Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

Lautailua, osa 4

Käytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Kun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.


Mutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.