vielä yksi astia jossa vaahdotat sokerin ja munat. Sotke kaikki keskenään, dumppaa voideltuun uunivuokaan, paista 175 asteessa noin tunti. Kakku paranee vanhetessaan, ei välttämättä kannata vetää huiviin ihan heti. Huom: Oheisen kuvan annos on kaksinkertainen ja täytti siis kaksi pitkulaista leipävuokaa.

Poika tarttuu heti tuumasta toiseen ja leipoo kakun. Mutta. Tyttö tuo kaupasta liian vähän pähkinöitä, ja auringonpilkut eivät ole suotuisat ja taikinaan päätyy jotenkin vain puolet tarvittavasta sokerimäärästä, ja leivinjauhe on päässyt vanhenemaan ja kakusta tulee tiiviihkö.

Ei se mitään. Hyvää! Mielenkiintoista nähdä tuleeko parempaa vai ei sitten seuraavalla kerralla kun kaikki menee nappiin.

Sitten. Eräänä päivänä kun poika on poissa kotoa, päättää tyttö että on seuraavan yrityksen aika. Nyt on rutosti pähkinöitä, on uutta leivinjauhetta, luetaan ohjetta tarkasti ja ihan alkuun mitataan kaikki jutut omiin vateihinsa ettei vaan mikään unohdu. Vaahdotetaan, vaivalla (tiesittekö että sauvasoseuttimella voi vaahdottaa munasokerisoosia?). Väsätään. Sotketaan. Kipataan. Uunitetaan.

Löydetään pöydältä unohtunut hapanmaitotuote.

Ensi kerralla kaikki menee nappiin.

Au!

Miksi. Miiiiiksi pitää olla keittiön yläkaapit just sillä korkeudella että kun siellä mitään puuhastelee niin auki jäädessään ne aina osuvat muhevasti otsaluuhun. Joo, kulmien pehmustusta on suoritettu mut nalleja ei mahdu kaikkiin. Au.

Ja kun ny ei ollut mitään oikeaa asiaa taaskaan niin kysyttäköön vielä että milloin kuuluu kuolla joulukuusen. Ennen ei heitetä pois kun alkaa neulaset rapista, kle. Kakskuukautissisälläolomerkkipäivä on ihan kohta.

Aijoo ja vielä. Vaikken yleensä mitään päivänpolttavia linkkejä täällä viljelekään niin tän sentään pistän. Mainichi uutisoi siitä miten japanilaiset viis veisaavat tonnikalan elohopeapitoisuuksista: "...the Japanese government ... exempts tuna from its legal limits on mercury in seafood because it's not caught coastally.". No kuinkas muuten; kansainvälisen raatimme jämsäläisjäsenen sanoin: ei kala voi painaa tonnia jossei se oo osin metallia!

Onneks mun sushilemppareita ovat lohi ja makrilli. Ensinmainittu saa lisäplussaa siitä että saatavuus Suomessakin on suht hyvä, ja kakkonen siitä että makrilli on yksi niitä kaloja jotka merissä todennäköisesti viimeisimpinä uiskentelee siinä vaiheessa kun ryöstökalastus ja saasteet ovat tunat tappaneet.*

* = Tän luin joskus jostain enkä jaksa nyt tarkistaa. Mistä tuli mieleen että jostain muualta** luin aikaisemmin joskus että ihminen muistaa lukemansa asian paljon kauemmin kuin sen mistä se on luettu: ei siis kannata lukea roskalähteitä koska muistijäljen himmettyä voi alkaa pitää puppaa totena.

** = En muista mistä. :-P Oisko ollut jossain sosiaalipsykologian perusteita tavatessa.

Mulle kyllä kelpaa ihan vaan tää vanha

Koska oli ihan sajraan kaunis ja aurinkoinen sää enkä kuitenkaan jaksanut haikkia väsätä (taaskaan), tuli raahauduttua jälleen sunnuntaikävelylle kotinurkille. Koska Asakusassa, Uenon puistossa ja Arakawan/Minowan suunnilla on käpästelty jo miljoonasataa kertaa, päätettiin suunnaksi Yanaka.

Toisin kuin meitin asuinalue Negishi, Yanaka välttyi pahimmilta pommituksilta toisessa maailmansodassa ja sen kapeita katuja reunustavat vanhat rakennukset -- jotkut Edo-kaudelta asti. Temppelit, teehuoneet ja taidegalleriat seuraavat toistaan niin että heikkopäistä hirvittää. Leimallista lafkoille on, että ulospäin ei kummemmin hintoja mainostella ja enkkuselityksiä on turha etsiä. Ei, ei uskallettu sisään yhteenkään, oli tyytyminen vendarin tarjontaan. :-P

Yanakassa ollaan vaellettu toki ennenkin, mutta tällä kertaa suuntapäätökselle oli olemassa ihan tekosyykin. Uusin mielenkiintoinen tuttavuus japanikirjailijoissa on Fumiko Enchi, jonka haudan pitäisi sijaita Yanakan puistomaisella hautuumaalla. Jossain. Eikä hautuumaa ole mikään pieni. Vaelsimme paikassa sen minkä jaksoimme, odotetusti kohdettamme löytämättä (pienenä lohdutuspalkintona törmättiin tosin Japanin vikan shogunin hautaan ja kymmeniin kissoihin). Hautausmaan infotaulun tavaaminen ei auttanut: Enchin nimen kanjit oli kyllä etukäteen talletettu kännykkään mutta eipä ollut listattujen haudattujen joukossa niitä.

Enchin puuttuminen merkkihenkilöiden listasta tuli tulkittua ehkä kuuluisuusarvon pienuudesta johtuvaksi. Vasta jälkikäteen iski ajatus siitä että ehkä listat koostuivatkin buddhalaistyyliin kuoleman jälkeen annetuista nimistä -- vaikka eipä mikään listan syntymäajoistakaan kyllä mätsännyt ja olishan tuo aika turistiepäystävällistä. Tiedä häntä, luovuin joka tapauksessa jo toivosta.

Postuumi nimenmuutos on kyllä jo aihe sinällään. Homman juju on siinä, että kuolleen elinaikaisen nimen mainitseminen saattaisi kutsua heebon takaisin kummittelemaan. Jotta kuolleista silti pääsisi jotain pahaa juoruamaan pitää siis heidät hautajaisissa uudelleennimeämän. Uutta nimeä (kaimyou) tosin ilmeisesti nykyään käytännössä käytetään vain kuninkaallisista -- hautajaisia ja hautamuistomerkkiä lukuunottamatta.

Jaa että mimmoinen se nimi sitten on? Mitä pidempi ja monimutkaisempi, sen parempi. Pituutta saa lisää jos perhe lahjoittaa temppelille tarpeeksi rahaa: kalleimmat nimet saattavat maksaa jopa miljoona jeniä. Kallis hinta merkeistä jotka yleensä ovat vielä niin vanhoja ettei niitä kukaan enää edes osaa lukea. Ilmaiseksikin nimen saa, mutta jotkut temppelit ovat saaneet surullista mainetta siitä että painostavat kalliiden nimien ostoon. Asiaa pohdittiin paikallissuomalaisten yhteisvoimin, ja todettiin että kovaa on peli: Haluaisitko itse että hautakivessäsi seisoo esim. "Kitsas Porsas"?

Murskatut luulot

Mentiin taas YoEventuresin kyydissä laskemaan mäkeä -- tällä kertaa ei kuitenkaan mysteerireissulle vaan ihan ennalta tiedettiin matkakohde. Hintaa tuli aavistus enemmän mutta ei niin että sillä olisi oikeasti väliä. Isompi miinus on että mäkiaika lyheni ronskisti. Aiemmin ollaan selvitty kahden ja puolen tunnin ajelulla per suunta, mutta Asama 2000 Parkiin jatketaan aiemmasta vierailukohteestamme vielä tunti etiäpäin. Eli kun Saku Paradassa vyörytään ulos bussista jo puoli yhdentoista maissa ja palataan sinne viideltä, Asamalandiassa aikaa on vain puoli kahdestatoista neljään. Hiukka naftisti, vaikka tällä kertaa sattuneesta syystä se oli mulle ihan tarpeeksi.

Se kyllä pitää sanoa että paikka oli maisemien puolesta aivan hillittömän ihku. Ja hyvä niin, useampaan otteeseen saattoi mäen laella ottaa lunkisti ja vältellä laskemisen aloittamista ihan hyvällä syyllä.

Jaa miks vältellä? No ku. Edelliskerroilla on taidot kasvaneet siinä määrin reippaasti että laskeminen oli kovin poppista. Uskalsi jo mennä välillä vähän lujaakin ja saattoi luottaa siihen että kääntyminen onnistuu vähemmän nololtakin puolelta eikä tarttenna enää laskea lehden lailla leijuskellen. Mutta tällä kertaa: urgh. Tsuff vaan oli sanonut kaikki lihasmuisti ja muukin, lauta ei kääntynyt mihinkään suuntaan millään, ja vietin ekan tunnin 8-asteen lastenmäessä kun olin ensin varmistanut vuokraajataholta että en tosiaan nyt saa vaihdettua enää lautasettiä suksiin. Mikon ansiokkaan painostuksen ansiosta vaihdoin sitten lopultakin seuraavakshelpoimpaan mäkeen jonka jyrkät paikat tulin kyllä ihan vaan kanttaamalla alas. Hi-taaaas-ti. Parin laskun jälkeen päässä sitten naksahti jotain ja yhtäkkiä muistin taas et miten tää meni, ainakin melkein. Tiukkaa teki loppuun asti.

Niinku, mitä ihmettä, kysyn. Voinks odottaa että tää tapahtuu joskus kun hyppään vaikka polkupyörän selkään, etten vaan saa menopeliä liikkeelle tahi pysymään pystyssä? Että unohdan kuinka juostaan (tätä tapahtuu muuten unissa monesti, äklöä)?

Rinteet olivat kyllä aika tiukasti jäässä, varsinkin se eka kokeiltu pikkumäki. Tuntui vaikuttavan asiaan. Suurempi este mulla tuntui kuitenkin olevan joku ihmeellinen henkinen este, vauhti pelotti ihan liikaa. Grrr.

Illalla sitten toisaalta iski kamala hytinä ja väsy ja heräsin aamulla tiukassa kurkkukivussa ja kuumeessa. Loistohomma, kuume tuo ihan uutta puhtia laskemisen aiheuttamaan lihaskipuun! Ajoituskin on mainio: munhan piti tällä viikolla just ruveta taas ahkeraks opiskelijaks lintsarin sijaan, ja iltapäivällä on pari luentoa joilta poissaolo kyllä huomattaisiin. Vinkukiti. Sopii toivoa että saan junassa istumapaikan.

Vuan jotta ei menis aivan holtittomaksi väninäksi niin laitetaan irrallinen loppukevennys nuhraamaan viimeisimmänkin punaisen langan rippeen tästä postauksesta: Jeee, kiltti Mikko leipoi nostalgisen hyvänmielenkakun! Mutta siitä lisää joskus toiste.

Edistystä se pienikii

Laitoin torstai-iltana piiitkän pähkäilyn ja itseinhon päätteeksi proffalle meiliä että tuossa olis artsunraakile ja anteeksi että siitä ei ole mihinkään ja etten ole laittanut sitä kelleen luettavaksi ja DL on huomenna ja mitäs tehdään kun en nyt lupaamaani konffuun tätä asiaa submitoi, ja, mikä oleellisinta, heitätkö mut roskiin sen kanssa.

Perjantaiaamuna uskalsin alle puolen tunnin väistelyn jälkeen lukea vastauksen. Emme menneet roskiin kumpainenkaan meistä. Vietimme päivän kuumeisesti yhdessä hioutuen, ja kello kahden maagiseen DL:aan mennessä meistä tuli ytimekkäämpiä ja myyvempiä ja kirjoitusvirheitäkin korjattiin siinä määrin tarpeeksi että submitnappia painaessani oli olo että vaikka nyt tähän tajuahtaaseen konferenssiin ei millään voi päästä, en silti tehnyt aivan sairaan huonoa työtä ja reviewtyypit vaivautuvat ehkä lukemaan jutun sentään ekaa sivua pidemmälle ennen kuin tuhahtaen asian sivuun heittävät.

Tämän ei sentään euforisen mutta kumminnii helpottuneen hetken jälkeen kohdattiin vielä muita vastoinkäymisiä ja nolahduksia ja hupsikseja, mutta niiden ahdistavuutta ei tosissaankaan mitata viimeaikaisilla häpeälusmuiluaikaansaamattomuusindeksillä tahi eisiitämihinkäänole-sonsyntyjäänpaha-auralla. Phew.

Hetkeksi.

Toissavuoden nuoli on niin mennyttä

Ja siksi aamulla duunimatkalla viskasin sen viimein lovehotelnurkistoon ahdetun temppelin polttokuoppaan, jossa ei tosin tuli palanut mutta epämääräinen muhju höyrysi, ja näkyvillä oli lukuisia puolikspalaneita uudenvuodenkoristeita. Viskaamisen jälkeen vasta keksin että jospa olisin ottanut siitä pois palamattoman osan, pirteän kilikilikellon.

En syöksynyt kuoppaan hakemaan kelloa. Häivyin pois vähin äänin, mutta korvaukseksi käänsin jätenuolirukan toiveet, viimeinkin.

Uusivuosi on kesken ja blogaus lagaa

Laiskoteltuani viime viikolla liikaa vääntäydyin duunipaikalle kirjoittamaan artsua uudenvuodenaaton aamuna. Autius oli aavemaista, mutta saipa pakertaa paperia rauhassa. Käväistessäni kotimatkalla marketissa selvisi hiljaisuuden syy: kaikki tokiolaiset olivat siellä shoppaamassa pyhiä varten! Pikkuiset korikärryt oli lastattu huimaavan korkein ruokakasoin, hyllyt tyhjenivät vauhdilla ja (vaikka kassaneidit olivat kasvattaneet itselleen ekstrakäsiä, rahastivat parityönä ja elivät nopeutettua filmiä) jonot olivat pitkiä kuin uudenvuoden soba.

Joka vuosi huokaan helpotuksesta joulun aikaan kun vertaan Suomen juhlavalmistelustressiä ja hulinaa täkäläiseen, ja joka vuosi pää savuaa kun viikkoa myöhemmin muistan että ryökäleet vaan hulinoivat hiukan eri aikaan. No, aina voi olla kuitenkin kiitollinen siitä että uudenvuodenyönä uskaltaa käpästellä kaupungilla ilman suojalaseja ja pelkoa päin suunnatusta raketista.

Edellisuutenavuotena täällä (2v sitten) vierailtiin Meiji-temppelissä laahustamassa tuhatpäisen väkijoukon mukana, nyt päätettiin välttää massoja, ja onnistuttiin. Puiston lammen temppelin pihalla lämmiteltiin hetki tulen ääressä, seurana muutamia kymmeniä nuoren ja juhlineen näköisiä, ja jännitettiin saako setä tulenylläpitäjä vanhat säleiset ikkunanluukut tarpeeksi pieniksi palasiksi notskia varten. Sai se. Kuvia otettiin vasta kuitenkin syrjäkadulla kodin lähellä, lähiasemanpihasta. Pitihän sitä kameraa käyttää kun mukana oli, vaikkei hiljaisella temppelillä kehdannutkaan.

Uudenvuodenpäivänä oli viimein vuorossa meininki ja markkinatunnelma: talsittiin Asakusaan polttamaan toissavuoden kaksinkertaisesti vanhentunutta onnennuolta ja ostamaan uutta. Notskeille päästäkseen olisi kuitenkin ilmeisesti pitänyt jonottaa hillittömässä tungoksessa koko temppelialueen pitkän kauppakadun verran, ja tyydyimme syömään bilesafkaa ja ostamaan uuden nuolen.

Mitä sitten tuli ostettua? Nuoleen liitetyn lapun toisella puolella huiskutetaan pahoja henkiä pois ja toivotaan hyvää onnea: 厄除開運. Toinen puoli kinuaa turvaa liikenteessä (交通安全) ja turvaa ja menestystä kotona (家内安全). 交通:n muut mahdolliset merkitykset tosin aiheuttavat hiukan päänvaivaa.

Nyt pitäis vielä siis saada vanha nuoli poltettua. Parka nuoli, puolta pienempi kuin uusi, ja pinta käsittelemätöntä puuta. Symppis, suorastaan. Tarkoituksena on suunnata lähiaseman lovehotelsokkeloon jonka keskelle on istutettu piskuinen temppeli -- aikaa pitäisi olla vielä ainakin huominen. Polttamista ennen voisi ehkä koittaa saada aikaiseksi kääntää vanhankin nuolen toivomukset, jostain syystä käännösyritys ei ole koskaan tullut mieleen.

Tutut vieraat kujat

Puolustukseksi on sanottava että onhan Tokio tiiviisti rakennettu ja kujat mutkaisia. Yhden laiskan ja päämäärättömän sunnuntaikävelyn aikana onnistuimme löytämään vahingossa seuraavaa:

1) Uenon puistossa on joku ennennäkemätön piilotettu temppeli ja atomipommimuistomerkki -- liekki joka olis niinkuin otettu pommin sytyttämästä talosta ja pidetty hengissä siitä lähtien, ja istutettu mm. kyseisen temppelin laitamille pystytettyyn muistomerkkiin.

2) Epämääräinen tavaratalo jonka alakerroksissa olen vaeltanut useasti piilottaa sisuksiinsa myös kerroksellisen alkomaholijuomia, mm. finlandiavodkaa ja amiraaliolutta, sekä (kuulemma) harvinaisen hyvinvarustellun viskikokoelman. Lisäksi,

3) kauppa myypi myös Isoja Kenkiä Naisille!! En o koskaan nähnyt moista missään täällä. Korkkarisaappaita ja kaikkia löytyy, ja vaikka suuri osa valikoimmasta onkin ihan hirviätä niin ei sentään koko hoito.

Edellisten kenkien pohjan läpi jo oli maakosketus olemassa -- monesti oon ettinyt hyviä uusia mut ei vaan o kelvollisia löytynyt: se nyt vaan on kertakaikkiaan niin että käyttökengissä ei saa olla mitään naruja joita solmiessa kenkärajoitteisten paikkojen ovella pakkautuu veri päähän ja repeää housusta takamus, ja lisäksi pitää klopojen olla ei-kirkuvan-pinkit tmv, ja mahtua jalkaan. Jälkimmäinen on yleensä ollut se isoin ongelma.

Nyt ei puutu elämästä enää mitään. Ruisleipä leipoutuu. Ikea tuottaa sillit, näkkärit, piparit, pehmosalmiakit ja estrellan sipsit. Ei tartte avojaloin tarpoa. Olemme omavaraisia jos turkinpippureit ja tillinsiemenii ei lasketa. Ja maksamakkaraa. Ja punajuuria. Ja loskaa ja räntää ja snägärin tappeluita. Jne, mutta silti. Phew.