Murskatut luulot

Mentiin taas YoEventuresin kyydissä laskemaan mäkeä -- tällä kertaa ei kuitenkaan mysteerireissulle vaan ihan ennalta tiedettiin matkakohde. Hintaa tuli aavistus enemmän mutta ei niin että sillä olisi oikeasti väliä. Isompi miinus on että mäkiaika lyheni ronskisti. Aiemmin ollaan selvitty kahden ja puolen tunnin ajelulla per suunta, mutta Asama 2000 Parkiin jatketaan aiemmasta vierailukohteestamme vielä tunti etiäpäin. Eli kun Saku Paradassa vyörytään ulos bussista jo puoli yhdentoista maissa ja palataan sinne viideltä, Asamalandiassa aikaa on vain puoli kahdestatoista neljään. Hiukka naftisti, vaikka tällä kertaa sattuneesta syystä se oli mulle ihan tarpeeksi.

Se kyllä pitää sanoa että paikka oli maisemien puolesta aivan hillittömän ihku. Ja hyvä niin, useampaan otteeseen saattoi mäen laella ottaa lunkisti ja vältellä laskemisen aloittamista ihan hyvällä syyllä.

Jaa miks vältellä? No ku. Edelliskerroilla on taidot kasvaneet siinä määrin reippaasti että laskeminen oli kovin poppista. Uskalsi jo mennä välillä vähän lujaakin ja saattoi luottaa siihen että kääntyminen onnistuu vähemmän nololtakin puolelta eikä tarttenna enää laskea lehden lailla leijuskellen. Mutta tällä kertaa: urgh. Tsuff vaan oli sanonut kaikki lihasmuisti ja muukin, lauta ei kääntynyt mihinkään suuntaan millään, ja vietin ekan tunnin 8-asteen lastenmäessä kun olin ensin varmistanut vuokraajataholta että en tosiaan nyt saa vaihdettua enää lautasettiä suksiin. Mikon ansiokkaan painostuksen ansiosta vaihdoin sitten lopultakin seuraavakshelpoimpaan mäkeen jonka jyrkät paikat tulin kyllä ihan vaan kanttaamalla alas. Hi-taaaas-ti. Parin laskun jälkeen päässä sitten naksahti jotain ja yhtäkkiä muistin taas et miten tää meni, ainakin melkein. Tiukkaa teki loppuun asti.

Niinku, mitä ihmettä, kysyn. Voinks odottaa että tää tapahtuu joskus kun hyppään vaikka polkupyörän selkään, etten vaan saa menopeliä liikkeelle tahi pysymään pystyssä? Että unohdan kuinka juostaan (tätä tapahtuu muuten unissa monesti, äklöä)?

Rinteet olivat kyllä aika tiukasti jäässä, varsinkin se eka kokeiltu pikkumäki. Tuntui vaikuttavan asiaan. Suurempi este mulla tuntui kuitenkin olevan joku ihmeellinen henkinen este, vauhti pelotti ihan liikaa. Grrr.

Illalla sitten toisaalta iski kamala hytinä ja väsy ja heräsin aamulla tiukassa kurkkukivussa ja kuumeessa. Loistohomma, kuume tuo ihan uutta puhtia laskemisen aiheuttamaan lihaskipuun! Ajoituskin on mainio: munhan piti tällä viikolla just ruveta taas ahkeraks opiskelijaks lintsarin sijaan, ja iltapäivällä on pari luentoa joilta poissaolo kyllä huomattaisiin. Vinkukiti. Sopii toivoa että saan junassa istumapaikan.

Vuan jotta ei menis aivan holtittomaksi väninäksi niin laitetaan irrallinen loppukevennys nuhraamaan viimeisimmänkin punaisen langan rippeen tästä postauksesta: Jeee, kiltti Mikko leipoi nostalgisen hyvänmielenkakun! Mutta siitä lisää joskus toiste.