Uusi koti

eli kuinka vähensin hermoamista ja opin olemaan ennakoimatta pommia.

Joskus männäkeväänä-keväänä-syksynä koin kovaa ahdistusta ja turvattomuutta ja mihinkääneivoitarttua:ta koska (kevät) en ensin tiennyt pääsemmekö Krabsyn kanssa nykyiseen kämppään, sitten (kesä) valmistunko ajoissa voidakseni aloittaa Tookoodain tohtorikurssilla syksyllä ja saanko siihen rahoitusta, ja lopuksi (kun en saanut sitä rahoitusta -- syksy) saako Mikkokaan rahoitusta, tai minä siinä seuraavassa puolivuotishaussa, tai tuleeko mistään ikinä mitään, eikä kuitenkaan tule, koskaan. Pienempiäkin hötkyilynaiheita toki oli ajoittain (esim. pääsenks mä suomeen joululomalla vai en, jos pääsen niin sataaks siel ees lunta, ja jos sataakin niin saanko lentokoneesta paikan jossa on paljon jalkatilaa, ja jos saan niin onko sit vieressä itkevä lapsi ja ylösnostettava videoscreen rikki).

Syksyn-talven kulkiessa kuitenkin pikku hiljaa alkoi käsivarsista loppua energia enkä enää niitä kyennyt kauheasti heiluttamaan, ja kevätkausi sujuikin mukavan muhevassa nokylsesiitä-tilassa. Osittain tämän aiheutti se että Das Suuri Odotuksenaihe mulle oli apurahapäätös, ja en ollut oikein varma mitä siltä haluaisin (toivoskelin salaa hiukan myös etten mitään rahaa sais, jolloin ois voinut vaan lyödä hanskat naulaan ja olla ottamatta mitään suorituspaineita mistään). Tähän liittyen asunnonhaun aloittaminen lykättiin tosi pitkälle, koska jos en ois saanut rahaa, ois tänne ehkä jääty vain vuodeksi (kaikki vuokrasopimukset sidotaan käytännössä vuoden tai kahden jaksoihin), ja asuinpaikkakin ois ollut ehkä lähempänä Mikon duunia (mietin ehkä yrittäväni hankkia oikeita töitä, tai jotain leikkivaimo-osa-aikaduunia enkunopettajana, Tokionkiertelyyn yhdistettynä).

Kun myönteinen apurahapäätös sitten tuli, lyötiin tietyt jutut lukkoon. Kuten että en voi duunin tietyille tyypeille vaan tehdä sitä että löisin asiat leikiksi -- jotain on tästä aikaan saatava. Myös: uus kämppä oli nyt kerta kaikkiaan hankittava. Kalenteriin katsominen aiheutti tutun, epäturvallisen käsienheiluttelufiiliksen: kolme viikkoa ja ne heittää meitin ulos (DL 25.3.)! Päivämäärä oli tiedossa jo kuukausia sitten, mutta koska ei kuitenkaan mitään asunnonhakua voinut aiemmin tehdä, oli Trallala-miekalla peitottu kaikki tämänkaltaiset huolet.

No, pikapikaa mentiin sit välittäjälle männäviikonloppuna ja löydettiin muutama kiva paikka, ja sitten oli monta vaikeutta jotka eivät kiinnosta ketään. ( Ensin ne haluaa Mikon rahoitustodistukset jotta voivat ränkätä meidät hakijalistalla. Me tyhmät ei oltu järkätty tätä etukäteen. Heiluttelua. Meiliäfaksia Suomeen. Seuraavaksi ennalta takaajaksi lupautunut henkilö sanoo että no en mä oo mitään luvannut, eihän tämmöinen nyt käy. Tongitaan läpi mun tohtoriskurssin alussa saamien papereiden -- koululta voi saada takauksen. Todetaan että kaipa onnistuu, juoksen toimistoissa kyselemässä. Soitellaan eestaas, ensin on lomilla välitystoimisto ja välittäjää ei koskaan saa puhelimitse käsiinsä ennen kuin siltä päivää on meidän puolelta kaikki operointimahdollisuudet ohitse, sitten todetaan että ensi viikolla oleellisina päivinä on meidän kampus kiinni ja takaamispäätöksen saamisen mahdollinen aikataulu venyy taas. Tieto toki kulkee myös kaikissa vaiheissa monen käden kautta: enkkua puhuva välittäjäpoikamme soittaa pyynnöstämme toiselle välittäjälle joka kommunikoi omistajan kanssa. Tämä prosessi jättää auki monia kysymyksiä. Siis, tarttiko meidän vielä faksata jotain jonneen? Tietääkö kukaan mistään mitään? Kenellä pallo on nyt ja kandeisko meidän olla hiljaa vai soitella? Mikse poika ei soita takas? Miten mahdollista se teoriassakaan on saada eka kämppä mitä hakee? Häh mitä täh?)

Asunnonkatsontaviikonloppua seuraavana perjantaina iltapäivällä noin 10 minuutin kauhistelun ("meidän kämppä katos niiden saitilta ja ne ei silti oo soittanut meille, se meni varmaan jollekin muulle") jälkeen kuitenkin saimme viimein myöntävän vastauksen hakemukseemme, olivat hyväksyneet rahoitus- ja takaustodistuksemme. Tästä aiheutui lisää juoksemista, säätämistä, faksailemista ja soittelemista ympäriinsä, mutta alle parin tunnin saimme asiat sen verran selviksi että kaikki tarvittavat laskut oli maksettu ja todistukset haettu, ja sopparin allekirjoitushetki sovittu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, ja ilman suurempaa hermoilua. Toki viime päivinä olen ehtinyt kehittää kaikki mahdolliset uhkaskenaariot siitä miten me ei voida saada tuota hakemaamme kämppää tai mitään muutakaan ajoissa tai ikinä, mutta mun mittakaavalla tämäkin on ollut tosi vähäistä -- olen aiemmin ollut paljon pahempi, siinä määrin että tämmöiseen tilanteeseen vaan en olisi päästänyt asioita lipsumaan. Tyyneyden lisääntymisen syiden analysointi on vaikeaa. Oon vaan tottunut? Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja? Ei vaan jaksa kiinnostaa mitä tapahtuu? Enpä tiijä. Ehkä näen kaiken selvemmin joskus tulevaisuudessa. En ole edes varma onks tää hermoilemattomuus nyt hyvä asia vai ei, olis voinut vähän enempi tuumia juttuja etukäteen. Esim. rahoitus- ja takuuasiat olis pitänyt tajuta selvittää aikaisemmin niin ei ois tarvinnut juosta ympäriinsä ja vaivata ihmisiä niin paljoa.

Ja mitens se kämppä? H-hetki 20.3., Sijaitsee Uguisudanissa, Uenon lähellä, Tokion koillisnurkassa. Vanhaa aluetta, lähellä monta museota, eläintarha, puisto ja kuuluisa vilkas ostoskatu joka myy halvalla mainioita sashimi-doneja. Aiheesta todnäk seuraa lisää pauhua myöhemmin. Asunnon pinta-ala on riittävästi, melkein yhtä paljon kuin ennen muuttoa Suomesta. Hinta ei ole halba muttei ylikalliskaan, ja on oikeastaan aika kivaa päästä muuttamaan pois dormiksen tarkan kontrollin alta.

Pian siis voivat vieraatkin istua iltaa myöhempään kuin iltakymmeneen ilman että alakerrasta soitellaan. :-)