Pöh

Bloginvaihto ei sitten näköjään yhtään virkistänyt kirjoitusrytmiäni. Sanonpa nyt sitten jälkikäteen kaikenmoista tässä lyhkästi.

Japanin syksy on niinsanotusti kiva. Toissaviikonloppuna oli tapahtumaa jokunen, ympäri maastoa tuli ravattua. Kävin ensin katsomassa syksyä ekalla yksintehdyllä yönylivaelluksellani, valloitin viimein Tokion korkeimman huipun, Kumotoriyaman.

Ko. vuoren korkeus ylittää justiinsa 2km ja muutenkin on vähän venytetty ratkaisu, sijaitsee aika tarkalleen Tokion ja Saitaman rajalla, Tokion kauimmassa nurkassa. No, kuitenkin oli ihan kivaa, vaikka etukäteen kovasti hermoilin että onko majatalossa tilaa. Syytä olikin -- nukuin ns. hätämajassa (suomikäännös lieneis erämökki), jonka noin 2.5*5m nukkupinta-ala majoitti näin syksyn vuoriruuhka-aikaan (japanilaisetkin tykkää ruskasta) noin 18 ihmistä. No, mä nukuin kyllä hyvin enkä niinkään ahtaasti, oli hyvä makuualusta ja saatoin ottaa etäisyyttä muihin välttämällä varsinaista nukkumatasannetta ja valtaamalta ovenpielen penkin. Jänssää oli mennä ilta kuudelta pimeyden laskiessa nukkumaan, mutta ilmeisesti männäviikko oli ollut kyllin raskas niin että nukahdin ja sikeästi tuutahtelin aamukolmeen asti. Neljän maissa sopikin jo tepastella majan pihalla tähtiä katsellen, ja vähän ennen kuutta auringon noustessa pääsi lähtemään liikkeelle. Ihan kivaa oli.


Mikon kanssa katsastettiin sitten seuraavana päivänä (kolmipäiväinen vkloppu kun oli) Miura-niemen pääty, härökivillä varustettu Jogashiman saari. Reissun alussa harhailtiin maaseutumaisemassa vähän liikaakin (on se kiva et marraskuussa voi polttaa nokkansa pari tuntia kävellessään), mutta lopulta varsinainen kohde löytyi ja ihan nätti oli hän. Paha vaan että alueen ylpeys, tuoreentuore tonnikalasashimi ei Mikkoon vedonnut, mutta sentään löysimmä katukeittiöstä paahdettua maissia ja mustekalaa natusteltavaksi.

Ja mitäs muuta maailmassa. Noh, japaninkurssi on melkein alkanut sujua. Kun uusia asioita kasautuu, on mun alkuaikoina kasaama jokapäiväpänttäänhitosti-rutiini eduksi, ne jotka selvisivät alkuun helpolla eivät nytkään viitsi niin panostaa vaikka uutta asiaa kasautuu heillekin. Tai no. En enää o täysin surkukökkö kaikessa, en mä nyt hyväkään o. Mut kuitenkin.

Mikko menee sunnuntaina Suomeen. Kade olen. Mut toivottavasti on sillä kivaa siellä. Ehkä mäkin sitten joskus.

Ganbarehengen epätoivoinen etsintä

Japanintunnit imee. Olen rehdisti huono, mutta enpä tiedä mitä sille tekisin. Ryhmiä on olemassa kaksi, mun on niistä edistyneempi. Vaan onko tämä hyvä vai huono? Tuumahdus.

Mun pitäis vaihtaa ryhmää. Luokka on aika pieni, 10 henkeä, ja jonkin verran klikkiytynyt. Kiinalaiset omassa ryhmässään, thaipojat omassaan, indonesialaisten klikkiytyminen on lievempää. Kansallisryhmät keskustelevat pääasiassa keskenään omilla kielillään tauoilla. Toisen tason klikki on parhaat oppilaat vs. muut, koko luokan keskusteluissa on vaikea päästä mukaan kun ne jotka osaavat puhuvat paljon ja opettajillakaan ei tunnu olevan aikaa tai kiinnostusta odottaa kun huonommat änkyttävät. Kun änkytystuottamista ei sitten tule tehtyä, ei myöskään opi mitään uutta, änkytysvaiheen yli ei pääse koskaan. Ei hyvä. Mun pohjatiedot ovat myös niin surkean huonot että uutta asiaa tulee aivan liikaa, en kerta kaikkiaan ehdi painamaan mieleen kaikkea uutta kun samalla pitää kerrata koko ajan kaikkea vanhaa jota ei ole tarpeeksi hyvin oppinut ajallaan.

Mun ei pitäis vaihtaa ryhmää. Toinen ryhmä on jo liian iso, 17 henkeä. Kyse tässä lienee vain siitä että en osaa olla huono. Ehkä mun ois viimein opittava. Että jaksais tehdä vaan töitä vaikka koko ajan tulee epäonnistumisia. Ehkä oppisin sitten kuitenkin loppujen lopuks enemmän? Ehkei edistyneemmässä ryhmässä pysyminen tarkoitakaan että vaadin itseltäni liikaa, ehkä vaadin vain vääriä asioita. Ei mun tartte olla hyvä, mun tarttee oppia sen verran minkä pystyn, ja kyetä sietämään se ettei se ole yhtä paljon kuin muilla. Tässä ryhmässä on pakko panostaa, ehkä kykyjen ylärajoilla pinnisteleminen virkistää aivotoimintaa pikku hiljaa, ehkä tähän tottuu, enpähän laiskistu.

Ja entä jos vaihtaisin ryhmää enkä pärjäis sielläkään?! Nyt on sentäs tekosyy olla huono. ;-)

Saapi nyt sitten nähdä. Alkaa tulla jaksamisen rajat vastaan. Tutkimustakin tartteis joskus tehdä, ja ehkä hiukan myös elää.