Sinne meni Tsurumi

Muutto Uguisudaniin on takana. Uus kämppä on, kuten jo aiemmin todettu, iso ja kiva. Toimitukset Ikeasta saapuneet. Myös jääkaappi ja pesukone ilmestyivät ovelle puolentoista illan turhan odottelun jälkeen, ja pesukoneen sisuksissa asuvat mustat kököt ja ököt saatiin suhteellisen nopeasti siivottua. Myös on ehditty tilata nettikaupasta uus pakastinlokero täyteen ruisleipää. Jaminami.

Uenon alue vaikuttaa aika kivalta. Puiston ja museoiden seutu on täynnä elämää ja lähiaseman vierestä löytyy ainakin 15 lovehotelia. Kaukana ei ole myöskään Ameyokon ostoskatu josta löytyy paitsi halpoja feikkimerkkiurheiluvaatteita ja suuria muinaisia merenelävien joukosta, myös edukkaita ja hyviä sashimidoneja sekä marketti jossa myydään yllättäviä länkkäriherkkuja (ref. kuva).

Junamatka Ookayamaan on pitkä ja hikinen mutta työmatkan faktuaalinen pituus ei pidentynyt: sekä kodin että koulun etäisyys lähimmästä juna-asemasta pieneni huimasti. Lisäksi työmatkan varrelta löytyi harvinaisen ystävällinen kuntosali joka viitsii aueta jo aamuseiskalta tavallisen kymmenen sijaan. Aamuisin on ollut kiitettävän hiljaista ja laitteet hyväkuntoiset ja monipuoliset. Tunneissa löytyy montaa sorttia, tavan biccauksen päälle balettia, jazzia, joogaa, karatea, japanilaista perinnetanssia ja ties mitä. Kaiken päälle vielä opiskelijahintainen täysaikajäsenyys on halvempi kuin entisen rupusalin päiväjäsenyys. Niin ja hoisin liittymismuodollisuudet japaniks! Jee!

Tutkimuksen puolella vuorossa paha panikointi. Mikään ei suju eikä Amazonin mekaaninen turkkilainen suostu ottamaan multa rahaa. Ei ole tuloksia, eikä edes yritystä, mutta vois kirjoittaa käsienheiluttelupaperin paikkaan joka huolii kaiken reviewaamatta. Tilaisuus jutella ja mainostaa ois aika kiva, kyseessä on vuosittainen evaluaatioworkshop joka ekana ryhmässään on ottanut asialistalleen paitsi faktoidi- myös why-kysymykset. Japaniksi tosin kun mä tekisin enkkua, mutta silti.

Alunperin posteripapereiden DL tuli liian yhtäkkisesti vastaan ja päätin etten voi millään keretä. Väänsivät sitten kuitenkin DL:aa eteenpäin parilla viikolla -- oisin hyvin voinut ehtiä tehdä vaikka mitä. Mutta panikoiden olen asiaa lykännyt, mitään ei ole vieläkään paperilla, ja aikaa on lauantaihin. Vääväävää. Alkuviikon olen käyttänyt taivasteluun ja datankeruuhäkkyräsysteemini muutteluun sellaiseksi että sillä suht simppelisti voisi jotain tehdä. (Mulle hämäristä syistä en voinut saada labralta semmoista sivutilaa jossa ois voinut mitään server side prosessointia suorittaa, siksi häkkyrä on erityisen häkkyrä. Paha häkkyrä.) Arvostaisin kaikenlaista rakentavaa palautetta aiheesta.. ja hajottavaa kans. Ja osallistumista. Pian pitäis juttua mainostaa jossain oikeassa ympäristössä, kunhan saa viel hiukan lisää lihaa sen luiden päälle.

Niinjoo. Tänään on ronskisti kevät. Tuoksu, lämpö, kirsikankukat, kaikki.

Time for tea

Kun olin pienenpientä hiukkasen isompi mutta en vielä vallan iso, olin sangen pitkään välinpitämätön tiettyjä virvoitusjuomia kuten kaffia kohtaan. Tee sen sijaan oli toinen juttu: vihasin syvemmin kuin mitään! Luulen muistavani kun tätä kammotuotetta ekaa kertaa suuhuni sain, ja mielikuvassani pakenin pöydästä (lähes) kirkuen, enkä tullut takaisin. Vai olikse ehkä siltikin piimä, se. Hm.

Kuitenkin, muistikuvan todenperäisyydestä riippumatta, olin tapahtuman jälkeen traumatisoituneena täysin juomatta, maistamatta taikka edes haistamatta tuotetta perin pitkään, kunnes jonkin matkaa kahdenkympin puolella Joku sai uusintayrittämään, ja jopa tykkäämään (kiitoos). Paljolla maidolla ja sokerilla höystettynä, toki, mmmm. Pian myös selvisi että ei se ole se tee se paha juttu, vaan Liptonin Kammokeltainen. (Jota en vieläkään pysty juomaan, en edes sitä pakolla lentokoneessa yritettyä puolkupillista jossa ei pussi kauaa lionnut. En edes kaikkien vierustovereitten sokruilla ja kermoilla höystettynä. Yritin kyllä koska oli vähän noloa etten kyennyt.)

Mutta asiaan.

Vihreä teehän on siis ihan toinen juttu kuin mikään.. epävihreä tee. Huolimatta siitä että minusta siihenkin kyllä voi laittaa paljon maitoa ja sokeria (mihin tahansa voi laittaa maitoa ja sokeria!), yleensä se ei munkaan mielestä kuulu asiaan, ja juttu on ihan hyvää silleensä, kylmänä tahi kuumana. Kuitenkin suhteellisen mitäänsanomatonta, paitsi!

Eka juttu: paahdetun teen tuoksu teekaupan laitamilla. Iso lemppari. Eikä ees harvinainen. Tsurumin asemarakennus on osittain tavaratalon sisällä, ja ko. lafkan alakerrassa myydään paitsi kaikenmoisia hyperkäherrettyjä ja uberväkerrettyjä leivonnaisia, myös teetä. Ja just siinä kulmassa mihin asematasanteelta portaita pitkin pääsee, tuoksuu tuo ihana kärvähtänyt tee. Suht harvoin sinne jaksan koska paikka on tuskaisan ruuhkainen, mut aina joskus. Kun kauppakujilla on teemyymälöitä, käännän sinne aina nenäni ja jos tärppää, hidastan askeleitani häiritsevän paljon ja imppaan häpeilemättä.

Toka juttu: paahdetun teen.. tota, maku? Hups. Ei tässä ollutkaan kahta juttua. On vaan se paahdettu tuoksu, ja joskus se maistuu kans. Ekaa kertaa löysin sen kun oltiin matkalla Fujille YoeKrabsyn kanssa. Ostin jostain satunnaisesta kulmakaupasta satunnaisen janojuomateen, ja yhtäkkiä se maistuikin pahuksen hyvältä. En tallettanut etikettiä ja kun jälkikäteen yritin ostaa jotain samanmoista se olikin jotain ihan muuta. Ehkä olin kuvitellut aiemmin vaan ja ollut Fujiprehighssa tai jotain. Kuukausia kuljin tässä epätietoisuudessa.

Mutta ei. Perjantaina Ikeasta palatessa oli paha jano ja ostin tummanpuhuvan pullon asemakiskalta, ja niin. Se oli sit just Sitä. Raikas ja nami, jälkimaku melkein liian vahvan savuinen mutta ei justiinsa ylitä rajaa. Yammy.

Lauantaina sitten kauheasti surffailin ja koitin päästä perille siitä mikä just tän teen tekee niin kovin mainioksi, ja wikipedian avulla arvailin et onks se sitten Hojichaa vai mitä. Looginen ois ollut tuo juttu, kärtsänneen maku on niin vahva. Puteli on kuitenkin Suntoryn tuote, ja heillä on ihan oma kärtsyteensä, ja mun tykkäämän teen nimi viittaa enempi Italiaan kuin mihinkään paahteluihin. Se tosin voi olla mun sanakirjasta kiinni, Rikaichan ei tällä kertaa varsinaisesti pelastanut.

Seuraava askel oli tietty hit the streat ja koittaa etsiä erinimisiä viherteetuotteita. Valitettavasti, ehkä slummilähiösijainnistamme johtuen, Suntoryn virallista kärtsyteetä ei löytynyt eikä paljon mitään muutakaan. Jonkun toisen lafkan Hojichaa kyllä löytyi (ks. kuva tuolla jossain aiemmin), mutta se pärjäs sekä sokko- että epäsokkotestissä aika surkeasti. Paljon vähempi palaneen makua oli siinä kuin tuossa mun lempparissa jossa sitä ei pitäis olla lainkaan. Myös suosikin, Suntoryn iemon...naninanicha:n laimeampaakin (sama merkki mut vailla "vahva"-merkintää) versiota maistettiin mutta se oli vaan tylsää ja vetistä.

Suosikin kotisivu selittää babelkalakoukku leuankulmassa että "Italy Uemon Suntory Limited green tea ... is tasty preponderantly with upper quality, you aim toward the development of the tea of the tasting which is dense, the brown craftsman/teacher ... brown leaf of fine grinding, when drinking by combining, secure, does not remain in thickness and after can feel taste, it forced refreshingly and actualized the aftertaste." Nih. Ota tuosta sitten selvä.

Tai jospa vaan juon lemppariteetäni sen nimeä ihmettelemäti, ja ostan toistekin, justiinsa tuota lajia enkä mitään muuta. On niitä jokunen jo kokeiltu.

Sohva, salmiakkia, sienigarggei

Eilen viimein allekirjoitimme Uenossa vuokrasopimuksen. Moneen kertaan, ja sopimuksen kaikkiin saumakohtiin kans. Ja että se kesti.

Puol neljalta kokoonnuttiin Mikon kanssa välitystoimiston edustalla. Oltiin molemmat ainakin kuus minuuttia etuajassa (Mikon kuusminuuttinen oli kyllä hiukan pidempi), ja kyllä siinä ehti hermoilla. Kun noin minuutin edellä olevan rannekelloni viisarit kertoivat että aika olis jo 15:30:45 (oli sovittu että puolelta tasan tapahtuu), vispasin M-parkaa kadesta ja kerroin miten on koko tämä välitystouhu ollut skämmiä, ja että pistivät vain väliaikaistoimiston pystyyn, ja se noin 600Kyen mikä niille pari päivää maksettiin meni niiden sveitsiläishawaijilaispankkitileille, ja että nyt olis paras äkkiä etsiä suojaa Uenon puiston kodittomien telttojen kulmilta. Just ennen lopullista hermoromahdusta huomasin onneks hyvän enteen viereisessä näyteikkunassa. Tukea kotoa! Meitin leijona!

Ja hyvinhän kaikki sitten meni, joskin hitaasti. Kuvittele, että mitä tahansa virallista tehdessäsi et osais lukea niitä pienellä präntättyjä sopimustekstejä joita kukaan ei koskaan oikeasti jaksa lukea. Kuvittele lisäksi että henkilö joka ojentaa paperit kokee velvollisuudekseen selittää auki kaikki ne pikkunippelit ja itsestäänselvät turhuudet ("niinku jos vaan valo osuu seinään ja se tapetti haalistuu niin ei teidän tarvi maksaa mut jos niinku te piirrätte siihen jotain niin sitten te maksatte") -- osaamatta kovin hyvin kieltä jolla se selittää.

Toimituksen jälkeen mentiin eksymisen kautta Chiban Ikeaan (olin katsonut paikan sijainnin väärin, ja päädyimme ensin Funabashiin eikä suinkaan haluttuun Minami-Funabashiin joka oli aika lailla toisaalla). Pienen seikkailun jälkeen löydettiin kumminkin perille, ja saaliiksi saatiin mm. edukas mut hyvän tuntuisella patjalla varustettu vuodepeti ja kasa suomalaiseen makuun sopivia karkkeja. Kiireestä huolimatta testattiin myös viimein paikan safkakuuluisuutta: ruotsalaisia kumiperunoita ja pikkuruisia lihapullia. En suosittele kenellekään jolla ei ole ikävä peruskoulun lounasannoksia.

Romppeiden toimitus olis muuttopäivän iltana, eli päästään ilmeisesti nukkumaan eka yö muualla kuin lattialla. Jos nyt vaan onnistuttiin sopimaan se toimitus oikein -- edistyksellisesti homma hoidettiin yrittämättäkään huitoa paikalle ketään englantia puhuvaa. Jännätään, jännätään.

Uusi koti

eli kuinka vähensin hermoamista ja opin olemaan ennakoimatta pommia.

Joskus männäkeväänä-keväänä-syksynä koin kovaa ahdistusta ja turvattomuutta ja mihinkääneivoitarttua:ta koska (kevät) en ensin tiennyt pääsemmekö Krabsyn kanssa nykyiseen kämppään, sitten (kesä) valmistunko ajoissa voidakseni aloittaa Tookoodain tohtorikurssilla syksyllä ja saanko siihen rahoitusta, ja lopuksi (kun en saanut sitä rahoitusta -- syksy) saako Mikkokaan rahoitusta, tai minä siinä seuraavassa puolivuotishaussa, tai tuleeko mistään ikinä mitään, eikä kuitenkaan tule, koskaan. Pienempiäkin hötkyilynaiheita toki oli ajoittain (esim. pääsenks mä suomeen joululomalla vai en, jos pääsen niin sataaks siel ees lunta, ja jos sataakin niin saanko lentokoneesta paikan jossa on paljon jalkatilaa, ja jos saan niin onko sit vieressä itkevä lapsi ja ylösnostettava videoscreen rikki).

Syksyn-talven kulkiessa kuitenkin pikku hiljaa alkoi käsivarsista loppua energia enkä enää niitä kyennyt kauheasti heiluttamaan, ja kevätkausi sujuikin mukavan muhevassa nokylsesiitä-tilassa. Osittain tämän aiheutti se että Das Suuri Odotuksenaihe mulle oli apurahapäätös, ja en ollut oikein varma mitä siltä haluaisin (toivoskelin salaa hiukan myös etten mitään rahaa sais, jolloin ois voinut vaan lyödä hanskat naulaan ja olla ottamatta mitään suorituspaineita mistään). Tähän liittyen asunnonhaun aloittaminen lykättiin tosi pitkälle, koska jos en ois saanut rahaa, ois tänne ehkä jääty vain vuodeksi (kaikki vuokrasopimukset sidotaan käytännössä vuoden tai kahden jaksoihin), ja asuinpaikkakin ois ollut ehkä lähempänä Mikon duunia (mietin ehkä yrittäväni hankkia oikeita töitä, tai jotain leikkivaimo-osa-aikaduunia enkunopettajana, Tokionkiertelyyn yhdistettynä).

Kun myönteinen apurahapäätös sitten tuli, lyötiin tietyt jutut lukkoon. Kuten että en voi duunin tietyille tyypeille vaan tehdä sitä että löisin asiat leikiksi -- jotain on tästä aikaan saatava. Myös: uus kämppä oli nyt kerta kaikkiaan hankittava. Kalenteriin katsominen aiheutti tutun, epäturvallisen käsienheiluttelufiiliksen: kolme viikkoa ja ne heittää meitin ulos (DL 25.3.)! Päivämäärä oli tiedossa jo kuukausia sitten, mutta koska ei kuitenkaan mitään asunnonhakua voinut aiemmin tehdä, oli Trallala-miekalla peitottu kaikki tämänkaltaiset huolet.

No, pikapikaa mentiin sit välittäjälle männäviikonloppuna ja löydettiin muutama kiva paikka, ja sitten oli monta vaikeutta jotka eivät kiinnosta ketään. ( Ensin ne haluaa Mikon rahoitustodistukset jotta voivat ränkätä meidät hakijalistalla. Me tyhmät ei oltu järkätty tätä etukäteen. Heiluttelua. Meiliäfaksia Suomeen. Seuraavaksi ennalta takaajaksi lupautunut henkilö sanoo että no en mä oo mitään luvannut, eihän tämmöinen nyt käy. Tongitaan läpi mun tohtoriskurssin alussa saamien papereiden -- koululta voi saada takauksen. Todetaan että kaipa onnistuu, juoksen toimistoissa kyselemässä. Soitellaan eestaas, ensin on lomilla välitystoimisto ja välittäjää ei koskaan saa puhelimitse käsiinsä ennen kuin siltä päivää on meidän puolelta kaikki operointimahdollisuudet ohitse, sitten todetaan että ensi viikolla oleellisina päivinä on meidän kampus kiinni ja takaamispäätöksen saamisen mahdollinen aikataulu venyy taas. Tieto toki kulkee myös kaikissa vaiheissa monen käden kautta: enkkua puhuva välittäjäpoikamme soittaa pyynnöstämme toiselle välittäjälle joka kommunikoi omistajan kanssa. Tämä prosessi jättää auki monia kysymyksiä. Siis, tarttiko meidän vielä faksata jotain jonneen? Tietääkö kukaan mistään mitään? Kenellä pallo on nyt ja kandeisko meidän olla hiljaa vai soitella? Mikse poika ei soita takas? Miten mahdollista se teoriassakaan on saada eka kämppä mitä hakee? Häh mitä täh?)

Asunnonkatsontaviikonloppua seuraavana perjantaina iltapäivällä noin 10 minuutin kauhistelun ("meidän kämppä katos niiden saitilta ja ne ei silti oo soittanut meille, se meni varmaan jollekin muulle") jälkeen kuitenkin saimme viimein myöntävän vastauksen hakemukseemme, olivat hyväksyneet rahoitus- ja takaustodistuksemme. Tästä aiheutui lisää juoksemista, säätämistä, faksailemista ja soittelemista ympäriinsä, mutta alle parin tunnin saimme asiat sen verran selviksi että kaikki tarvittavat laskut oli maksettu ja todistukset haettu, ja sopparin allekirjoitushetki sovittu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, ja ilman suurempaa hermoilua. Toki viime päivinä olen ehtinyt kehittää kaikki mahdolliset uhkaskenaariot siitä miten me ei voida saada tuota hakemaamme kämppää tai mitään muutakaan ajoissa tai ikinä, mutta mun mittakaavalla tämäkin on ollut tosi vähäistä -- olen aiemmin ollut paljon pahempi, siinä määrin että tämmöiseen tilanteeseen vaan en olisi päästänyt asioita lipsumaan. Tyyneyden lisääntymisen syiden analysointi on vaikeaa. Oon vaan tottunut? Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja? Ei vaan jaksa kiinnostaa mitä tapahtuu? Enpä tiijä. Ehkä näen kaiken selvemmin joskus tulevaisuudessa. En ole edes varma onks tää hermoilemattomuus nyt hyvä asia vai ei, olis voinut vähän enempi tuumia juttuja etukäteen. Esim. rahoitus- ja takuuasiat olis pitänyt tajuta selvittää aikaisemmin niin ei ois tarvinnut juosta ympäriinsä ja vaivata ihmisiä niin paljoa.

Ja mitens se kämppä? H-hetki 20.3., Sijaitsee Uguisudanissa, Uenon lähellä, Tokion koillisnurkassa. Vanhaa aluetta, lähellä monta museota, eläintarha, puisto ja kuuluisa vilkas ostoskatu joka myy halvalla mainioita sashimi-doneja. Aiheesta todnäk seuraa lisää pauhua myöhemmin. Asunnon pinta-ala on riittävästi, melkein yhtä paljon kuin ennen muuttoa Suomesta. Hinta ei ole halba muttei ylikalliskaan, ja on oikeastaan aika kivaa päästä muuttamaan pois dormiksen tarkan kontrollin alta.

Pian siis voivat vieraatkin istua iltaa myöhempään kuin iltakymmeneen ilman että alakerrasta soitellaan. :-)

Tänään in

1. Haalean suolaliuoksen kaataminen nenään
2. Sievä ja pirteä japaninope joka puhuu alarekisteristä eikä sano "Suomesta? Suomi, hmmm...":n jälkeen "Nokia! Auroraborearisu!" vaan "Tove Jansson? Tykkään Nuuskamuikkusesta."
3. Kesäsade, joka tosin enimmäkseen oli eilen (asfaltti joka tuoksuu lämpimältä ja kostealta, Helsinki heinäkuussa, väy)
4. Ohjaaja joka jutteli mulle vittuilemati
5. Satunnaiset kohtaamiset paikallisten kanssa siten että en ole enää täysin ummikko vaikken ymmärräkään vielä ihan tarpeeksi ilman käsienheilutusta

Bonusraita: mitähäh. Jo aikoja sitten rupes huomiota kiinnittämään kotikadulla aamuisin esiintyvät multakasat erään liikkeen ovella. Kiotoon lähtiessäni otin sitten kuvan niistä viimein, ohessa. Kasat ovat olleet paikallaan joka ainut kerta kun ohitse ollaan kuljettu kävellen vkloppuina ennen liikkeiden avautumista. Arkiaamuista en vanno mitään: ajan yleensä nopeasti ohi pyörällä vielä kun on pimeää enkä katso sivuille laisin vaan eteeni vain tuolloin. Mutta aina kun oon katsonut niin kasat ovat siinä. Illalla liikkeiden ollessa auki ei mullasta näy jälkeäkään.

Tänään läksin aamulla loiteroiden myöhään töihin, en jaksanut kaivaa pyörää esiin, ja havainnoin kasat taas. Tällä kertaa näin myös kun edessäni kulkeva täti oli hiukan kasoihin päin kääntyvinään ja kumartaa pokkasi myös hän.

Joten mitä kummaa? Onks kasat joku pyhä asia, pahanhengenkarkoitin, mitä? Valitettavasti en osaa edes sanoa mikä liike just tuossa kohtaa sitten oikein on -- alasvetosuojan edessä ollessa on vaikea nähdä, ja illalla en ole koskaan muistanut koko juttua. Ehkä huomenna vois koittaa, ehkä onnistuu, ehkä ei. Jos juurikin sinä satut tietämään, kerro toki.

Nara-Kioto 21.-23.2. ja jotain snoukistelua

Jälkeenjääneesti laitettakoon lyhyt matkaraportti. Eiku pitkä.

Koska en Japanissa ole ympäriinsä kovasti matkustanut, kompensoin valitsemalla harvojen reissujeni kohteen mahdollisimman laajasti. Eli menen aina Kiotoon. Tällä kertaa siksi, että sinne suuntautui Tookoodain keväinen "sturdy trip". Ko. retkiä järjestetään kait kerran tai kaksi vuodessa, ja vain 2 vuoden sisällä kouluun kirjoittautuneet ulkkariopiskelijat voivat osallistua. Mähän olen toki ollut täällä jo kauemmin, mutta virallisesti pääsin oikeaksi opiskelijaksi vasta syksyllä, ja siksi saatoin päästä hyväksytyksi mukaan (ihan reilua, piti maksaa kirjoittautumismaksutkin viime syksynä uudestaan, vinevine).

Näiden "opiskelureissujen" silmiinpistävin piirre on että ne ovat sajraan halpoja. Tämänkertaiset speksit olivat että mennään shinkansenilla ensin Shin-Osakaan ja sieltä bussilla mutkien kautta Naraan, yövytään siellä, siirrytään seuraavaksi yöksi Kiotoon ja juostaan siinä ohessa läpi ainakin kuudensadan nähtävyyden ja muutaman meluisan tabehodailounaspaikan. Koko lystistä (matkat, hotellit, suuri osa aterioista, temppelien sisäänpääsymaksut etc) joutui maksamaan vain 12000 yen, eli vähemmän kuin pelkästään shinkansenlippu sinne ja takaisin. Tästä syystä matkat ovat myös melko suosittuja, enkä kurjana tutkijaopiskelijana edes yrittänyt päästä mukaan aiemmin.

Matkan kohde vaihtelee vuodesta toiseen jossain määrin, mutta useimmiten ilmeisesti mennään just Kiotoon. Hokkaidokin on ollut joskus määränpäänä, ja vähän oli mulla olo että jos odottaisin seuraavaa sinne suuntaavaa matkaa, mutta kun maaliskuun alussa lafka ilmoitti että vielä olisi tälle reissulle paikkoja jäljellä niin en malttanut. Hyvä niin. Ensisijainen tarkoitus oli tavata ihmisiä, kun monet vanhat koulun tutut ovat jo palanneet muihin maihinsa vieraisiin ja uusiin en ole ehtinyt tutustumaan viime syksyn puristuksen aikana tai sen jälkeen.

Ja enpä sitten päätöstäni yhtään katunut, paitsi sen puoltuntisen kun seisoskelin tapaamispaikassa muitten 80 lähtijän kanssa, enkä tuntenut niistä ketään ja kaikki muut tunsi toisensa. Alkukankeus jäi siedettävän lyhyeksi, ja oli kiva huomata että parin vuoden ikäero ei vielä niin mahottomasti eristä tulokkaista. Kas kun on ollut vähän semmoinen Hittojako mä tässä kolmikymppisenä vasta valmistun ja kaikki muut on tuommoisia nuoria leijonia enkä yhtään kuulu heihin -olo.

Nähtävyydetkin olivat kivei, mukaanlukien Naran puiston villipedot jotka söivät porukan taskuista paperit, ja mun hihat, ja villapaidan reunan, ja reidet mustelmille. Olin elukoista varoitettu etukäteen mutta silti niiden röyhkeys hiukan yllätti. Joku paikallaolijoista jälkeenpäin leikitteli idealla että miksi just peuroja pitää olla, hevoset tai vaikka lehmät olisivat kanssa kivoja. Mä en kyllä menis niiden isojen hampaiden purtavaksi jos käytös olisi samanlaista, se on varma.

Kiotossa kierreltiin lukuisissa temppeleissä, joista suurimmassa osassa olin vieraillut jo aiemmin. Kuvaavaa oli että kuuluisassa zentemppelissä sen kaikista kuuluisimman kivipuutarhan äärellä opas ehdotti että nyt käytämme 10 minuuttia hiljaa istumiseen, ja sitten 10 minuutin ajan ehditte kiertää temppeliä muuten, ja sitten mennäänkin takaisin bussiin. "Äkkiä nyt, asento-meditoikaa-rammingspeedfastforward!" Ko. hetkellä sää oli harmaa ja just tismalleen sopiva siihen että kiviä ja puiden roikkuvia oksia ois jäänyt tihrustamaan pidemmäksikin aikaa sateen ropistessa rauhoittavasti taustalla.

Uutuutena kierrettävien listalla oli mulle epähopeinen Hopeinen Paviljonki (Ginkaku-ji) josta tykkäsin enemmän kuin Kiotossa aikaisemmin missään. Jälkikäteen analysoidessa pääteltiin että ehkä se oli se maiseman suomalaista kuivan kankaan mäntymetsikköä muistuttava puutarha mikä kolahti. Oli mikä oli, pysähtymisen ja tuijottelemaan unohtuilemisen tarve oli suuri.

Lisäksi yksi iltapäivä käytettiin pienemmissä ryhmissä kiertelyyn paikallisoppaiden (reippaita eläkeläissetiä ja -tätejä) kanssa ja toinen käsityökeskuksessa askarteluun. Meitsin reissu vei sakemuseoon, jossa paitsi jyvänhionnan saloja ja perinteisen kaupunkitalon sisuksia esiteltiin myös talon sisäpuutarha kaukaa kalliilla tuotuine koristekivineen.

Notta phuh. All in all, Nara oli kerrassaan kiva paikka, ja Kiotostakin sain enemmän irti kuin aiemmin. En pelännyt eksymistä eikä ollut paineita nähdä erityisesti mitään ja omalla ajalla iltaisin kiertelin paljon pikkukatuja ja törmäsin joka kerta paitsi mukaviin tunnelmiin ja maisemiin, myös johonkin vastaavalla kierroksella olevaan Tookoodain opiskelijakaveriporukkaan -- oi mikä loistava ryhmääntunkeutumistekosyy tällainen sattuma aina on. Porukka oli eri mukavaa ja näin viimeinkin sievän mutta kovasti kiireisen maikon, vielä ihan vahingossa ja odottelematta.

Myös hotellien illalliset olivat tyypillisen hienoiksi nykerrettyjä tuhannen eri pikkuruokalajin kokonaisuuksia, ja onsenit palkitsivat.
---------

Ja reissusta toiseen, kun kotona oli levätty päivä, lähdettiin ekaa kertaa Japanin lumille snoukkailemaan (tai no, ekaa kertaa snoukkailemaan ikinä minnekään) Yoen asiantuntevassa seurassa. Misuterii tsuaa rules: halvalla päästiin ja aurinko paistoi ja ykskään luu ei mennyt murki tai kallo halki. Kiotossa alkanut flunssa paheni kyllä siihen malliin että maanantaina piti palata duunista keskipäivällä kotiin ja nukkua tiistai-iltaan saakka, ja lihaksiin koski, mut ei se mitään. Tekisin uudestaan. Kokemuksesta tarjolla myös Yoen kuvaama ja kasaan editoima liikkuvakuvallinen dokumentti. Yo! (Ohop, liimasinpa ensin ihan väärän linkin, nyt korjattu)

---------

Entä mitä tänään tapahtui? Sain apurahapaperit, niissä oli tarpeeksi enkkua, täytin kaikki lomakkeet ihan ite ja käväisin postin auetessa hakemassa itselleni sinne säästötilin (edellytys apurahan maksamiselle). Puhuivat mulle japania kuten tavallisestikin siellä tekevät mutta tällä kertaapa mä puhuin urheasti takaisin ja ymmärsin ihan (melkein) kaiken (ehkä (katotaan sitten kahden viikon päästä kun sen pankkikortin pitäis tupsahtaa postista)). Sähelsin vain ihan vähän, sanoin monta kertaa hai, ja nyökkäilin myös monta kertaa vaikken olisi just sillä hetkellä mitään ymmärtänytkään. Kyllä ne ehkä jo melkein luuli mua paikalliseksi. Muitakin asioita toimitin The Kielellä, ja sen lisäksi jouduin hississä jonkun japanilaisen suomimusiikkifanittajatytön sanallisen uteluhyökkäyksen kohteeksi mistä selvisin ehkä lähes kunnialla käyttämättä juuri lainkaan englannin sanoja tahi viuhtomakieltä.

Höh, nää tän päivän pikkuriikkiset kielivoitot tuntuu paljon hulppeammalta kuin koko apurahapäätös eilen. Kaikkea sitä. "Äiti kato, mä osaan ihan ite!" :-)

Jaiks

Sain sit apurahan.

Hyvään aikaan kun viikonloppuna on jo sovittu apujapanilaisen kanssa et mentäis uutta kämppää hakemaan -- dormis kun laittaa meitin nykykämpän kiertoon joskus kolmen viikon päästä. Ihan kiva tietää et niitä keymoneyitä yms muita ei tartte nyt sitten ehkä tartte maksaa vain vuoden asustelun takia, että suunniteltu asuinpaikka on todennäköisesti just se oikea, ja että vuokranmaksuun pitäis olla tarpeeksi jeniä luvassa.

Pelottavaa kyllä, kun en ekan lukukauden aikana saanut tehtyä tutkimukselleni mitään japaninkurssin takia, ja sen jälkeenkään en ihan vaan omista henkkohtaisista laiskuus/pelkoisuus/hätäily/kyvyttömyysvammoistani johtuen. Nyt sitten pitäis saada jotain aikaiseksi ettei kiltti kiva proffani joudu häpeään suositeltuaan meikää lusmua.

Iiks, mut hienoa, mut iiks. Iiiks.

Edit:
Niinsiis, käytännössä tämä kai tarkoittaa sitä että jatkan gradschoolissa Tokyo Techissä vielä kolmisen vuotta.