Älä ryyppää vuorella

Lauantaina osallistuin IAC:in vuoristoilijoiden seminaariin, elikä lähdin kuuntelemaan mitä japanilaisella lääkärihaikkerilla on sanottavaa terveydestä ja siitä huolehtimisesta vaelluksilla. Aiemminkin on IAC järkännyt "Ensiapu vuorella" tmv kursseja, ja yhteen osallistuin M:n kanssa pari v. sitten. Tuolloin kurssi keskittyi siihen että mitenkäkö nyt estämme sydänkohtauksen vuorella. Tai aivoverenvuodon. Tai -tulpan. Ja että mitenkä on riskaabelia laittaa potilaalle aspiriinia kun voipi ollakin tulpan sijaan se vuoto. Tää johtuu kaikki kai siitä että japanilainen haikkeri by default on reippaasti yli viiskympin kriisin. Lisäksi kuultiin kauhutarinoita siitä miten vaellusta edeltävinä iltoina henkilöt olivat iloitelleet alkoholin kanssa ja kaikki ne ainakin melkein kaatuivat sitten vuorella kuoliaana maahan noin vain poks yhtäkkiä.

Tällä kertaa meininki oli itse asiassa ihan sama, mutta lisämielenkiintoa tuli siitä että kaikki muut osallistujat osas Kieltä tosi hyvin, ja mä ainoana nolona käytin tulkkia takarivissä. Aina kun en ois tulkkia tarvinnut, se tulkkas, ja sit kun oisin.. no, kyl se silloinkin tulkkas. Ymmärsin kuitenkin enemmän kuin -- no mikä? Enemmän kuin minä aikaisemmin, vaikka. Oli ihan jännää ja päätin opetella urheiluteippausta sadan jenin huonostitarttuvilla jeesusteipeillä heti kun vaan jaksaisin.

Sunnuntaina oli vuorossa toisenlainen koitos: zazensessio. Yoekan alkuperäisen vainun ja (moninkertaisen) rohkaisun jälkeen tilanteesta tuli viimein tosi. Edellisen kerran tekosyytä en ees muista (taisin olla yönylihaikilla ja väsy sen jäljiltä), sitä edellisellä oli Ihan Oikeesti hiton ikävä yskä joka olis ollut melko kiusallinen hiljaisessa tatamisalissa kaikuessaan. Tosiasia kuitenkin on että joka ainut kerta, vaikka menemättä jättämisen syy ois ollut hyväkin, en vaan ole kerta kaikkiaan uskaltanuthalunnut mennä. Jos olisin, ois ne ihan hyvät syytkin ehkä jotenkin sutviintuneet ja kaikonneet. Mutku. Mutku!

Mikä on niin pelottavaa siinä että istuksii reilun tunnin hiljaa, ilman iippodia, ilman kirjaa, ilman nettiä, ilman mitään?

Löysin zentemppelin ongelmitta, se sijaitsee kuitenkin lähinaapurustossa ja olen oppinut käyttämään Google Mapsia japanilaisten osoitteiden kanssa (suurensuuri elämänhelpotus). Löytämistä vaikeampaa oli koputtaa temppelin ovelle. Ovia oli kaksi, ja molemmat olivat hiivatin hiljaisia siinä vaiheessa kun tulin paikalle aloittelijoiden orientaatiota varten. Temppeleitä on Japanissa jo toki tottunut näkemään, mutta en minä nyt niiden ovista sisälle yleensä mene!

Ovenpielestä löytyi sentään ovikello, ja vaikka sen ääni särki korvaa (ois kuitenkin pitänyt koputtaa, plää), se oli sentään jollain tavalla ns. normaali tapa tulla sisään jonkun asumukseen, vs. hiipparointi. Vastaanottokomitea (pikkuruinen munkkipoika) johdatti kakkoskerroksen odotushuoneeseen varmistuttuaan että puhun jonkinmoista japania. Odotushuoneessa otin sukat pois, kun kerta pyydettiin, ja istuin odottamaan orientaatiota jonka oli määrä alkaa 1/2h ennen varsinaista istuntoa.

Ja sit istun yksikseen, ja paperi-ikkunoiden takana on lasi-ikkunat raollaan ja kaupungin melske siellä. Nousen ylös ja lattia narahtelee ("kuuleekohan ne tuon, mitähän ne ajattelee että mä teen täällä, onkohan tää ookoo") ja katselen ympärilleni. Varastohuone, telkkari, kirjahylly lasin takana, monta kirjaa, kaikki kirjanselkämykset kanjeilla. Paitsi yksi, Camus'n Napoleon. Telkkarin päällä kasa avaamattomia laskuja/virallisen näköisiä kirjeitä, niitä ei kai vähääkään epäilytä että tänne tuleva tyyppi olisi.. niin mitä? Kiinnostunut toisten laskuista? Oma alunalkuinen epäilykseni siitä että "onkohan tämä tämmöinen vieraan ihmisen jättäminen yksin vartioimattomaan huoneeseen nyt viisasta" muuttuu ihmetykseksi omista epäilyksistä, siitä miten pahantahtoisina ja uteliaina muita ihmisiä pidänkään.

Puol tuntia ennen istuntoa mulle selitetään yksityisesti kaikki jutut, kun oon ainoa ensikertalainen. Missä kumarretaan, ja miten pyydetään ystävällistä läppäystä selkään jos istumisen kipu ja vaikeus käy liian suureksi. Palaan odotushuoneeseen joka on täyttynyt mm. Yoella, ja vähänkö on kivaa nähdä tuttu naama, ja saada kuulla viime hetken vinkit istumahankaluuden vähentämiseen.

Hitu ennen seiskaa soi jossain joku kongi ja tyypit odotushuoneessa heräävät venytyksistään/nuokuksimisistaan ja lähtevät kipuamaan kolmoskerroksen istuntosaliin (jolla varmaan on myös joku nimi). Kipuamme, istumme, etsimme istuma-asentoa, vääntelehdimme, kilikilikongi soi, jähmetytään.

Ja näin se menee: 3x25 minuutin pätkää istutaan Liik-ku-mat-ta, ja kunkin pätkän välissä pidetään 5 minuutin tauko. Ekassa satsissa mun vasen kantapää puutuu ja katse vaeltelee ja muutenkin ahistaa. (En voi! En voi olla paikallani! Mitä jos kantapäähän alkaa kohta sattua ihan hitosti! Entä jos 25 minuuttia kestää ikuisuuden!) Keskityn ajattelemaan ohjeita: lasketaan hengityksiä, yhdestä kymmeneen, ja kun tullaan kymppiin aloitetaan alusta taas.

Kakkospätkässä munkkipoika kiertää läpsyttimen kanssa ympäriinsä. Jos selkää tai jalkaa tai mitä vaan rasittaa, voi tehdä munkin ohikulkiessa merkin, ja saa oikeuden kumartua ensin vasemmalle, jolloin munkki pajauttaa läpsyttimellä oikealle puolelle selkää, ja sitten toistetaan sama toiselle puolelle. Pitkään liikkumatta istuessa oli mun mielestä hirveintä se että joku paikka puutui, jonka jälkeen ajatukset takertuivat just siihen paikkaan, ajatellen miten kantapäähän sattuu-sattuu-sattuu-saaattt... ja se ettei vaan ollut mitään muuta ajateltavaa. Luulen että selkäläiskäytysoperaatio auttaa useammalla tavalla sietämään istumista. Ensinnäkin se suo pienen selänvenytystauon, mutta lisäksi lämäytyksen aiheuttama kimoilu selässä on mukavampaa ajateltavaa kuin puutumiskipu: puutuessa kipu pahenee, lämäytyksen aiheuttama kirvistely taas heikkenee joka hetki. Paljon miellyttävämpää. Mut tää on vaan teoriaa, en mä kokeillut itse.

Istuntojen ja loppuseremonian sutralauleskelujen jälkeen tatamimatoille kasataan huoneen nurkasta leegio pöytiä, ja sitten juodaan vihreää teetä (teekannun tyrkyttäminen muille muodostuu lähes kilpailuksi) ja syödään keksiä, ja munkki puhuu ja muut kommentoivat hyvin harvakseltaan. En ymmärrä juuri mistään mitään, paitsi että on telkkariohjelmista kyse, ja sitten temppeleistä, ja nuorista ihmisistä näihin liittyen. Ehkä. Jälkeenpäin Yoe kertoo että puhuttiin myös tiikereistä. Selvä.

No miltä se sitten loppujen lopuksi tuntui? Eka istuntapätkä oli ehdottomasti se vaikein. Kahdessa seuraavassa oli huone hämärtynyt huomattavasti illantulon johdosta (helpompi olla kohdistamatta katsettaan erityisesti mihinkään), ja sain aseteltua jalkanikin niin ettei verenkierto blokkautunut mistään kohtaa. Kaiken kaikkiaan koko homman vaikein osa oli pitää silmänsä ja ajatuksensa vaeltelematta. Jos muistinkin laskea hengityksiä, havahduin usein vasta lähempänä toista kymmentä aloittamaan laskennan alusta, ja varsinkin munkin kävellessä hi-taas-ti näkökentän lävitse alkoivat silmäluomet väpättää ja katse halus välttämättä tarkentua ohittaviin varpaisiin. Istuminen itsessään oli fyysisesti paljon vähemmän vaivalloista kuin odotin, eikä se mitään tekemättä oleminenkaan nyt kovin vaikeaa ollut, paniikki ei loppujen lopuksi iskenyt. Mielenkiintoinen kokemus, voipi olla että uudelleenkin jaksaa. Saas kattoa.