Kevätsää muistuttaa olevansa epävakaa

Vaikka oli yhä toinen antibioottikuuri päällä (mutta se tehosi!), Golden Weekin pitkän viikonlopun ja Mikon hankkiman uuden ihkun lahjateltan kunniaksi päätettiin lähteä Nikkoon kolmen päivän reissulle. Suunnitelma oli ekana päivänä kiivetä Nyohousanin (2483m huippu Nikkossa) laen tuntumaan ja nukkua siellä eka yö. Kävin päiväretkellä tuon huipun lähellä viime syksynä katsomassa että paikasta löytyvä hätämajoitus on hyvänlaatuinen ja telttailuun mahdollisia paikkoja on olemassa. Toisena päivänä piti tehdä kunnioitettava n. 10 h kartta-aikarupeama ja kiivetä läheiselle Nantai-sanille, laskeutua sieltä Chuzenjijärvelle, etsiä leirintäalue, kylpeä ja nukkua hyvin ja hiukan haahuilla kolmantena päivänä alueella ympäriinsä.

Tokiossa on tällä hetkellä kevät pitkällä, hyvänä päivänä asteita on mukavasti yli kahdenkympin. Sääennuste oli kohtuullinen, lauantaina ehkä hiukan satunnaista vesisadetta, sunnuntaina kirkasta aurinkoa, maanantaina hiukan pilvistyvää. Pakattiin mukaan kuitenkin hyvät makuupussit ja -alustat, sadevarusteet ja lämpökerrastot ja lähdettiin reissuun.

Nikko on Uguisudanista tosi näppärästi tavoitettavissa. Tavallinen päivävaellus Okutaman alueelle maksaa täältä käsin noin 1100 jeniä suuntaansa ja aikaa palaa lähemmäs kaksi tuntia (ja tavallisesti enemmän palatessa kun on otettava paikallisjunia ja mitä nyt sattuu saamaan, kun ei voi optimoida lähtöaikaa). Nikkoon pääsee toki myös pikajunilla kalliisti (moni yhteys maksaa paikkavarauksineen noin 4000 jeniä tai enemmän), mutta meidän lähiasemaltamme Iriyasta on 10 minuutin junamatka vaihtoasemalle josta noin kerran tunnissa kulkee halpa pikajuna. Istumapaikkoja oli hyvästi, varausta ei tarttennut, matka-aika kaksi tuntia ja hintaa n. 1400 jeniä. Ei paha. Takaisinpäin kulkee sama pikajuna. Näppärää, ja maisematkin ovat junasta kivat.

Lauantaiaamuna pakkauduttiin siis junaan ja siellä torkuskeltiin ja syötiin eväitä, ja lähdettiin kapuamaan. Painoa oli molemmilla rinkoissa reippaasti enemmän kuin tavallisella päivä- tai edes kahden päivän retkellä, otettiin ylimääräistä vaihtovaatetta yms. kun aateltiin että loppumatkasta lomaillaan ja kylvetään. Mikon repussa painoa noin 20kg, mulla viitisentoista. Tämä ja ehkä kans se että oon ollut pari viikkoa enemmän tai vähemmän kipeänä tuntui jo alkumatkasta pohkeissa ja reisissä. Kiivetessä tultiin siihen tulokseen että kakkospäivän suunnitelma oli ylimitoitettu, mutta onneksi oli vaihtoehtoinen reitti joka veisi kahden ylimääräisen ylösalas sahaavan huipun sijaan laakson kautta Nantaisanille.

Reitti Nyohousanille on mielestäni aika mukava. Noin 1300 metrin korkeudessa vaihtuu seetrimetsä yhtäkkiä bambuniittyyn jossa paikoitellen kasvaa koivuja! Maisema on avara, näköalat hyvät ja vesipistekin löytyy. Tosin se oli tällä hetkellä aika kuivunut purolätäkkö vain. Niityltä takaisinpäin katsoessa maisema oli vaikuttava, pilvet roikkuivat raskaina ja niiden alla kellui kauniin sinipunertava kerros. Väri- ja valomaailman erikoisuus johtui siitä että pilvet olivat ukkospilviä, selvisi pian. Jyrinä ja salamointi alkoi suunnilleen tässä vaiheessa kaukaisuudessa, mutta olihan meillä sadevarusteet eikä meit o sokerista tehty, eihän. Hypättiin sadevaatteisiin (haikkihousut toki alta pois ensin kun kiivetessä oli niin kuuma) ja jatkettiin matkaa.

Ehkä parinkymmenen minuutin päästä ukkospilvet olivat kohdalla, ja sade alkoi. Hämmennystä aiheutti hiukan se että sade ei ollutkaan vettä vaan rakeita. Mutta ehkä tämä on hetkellistä, jatketaan, tuumattiin. Ukkonen siirtyi justiinsa meidän kohdalle ja täytyy tunnustaa etten ole pikkutyttöiän jälkeen ikinä pelännyt sitä niin paljon. Salamoi ja jyrisi joka puolella, mut onneksi oltiin metsässä eikä avomaalla.

Pahin räiskähtely lakkasi puolen tunnin kuluttua ja muuttui puuskaiseksi tuuleksi ja lumimyrskyksi (korkeutta tässä vaiheessa ehkä arviolta 1600m). Maata ei enää näkynyt, lunta oli kertynyt jo joitain senttejä. Pari kertaa pysähdyttiin vastentahtoisesti laittamaan lisää vaatetta päälle. Vastentahtoisesti siksi että vaikka paleltaa, pysyy kiivetessä sentään jotenkin lämpimänä, ja on tosi inhottavaa heittää ne sadehousut pois ja seistä lumituiskussa kalsareissaan kunnes saa haikkihousut ja taas sadehousut jalkaan. Hanskojen poisottaminen laukkua avatessa ja säätäessä on varsinkin hiton inhottavaa, näpit jäätyypi nopiaan. Paha vaan että jos tuota epämieluisaa toimitusta ei ajoissa tee, päätyy jäätymään hiljalleen pystyyn ihan huomaamattaan. Hyvin voin kuvitella tämmöistä tapahtuvan, mullakin meni kauan ennen kuin sain itselleni todistettua että on nyt vaan pakko, kele.

Kiivettiin vielä eteenpäin, pelastusyöpymismajalle oli arviolta tunnin matka tavallisessa säässä. Empailtiin kyllä, koska vaikka varusteet olivat suht hyvät, olis tässä säässä ja tällä korkeudella nukkuminen majassakin taatusti tosi kylmää touhua. Toinen suuri empailun aihe oli kivikkoinen harjannepätkä n. 1900 metrissä jonka muistin aiemmalta reissultani: jyrkkä ja täysin vailla tuulensuojaa, polku kapea ja kaikissa mahdollisissa putoamissuunnissa kylliksi jyrkkyyttä, syvyyttä ja teräväkulmaista kivikkoa. Jo harjanteelle nousu epäilytti, jyrkkä kivikkopätkä noin 5 metriä ylöspäin edettiin puolikontillaan, ja kivet olivat tuoreen lumen alla jään peitossa. Harjanteelle päästyäni en jatkanut kovin pitkälle. Parin askeleen matkalla tuulen puuskaisuus oli sen verta vakuuttavaa että konttasin takaisin, ja lähdettiin reippahasti palaamaan metsäisemmille maille. Harjanteen vaikean pätkän pituus ei mulla ole tarkasti muistissa mutta se ei ole minuuttien matka vaan useampien kymmenien sellaisten hyvässäkin säässä, olis mennyt jo turhan extremeksi.

1300 metrin vesipisteen kohdalla maisema alkoi jo näyttää siltä ettei mitään olisikaan tapahtunut, maassa lojui paikoitellen pikkuisen rakeita mutta siinä se. Tosin, kun istuttiin lepäämään ja syömään eväitä, huomasi kyllä että kylmää oli yhä.

Ylöspäin lähdettiin noin kahdeltatoista, paluu alkoi kolmen nurkilla. Alas asti päästiin hiukan ennen viittä, tehtiin ostoksia (jostain kumman syystä molemmilla oli hirmu himo mihin tahansa sokeriseen hiihihappojuomaan) ja pakkauduttiin kuudelta Chuzenjijärvelle suuntaavaan bussiin; jotta reissusta ei tulisi ihan tynkä, päätettiin vain jatkaa siitä mistä vasta seuraavana iltana olisi pitänyt.

Chuzenji on sekin aika korkealla vuorten keskellä, melkein 1300 metrissä. Ilta oli pimeä kun sinne asti päästiin, mutta leirintäalue löytyi melkein helposti ja telttakin saatiin kohmeisilla näpeillä aika hyvin kasaan. Valitettavasti tosin leirintäalueen ravintola- ja kylpyfasiliteetit olivat vielä tässä vaiheessa kevättä kiinni (koko alue oli ekaa päivää auki ylipäätään) joten lämmittelemään ei päästy. Syötiin iltapalaa ja kaikki vaatteet päällä sujahdettiin makuupusseihin. Mä pysyin lämpimänä ohuemmassa pussissa koska onnekseni mun keholla on erikoisominaisuus että se haluaa polttaa kaiken ylimääräisen energian lämmöksi. Tosi ikävää kotosalla jos erehtyy syömään liikaa iltapalaa ja hikoilee sitten koko yön, mukavaa vaelluksella kun ylimääräisten vaatteiden sijaan voi kantaa vaikka suklaalevyä. Kuorsasin siis melko sikeästi koko yön, Mikon hytistessä ja valvoskellessa. Parka. Lämpötila yöllä oli ilmeisesti hiukan nollan alapuolella, hiukan yli meitin varusteiden mukavuusrajan.

Aamulla herättiin molemmat hetkeksi viiden nurkilla ja mä jäin katselemaan auringonnousua, Mikon hyödyntäessä molemmat makuupussit ja -alustat ja painuessa jatkamaan huonoja uniaan. Yhä oli kovasti kylmää ja lähdin kävelemään järvenrannan vaelluspolkua. Kaunista oli, kovasti kaunista. Osa viehätyksestä varmasti siinä että paikka oli täysin autio yhtä apinaa lukuunottamatta. Alla klipsi järven länsi/pohjoisosasta, äänimaailmoineen ei voi uskoa että idyllin tapahtumapaikka- ja aika olivat vai muutaman kilometrin ja 15 tuntia lumimyrskystä.



Kymmenen nurkilla suorittiin ulos leirintäalueelta ja käveltiin parin tunnin reissu läpi suoalueen ja ohi Ryuzu- ja Yutaki-vesiputousten Yunokojärvelle muutaman sataa metriä korkeammalla. Oli aurinkoista ja kuumaa, sortsikeli ainakin jättirinkat niskassa. Suunnitelma oli käydä Yumotossa kuumassa kylvyssä lojumassa mutta sen verran oltiin poikki eilisen jäljiltä että vedettiin vain napaan kuumat kareeraisut ja odenit ja hypättiin bussiin kohti Tobu-Nikkon juna-asemaa ja kotia. Matkaa tehtiin bussissa melkein pari tuntia ja junassa reilut toiset mokomat, mutta olipa aika autuus sitten kotio päästyä liottaa itseään kotikylvyssä ja illan päätteeksi kaivautua sänkyyn hyisen makuupussin sijaan.

Mitä tällä kertaa opimme? Ensinnäkin: Kevätsää ailahtelee, ja vuorilla se ailahtelee vielä hitosti enemmän. Tokion kevätsää ei tarkoita että kahden kilsan korkeudessa olis turvallista tahi mukavaa. Korkeudessa luonnonilmiöt moninkertaistuvat, vuoret tuppaavat keräämään pilviä, ja kannattaa aina olla valmis palaamaan vänkyilemättä takaisin sen sijaan että jatkaa liian pitkälle "kun nyt kerta tänne asti on tultu ja junamatkakin maksoi ja säätöä oli kamalasti".

Toisekseen: vaikka ollaan tehty yönylivaelluksia menestyksekkäästi, ei aiemmin ole mukana ollut mm. telttaa. Viis kiloa lisää rinkkaan tekee ihmeitä kiipeämiskyvylle. Väsy tuli, ja nyt on kyl jalat kipiät. Tän vois muistaa ottaa huomioon jatkossa.