Tyypit on ihan pihalla

Perjantaiaamu paljasti meiliboksista käsittämättömän yllätyksen. Tammikuussa submitoitu paperi hyväksyttiin konferenssiin johon sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi.

Edellisestä (ekakirjoittajana kirjoittamastani) hyväksytystä (tai edes submitoidusta) paperistani on aikaa jo pitkät kaksi vuotta. Tuon paperin ja samoihin aikoihin valmistuneen gradun jälkeen käytin ekan puol vuotta lusmuiluun tutkijaopiskelijana, sen jälkeen tohtoriskurssille päästyäni toisen puol vuotta japanin intensiivikurssiin, ja sen jälkeisen viimeisen vuoden... nojoo, tämänkertaisen paperin aiheeseen mutta laiskasti, panikoiden ja vastuuta pakoillen. Artsu valmistui viime tingassa, pääosa siitä kirjoittui DL:aa edeltävänä viimeisenä viistuntisena, ja paitsi etten osaa arvostaa vuoden aikana tekemääni työtä myös paperin rakenne ja kieli tuntui aivan liian huteralta loppurutistuksen jälkeen luettuna.

Edellispaperin kanssa olin myös tosi yllättynyt. Tuolloin kuitenkin ensimmäinen tunne läpipääsytiedon saatuani oli voitonriemu -- nyt fiilis hujahti suoraan johonkin aivan muuhun:

Jossain on pakko olla joku virhe. Peer-review tapahtui doubleblind-tyyliin joten nimekäs proffa ei pitäis olla syy hyväksynnälle... vai jätinkö vahingossa tekstiin jotain pieniä vihjeitä? Tai ehkä ne luulevat että keräämäni data on parempaa kuin onkaan. Entä sitten kun ne näkevät todellisuuden, ja ottavat posterisessioon sangollisen mätiä tomaatteja mua varten... Mähän vaan feikkaan tutkimusta, enkä oikeesti tiedä mistään mitään. Apua. Voidaanko perua koko juttu.

Tämmöisinä hetkinä tulee mietittyä vakavasti sitä että mistä hiivatista tämä uskomaton kyky olla luottamatta itseensä oikein tulee. No, onpahan jotain mitä työstää.

--

Mitäs muuta viimeaikoina. Käytiin taas "lumilautailemassa", tai siis istuttiin lumimyrskyn keskellä bussissa reilut kymmenen tuntia ja lautailtiin kaks ja puol. Ja maksettiin sikana vähälihaisesta biifukareesta. Reissun on ystävällisesti mainiosti kuvaillut Sty Yoen blogin kommenteissa, katsokaatten sieltä jos kiinnostaa. Muuta lisättävää ei mulla asiaan ole kuin että minusta meitin bussikuski oli varsinainen ninja kun päätti famiriimaatolta palata hiukan takaisin ja mennä moottoritielle toista, ruuhkatonta reittiä pitkin.

Niin, ja se se vielä että päivä oli sinällään hyvin mielenkiintoinen tutustumisretki lumiseen Japaniin, vuoristo/merisään rankkaan vaihtelevuuteen ja siihen miten syviä ne nietokset parhaimmillaan vuorilla ovat (suuren osan matkaa hanki ulottui bussin ikkunan yläosaan asti). Tosin, se että mielenkiintoa sai pidettyä yllä vaati aikamoisen satsin tahdonvoimaa ja keskittymistä, ettei päässyt lipsumaan rankkaan v*tutukseen kun bussukka körötteli kolmee kilsaa tunnissa tai kun lastenmäessä vauhti oli nolla ja lunta tuiskusi joka suunnasta.

--

Käytiin Mikon kanssa izakayassa istumassa ja koska talvi on niin hiton kylmä (tule kevät, tule), syötiin satunnaista nabea joka valittiin suttuisen kuvan perusteella kahdesta mahdollisesta. Yllätys oli suuri kun sopan lihaosa koostui nakeista ja spämmistä -- niin suuri että mua vaadittiin asia tälleen julkisesti esilletuoman: japanilaisetkin tekee nakkikeittoo ja izakayassakin tarttee spämmifiltterii!! So there.

Ja ei, se ei ollut erityisen hyvää.