Au!

Miksi. Miiiiiksi pitää olla keittiön yläkaapit just sillä korkeudella että kun siellä mitään puuhastelee niin auki jäädessään ne aina osuvat muhevasti otsaluuhun. Joo, kulmien pehmustusta on suoritettu mut nalleja ei mahdu kaikkiin. Au.

Ja kun ny ei ollut mitään oikeaa asiaa taaskaan niin kysyttäköön vielä että milloin kuuluu kuolla joulukuusen. Ennen ei heitetä pois kun alkaa neulaset rapista, kle. Kakskuukautissisälläolomerkkipäivä on ihan kohta.

Aijoo ja vielä. Vaikken yleensä mitään päivänpolttavia linkkejä täällä viljelekään niin tän sentään pistän. Mainichi uutisoi siitä miten japanilaiset viis veisaavat tonnikalan elohopeapitoisuuksista: "...the Japanese government ... exempts tuna from its legal limits on mercury in seafood because it's not caught coastally.". No kuinkas muuten; kansainvälisen raatimme jämsäläisjäsenen sanoin: ei kala voi painaa tonnia jossei se oo osin metallia!

Onneks mun sushilemppareita ovat lohi ja makrilli. Ensinmainittu saa lisäplussaa siitä että saatavuus Suomessakin on suht hyvä, ja kakkonen siitä että makrilli on yksi niitä kaloja jotka merissä todennäköisesti viimeisimpinä uiskentelee siinä vaiheessa kun ryöstökalastus ja saasteet ovat tunat tappaneet.*

* = Tän luin joskus jostain enkä jaksa nyt tarkistaa. Mistä tuli mieleen että jostain muualta** luin aikaisemmin joskus että ihminen muistaa lukemansa asian paljon kauemmin kuin sen mistä se on luettu: ei siis kannata lukea roskalähteitä koska muistijäljen himmettyä voi alkaa pitää puppaa totena.

** = En muista mistä. :-P Oisko ollut jossain sosiaalipsykologian perusteita tavatessa.

Mulle kyllä kelpaa ihan vaan tää vanha

Koska oli ihan sajraan kaunis ja aurinkoinen sää enkä kuitenkaan jaksanut haikkia väsätä (taaskaan), tuli raahauduttua jälleen sunnuntaikävelylle kotinurkille. Koska Asakusassa, Uenon puistossa ja Arakawan/Minowan suunnilla on käpästelty jo miljoonasataa kertaa, päätettiin suunnaksi Yanaka.

Toisin kuin meitin asuinalue Negishi, Yanaka välttyi pahimmilta pommituksilta toisessa maailmansodassa ja sen kapeita katuja reunustavat vanhat rakennukset -- jotkut Edo-kaudelta asti. Temppelit, teehuoneet ja taidegalleriat seuraavat toistaan niin että heikkopäistä hirvittää. Leimallista lafkoille on, että ulospäin ei kummemmin hintoja mainostella ja enkkuselityksiä on turha etsiä. Ei, ei uskallettu sisään yhteenkään, oli tyytyminen vendarin tarjontaan. :-P

Yanakassa ollaan vaellettu toki ennenkin, mutta tällä kertaa suuntapäätökselle oli olemassa ihan tekosyykin. Uusin mielenkiintoinen tuttavuus japanikirjailijoissa on Fumiko Enchi, jonka haudan pitäisi sijaita Yanakan puistomaisella hautuumaalla. Jossain. Eikä hautuumaa ole mikään pieni. Vaelsimme paikassa sen minkä jaksoimme, odotetusti kohdettamme löytämättä (pienenä lohdutuspalkintona törmättiin tosin Japanin vikan shogunin hautaan ja kymmeniin kissoihin). Hautausmaan infotaulun tavaaminen ei auttanut: Enchin nimen kanjit oli kyllä etukäteen talletettu kännykkään mutta eipä ollut listattujen haudattujen joukossa niitä.

Enchin puuttuminen merkkihenkilöiden listasta tuli tulkittua ehkä kuuluisuusarvon pienuudesta johtuvaksi. Vasta jälkikäteen iski ajatus siitä että ehkä listat koostuivatkin buddhalaistyyliin kuoleman jälkeen annetuista nimistä -- vaikka eipä mikään listan syntymäajoistakaan kyllä mätsännyt ja olishan tuo aika turistiepäystävällistä. Tiedä häntä, luovuin joka tapauksessa jo toivosta.

Postuumi nimenmuutos on kyllä jo aihe sinällään. Homman juju on siinä, että kuolleen elinaikaisen nimen mainitseminen saattaisi kutsua heebon takaisin kummittelemaan. Jotta kuolleista silti pääsisi jotain pahaa juoruamaan pitää siis heidät hautajaisissa uudelleennimeämän. Uutta nimeä (kaimyou) tosin ilmeisesti nykyään käytännössä käytetään vain kuninkaallisista -- hautajaisia ja hautamuistomerkkiä lukuunottamatta.

Jaa että mimmoinen se nimi sitten on? Mitä pidempi ja monimutkaisempi, sen parempi. Pituutta saa lisää jos perhe lahjoittaa temppelille tarpeeksi rahaa: kalleimmat nimet saattavat maksaa jopa miljoona jeniä. Kallis hinta merkeistä jotka yleensä ovat vielä niin vanhoja ettei niitä kukaan enää edes osaa lukea. Ilmaiseksikin nimen saa, mutta jotkut temppelit ovat saaneet surullista mainetta siitä että painostavat kalliiden nimien ostoon. Asiaa pohdittiin paikallissuomalaisten yhteisvoimin, ja todettiin että kovaa on peli: Haluaisitko itse että hautakivessäsi seisoo esim. "Kitsas Porsas"?

Murskatut luulot

Mentiin taas YoEventuresin kyydissä laskemaan mäkeä -- tällä kertaa ei kuitenkaan mysteerireissulle vaan ihan ennalta tiedettiin matkakohde. Hintaa tuli aavistus enemmän mutta ei niin että sillä olisi oikeasti väliä. Isompi miinus on että mäkiaika lyheni ronskisti. Aiemmin ollaan selvitty kahden ja puolen tunnin ajelulla per suunta, mutta Asama 2000 Parkiin jatketaan aiemmasta vierailukohteestamme vielä tunti etiäpäin. Eli kun Saku Paradassa vyörytään ulos bussista jo puoli yhdentoista maissa ja palataan sinne viideltä, Asamalandiassa aikaa on vain puoli kahdestatoista neljään. Hiukka naftisti, vaikka tällä kertaa sattuneesta syystä se oli mulle ihan tarpeeksi.

Se kyllä pitää sanoa että paikka oli maisemien puolesta aivan hillittömän ihku. Ja hyvä niin, useampaan otteeseen saattoi mäen laella ottaa lunkisti ja vältellä laskemisen aloittamista ihan hyvällä syyllä.

Jaa miks vältellä? No ku. Edelliskerroilla on taidot kasvaneet siinä määrin reippaasti että laskeminen oli kovin poppista. Uskalsi jo mennä välillä vähän lujaakin ja saattoi luottaa siihen että kääntyminen onnistuu vähemmän nololtakin puolelta eikä tarttenna enää laskea lehden lailla leijuskellen. Mutta tällä kertaa: urgh. Tsuff vaan oli sanonut kaikki lihasmuisti ja muukin, lauta ei kääntynyt mihinkään suuntaan millään, ja vietin ekan tunnin 8-asteen lastenmäessä kun olin ensin varmistanut vuokraajataholta että en tosiaan nyt saa vaihdettua enää lautasettiä suksiin. Mikon ansiokkaan painostuksen ansiosta vaihdoin sitten lopultakin seuraavakshelpoimpaan mäkeen jonka jyrkät paikat tulin kyllä ihan vaan kanttaamalla alas. Hi-taaaas-ti. Parin laskun jälkeen päässä sitten naksahti jotain ja yhtäkkiä muistin taas et miten tää meni, ainakin melkein. Tiukkaa teki loppuun asti.

Niinku, mitä ihmettä, kysyn. Voinks odottaa että tää tapahtuu joskus kun hyppään vaikka polkupyörän selkään, etten vaan saa menopeliä liikkeelle tahi pysymään pystyssä? Että unohdan kuinka juostaan (tätä tapahtuu muuten unissa monesti, äklöä)?

Rinteet olivat kyllä aika tiukasti jäässä, varsinkin se eka kokeiltu pikkumäki. Tuntui vaikuttavan asiaan. Suurempi este mulla tuntui kuitenkin olevan joku ihmeellinen henkinen este, vauhti pelotti ihan liikaa. Grrr.

Illalla sitten toisaalta iski kamala hytinä ja väsy ja heräsin aamulla tiukassa kurkkukivussa ja kuumeessa. Loistohomma, kuume tuo ihan uutta puhtia laskemisen aiheuttamaan lihaskipuun! Ajoituskin on mainio: munhan piti tällä viikolla just ruveta taas ahkeraks opiskelijaks lintsarin sijaan, ja iltapäivällä on pari luentoa joilta poissaolo kyllä huomattaisiin. Vinkukiti. Sopii toivoa että saan junassa istumapaikan.

Vuan jotta ei menis aivan holtittomaksi väninäksi niin laitetaan irrallinen loppukevennys nuhraamaan viimeisimmänkin punaisen langan rippeen tästä postauksesta: Jeee, kiltti Mikko leipoi nostalgisen hyvänmielenkakun! Mutta siitä lisää joskus toiste.

Edistystä se pienikii

Laitoin torstai-iltana piiitkän pähkäilyn ja itseinhon päätteeksi proffalle meiliä että tuossa olis artsunraakile ja anteeksi että siitä ei ole mihinkään ja etten ole laittanut sitä kelleen luettavaksi ja DL on huomenna ja mitäs tehdään kun en nyt lupaamaani konffuun tätä asiaa submitoi, ja, mikä oleellisinta, heitätkö mut roskiin sen kanssa.

Perjantaiaamuna uskalsin alle puolen tunnin väistelyn jälkeen lukea vastauksen. Emme menneet roskiin kumpainenkaan meistä. Vietimme päivän kuumeisesti yhdessä hioutuen, ja kello kahden maagiseen DL:aan mennessä meistä tuli ytimekkäämpiä ja myyvempiä ja kirjoitusvirheitäkin korjattiin siinä määrin tarpeeksi että submitnappia painaessani oli olo että vaikka nyt tähän tajuahtaaseen konferenssiin ei millään voi päästä, en silti tehnyt aivan sairaan huonoa työtä ja reviewtyypit vaivautuvat ehkä lukemaan jutun sentään ekaa sivua pidemmälle ennen kuin tuhahtaen asian sivuun heittävät.

Tämän ei sentään euforisen mutta kumminnii helpottuneen hetken jälkeen kohdattiin vielä muita vastoinkäymisiä ja nolahduksia ja hupsikseja, mutta niiden ahdistavuutta ei tosissaankaan mitata viimeaikaisilla häpeälusmuiluaikaansaamattomuusindeksillä tahi eisiitämihinkäänole-sonsyntyjäänpaha-auralla. Phew.

Hetkeksi.

Toissavuoden nuoli on niin mennyttä

Ja siksi aamulla duunimatkalla viskasin sen viimein lovehotelnurkistoon ahdetun temppelin polttokuoppaan, jossa ei tosin tuli palanut mutta epämääräinen muhju höyrysi, ja näkyvillä oli lukuisia puolikspalaneita uudenvuodenkoristeita. Viskaamisen jälkeen vasta keksin että jospa olisin ottanut siitä pois palamattoman osan, pirteän kilikilikellon.

En syöksynyt kuoppaan hakemaan kelloa. Häivyin pois vähin äänin, mutta korvaukseksi käänsin jätenuolirukan toiveet, viimeinkin.

Uusivuosi on kesken ja blogaus lagaa

Laiskoteltuani viime viikolla liikaa vääntäydyin duunipaikalle kirjoittamaan artsua uudenvuodenaaton aamuna. Autius oli aavemaista, mutta saipa pakertaa paperia rauhassa. Käväistessäni kotimatkalla marketissa selvisi hiljaisuuden syy: kaikki tokiolaiset olivat siellä shoppaamassa pyhiä varten! Pikkuiset korikärryt oli lastattu huimaavan korkein ruokakasoin, hyllyt tyhjenivät vauhdilla ja (vaikka kassaneidit olivat kasvattaneet itselleen ekstrakäsiä, rahastivat parityönä ja elivät nopeutettua filmiä) jonot olivat pitkiä kuin uudenvuoden soba.

Joka vuosi huokaan helpotuksesta joulun aikaan kun vertaan Suomen juhlavalmistelustressiä ja hulinaa täkäläiseen, ja joka vuosi pää savuaa kun viikkoa myöhemmin muistan että ryökäleet vaan hulinoivat hiukan eri aikaan. No, aina voi olla kuitenkin kiitollinen siitä että uudenvuodenyönä uskaltaa käpästellä kaupungilla ilman suojalaseja ja pelkoa päin suunnatusta raketista.

Edellisuutenavuotena täällä (2v sitten) vierailtiin Meiji-temppelissä laahustamassa tuhatpäisen väkijoukon mukana, nyt päätettiin välttää massoja, ja onnistuttiin. Puiston lammen temppelin pihalla lämmiteltiin hetki tulen ääressä, seurana muutamia kymmeniä nuoren ja juhlineen näköisiä, ja jännitettiin saako setä tulenylläpitäjä vanhat säleiset ikkunanluukut tarpeeksi pieniksi palasiksi notskia varten. Sai se. Kuvia otettiin vasta kuitenkin syrjäkadulla kodin lähellä, lähiasemanpihasta. Pitihän sitä kameraa käyttää kun mukana oli, vaikkei hiljaisella temppelillä kehdannutkaan.

Uudenvuodenpäivänä oli viimein vuorossa meininki ja markkinatunnelma: talsittiin Asakusaan polttamaan toissavuoden kaksinkertaisesti vanhentunutta onnennuolta ja ostamaan uutta. Notskeille päästäkseen olisi kuitenkin ilmeisesti pitänyt jonottaa hillittömässä tungoksessa koko temppelialueen pitkän kauppakadun verran, ja tyydyimme syömään bilesafkaa ja ostamaan uuden nuolen.

Mitä sitten tuli ostettua? Nuoleen liitetyn lapun toisella puolella huiskutetaan pahoja henkiä pois ja toivotaan hyvää onnea: 厄除開運. Toinen puoli kinuaa turvaa liikenteessä (交通安全) ja turvaa ja menestystä kotona (家内安全). 交通:n muut mahdolliset merkitykset tosin aiheuttavat hiukan päänvaivaa.

Nyt pitäis vielä siis saada vanha nuoli poltettua. Parka nuoli, puolta pienempi kuin uusi, ja pinta käsittelemätöntä puuta. Symppis, suorastaan. Tarkoituksena on suunnata lähiaseman lovehotelsokkeloon jonka keskelle on istutettu piskuinen temppeli -- aikaa pitäisi olla vielä ainakin huominen. Polttamista ennen voisi ehkä koittaa saada aikaiseksi kääntää vanhankin nuolen toivomukset, jostain syystä käännösyritys ei ole koskaan tullut mieleen.

Tutut vieraat kujat

Puolustukseksi on sanottava että onhan Tokio tiiviisti rakennettu ja kujat mutkaisia. Yhden laiskan ja päämäärättömän sunnuntaikävelyn aikana onnistuimme löytämään vahingossa seuraavaa:

1) Uenon puistossa on joku ennennäkemätön piilotettu temppeli ja atomipommimuistomerkki -- liekki joka olis niinkuin otettu pommin sytyttämästä talosta ja pidetty hengissä siitä lähtien, ja istutettu mm. kyseisen temppelin laitamille pystytettyyn muistomerkkiin.

2) Epämääräinen tavaratalo jonka alakerroksissa olen vaeltanut useasti piilottaa sisuksiinsa myös kerroksellisen alkomaholijuomia, mm. finlandiavodkaa ja amiraaliolutta, sekä (kuulemma) harvinaisen hyvinvarustellun viskikokoelman. Lisäksi,

3) kauppa myypi myös Isoja Kenkiä Naisille!! En o koskaan nähnyt moista missään täällä. Korkkarisaappaita ja kaikkia löytyy, ja vaikka suuri osa valikoimmasta onkin ihan hirviätä niin ei sentään koko hoito.

Edellisten kenkien pohjan läpi jo oli maakosketus olemassa -- monesti oon ettinyt hyviä uusia mut ei vaan o kelvollisia löytynyt: se nyt vaan on kertakaikkiaan niin että käyttökengissä ei saa olla mitään naruja joita solmiessa kenkärajoitteisten paikkojen ovella pakkautuu veri päähän ja repeää housusta takamus, ja lisäksi pitää klopojen olla ei-kirkuvan-pinkit tmv, ja mahtua jalkaan. Jälkimmäinen on yleensä ollut se isoin ongelma.

Nyt ei puutu elämästä enää mitään. Ruisleipä leipoutuu. Ikea tuottaa sillit, näkkärit, piparit, pehmosalmiakit ja estrellan sipsit. Ei tartte avojaloin tarpoa. Olemme omavaraisia jos turkinpippureit ja tillinsiemenii ei lasketa. Ja maksamakkaraa. Ja punajuuria. Ja loskaa ja räntää ja snägärin tappeluita. Jne, mutta silti. Phew.