Junassa on hauska matkustaa

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)