Hukattu vuosi, hukattu elämä

Vastahan mä aloitin kolmen vuoden gradschoolin lokakuussa. Sit yhtäkkiä onkin jo melkein seuraavan vuoden syyskuu ja naapuruston kissat pulauttelee kilvan pentuja.

Mitä mä olen saanut aikaan? En niin mitään. Kävin tuskalla japaninkurssin ja ymmärrän jo jonkin verran siitä mitä ympärillä puhutaan, en kuitenkaan jos puhutaan liian kohteliaasti eli useimmissa asiakaspalvelutilanteissa. Ite en uskalla sanoa mitään ja jos uskallan niin kukaan ei ymmärrä. Tai ehkä ne ei kuule koska en osaa puhua kunnolla ääneen.

Tutkimus? Hah. Olen muka kerännyt korpusta. Siitä ei tule mitään. Rakennettu on tuhanteen suuntaan levinnyt skriptahäkkyrä ja kasa datafileitä, kaikki eri formaatissa, sisällä paskaa dataa jonka käyttökelpoisuudesta tai -tarkoituksesta mulla ei ole hajuakaan. Ja vaikka dataa on tarpeeksi että en pysy siitä kärryillä, on sitä vielä mihinkään oikeaan käyttöön ihan liian vähän. Istun duunissa tuijottaen excelfileitä tyhmänä, väliin muutellen niitä edes taas, kehitellen jotain ideoita, mutta joka suunnassa on umpikuja.

Muu elämä? Mua ei kiinnosta mikään. En jaksais nousta aamulla ylös, enkä aina nousekaan. Ihmiset on pelottavia. Kirjaa vois lukea sängyn pohjalla.

Kiusallanikin pidän soittolistalla Vilkkumaata.

Luonnontieteellistä uteliaisuutta

Sääennuste oli ilkiö. Sunnuntaina piti sataa iltapäivällä, siksi ei tiemme käynyt joenrantaan pulskahtelemaan. Sen sijaan kävimme Tokyo Sea Life-akvaariossa. Ei kyllä satanut, oli reippaasti yli kolmekympin helle taas. Kohtasimme akvaarion tiloissa mm. epätodellismittasuhteellisia tonnikaloja, ihan hitosti huutavia lapsia, hikeä ja ruuhkaa, sekä oheisen kiehtovan arvoituksen.

Mukaan tarttui (ei niin kaukana sijainneen Ikean) näkkileipien lisäksi oheinen.. juttujuttu. Se osoittautui aggressiiviseksi. Onkohan se lintu? Hedelmä? Vai...?

Maanantaiaamun ohjelmassa lähespökrääminen ruuhkajunassa. On kivaa että kulkee kaksi junalinjaa vierekkäin, niin että kun toinen on pysähdyksissä esim. onnettomuuden takia, voivat ihmismassat matkustaa ainakin osan matkustaa sillä toisella linjalla. Silleen sillipuristuneena että hengitys salpautuu vaikka olis onnistunut jo tunkemaan itsensä turvallisimpaan paikkaan kauaksi ovista keskikäytäville. Koska ne linjat on aamuruuhkan aikaan ihan survotun täynnä jo silloin jos ne molemmat kulkevat.

Ihanuus.

Täydellinen kesäretki

Mentiin sit joelle. Lutrattiin kirkkaassa, viileässä vedessä, luettiin dekkaria, kuunneltiin veden kohinaa ja katseltiin kun muut lomailijat pitävät omaa kivaansa ympäristössä moninaisin tavoin. Kävellessä lopulta pois tästä ihanuudesta, sanoin Mikkoselle (cicadoiden huutaessa, kajakkityyppien pujahdellessa kosken kivien lomasta, joenvarren hyvin täkäläisesti vehreän kasvillisuuden keskellä) että onpa ihan suomalainen kesäfiilis. Ja kärsin ansaitun naurun ja noeikyllävähänkäänmitenniin:in. En just siinä saanut ajatusta kovin kirkkaaksi ja viittasin vesileikkeihin joita täällä ei paljon tule harrastettua.

Myöhemmin illalla vasta keksin sen oleellisen eron. Ekana tokionkesänä vietettiin ulkona aikaa paljon. Vesiputouskiipeilyä ja ties mitä tuli tehtyä. Toisena sitten jo vähän vähemmän, vaikka pari kertaa erehdyttiinkin menemään matalalle vuorelle liian kuumassa. Ja tänä kesänä olen sitten pysytellyt visusti sisällä, nautiskellen täysin rinnoin ilmastointilaitteiden ihanuudesta. Kesäkuisen synttärivaelluksen jälkeen olen täysin epäröimättä hyljännyt kaikki ajatukset siitä että edes yrittäisin katsoa säätiedotusta sillä silmällä että voiskos sitä jotain ulkoaktiviteettia viikonloppuna harrastaa.

Kaukana on se maailma, jossa auringon viimein lämmittäessä ulkona pitkän talven jälkeen, ei malta pysyä siitä erossa hetkeäkään. Mä vaan odotan että kesä loppuis ja tulis se ihana syksy, kun vaellusmaastot ja -kelit on parhaimmillaan.

Rantaleikeistä siirryimme pari pysäkinväliä junalla kauemmas skuttaan. Ilotulitustapahtuma jälleen, puolituttujen kanssa. Idea tuntui alunperin hyvin eksoottiselta: sen sijaan että mentäis samana päivänä järjestettävään isompaan tulitteluun Odaibassa (12 000 yksittäistä rakettia), vältettäis ruuhkia ja katseltais Okutaman tuhatta rakettia vuorten katveessa.

Ja olihan se vähän eksoottista. Raketteja ammuttiin ajallisesti noin puolet siitä mitä isommissa pippaloissa, mutta koska niitä oli suunnilleen kymmenkertaisesti vähemmän, oli pauke aika harvaa. Keskustelunaiheet olivat porukan vierauden takia sitä tavallista No onkos Suomessa ilotulituksia -tasoa, mutta eipä siinä mitään, mukavaa oli.

Juhlakansaa riitti pikkukylän tarpeisiin sen verran että jokaikinen ravintola oli ennen ammuskelua tupaten täynnä, ja jonot kaupoissa ja kadunvarteen pystytetyissä ruokakojuissa kiitettävät. Väen keskustaan paluuta ei oltu helpotettu lisäämällä julkista liikennettä: yhdeksän maissa tilaisuuden päätyttyä pikkuruisia junia kulki se tavallinen yks per 40-50 minuuttia. Hyvin silti mahduttiin kyytiin, tosin ehkä vain siksi että otettiin pieni varaslähtö.

Hyvä reissu siis, pitää ottaa uusiks vaikkakin ilman tulituksia. Jos kesää ei vietä, se menee kohta pois ihan olematta olemassa lainkaan, ja tästä seuraa ihmisen nopea vanheneminen ilman että mitään tapahtuu, ja se ikävyys että taaksepäin katsoessa ei näy mitään. Ankeaa. Vastaantaistelmus.

Jossain siellä toisessa maailmassa on nyt just ropecon. Vähän haikeaa, vaikka vähemmän kuin edellisinä kesinä.

Suosikki koittaa elää ikuisesti, mut.

Japaniin tullessa kauansitten joskus valmistauduttiin jättämään hyvästit ihanien lemmikkien jänssälle maailmalle. Kun ei vaan se ettei täällä saa mitään eläimiä missään kämpissä pitää, tai jos sais niin ei seuraavassa kuitenkaan ja muuttoja on luvassa useita, vaan kamla vastuullinen se juttu että suunnitelma oli olla täällä 2v ja mitäs sille lemmikille sitten.

Rottalemmikki ois ollut muuten melkein hyvä, kun ne elää suunnilleen sen pari vuotta, ja ovat piilotettavissa vuokranantajilta. Mutta kun ei niitä täällä lemmikeiksi myydä ja Shibuyan villiversiot eivät oikein houkuttaneet. (Lemmikkikauppojen kiusoittelevin mahdollisuus on aina degu. Aika lailla kuin rotta älyn ja sosiaalisuuden puolesta, värivaihtoehtoja vähempi mutta oleellisimpana pitkä elinikä: ei tartteis sanoa hyvästiä kaverille heti kun siihen alkaa tosissaan tottua. Mutta maahantuontiviranomainen sanoi että no se saisitteko tuoda degun kotio joskus parin vuoden päästä katsotaan sitten tilanteen koittaessa tautitilanteen mukaan. Ei lupauksia.)

Epätoivoisena sorruin minihamstereihin. En ole koskaan tajunnut niitä. Tyhmää tyhmempiä ja tylsää tylsempiä. Täällä niitä myydään kuitenkin paljon, koska ovat söpöjä, pörröisiä ja helppoja. Ja onhan ne ihan söpöjä mustakin. Ensin ostin vain yhden, kun olin jostain lukenut että hamsut ovat erakoita. Alta parin päivän luin sitten intternetistä että kääpiöhamsut haluaakin seuraa. Ostettiin toinen.

Eka yksilö paljastui tylsäksi ja penseäksi tylyttäjäksi joka söi kaikki ruuat ja kuoli ylipainoisena viime kesänä matkalla eläinlääkäriin löydyttyään aamulla selälleen kellahtaneena, elossa mutta kyvyttömänä kääntymään oikein päin. Raasu.

Toinen otus, oheiskuvien sankari, on potkinut supervirkeänä ihan viime aikoihin saakka. Kolmen vuoden ikä ei ole enää kaukana, vaikka nuiden pitäis elää vain suunnilleen kaksi. Mutta nyt alkaa kyllä ikä jo painaa selvästi. Kovasti koittaa mummu juosta ympäriinsä päättömästi entiseen malliin, mutta tassut väpäjää eikä komentoyhteys aivosta lihakseen näyttäis olevan ihan kunnossa. Häkistä otettiin nyt viimein juoksupyörä pois, kun otus ei näyttänyt oikein pystyvän siinä (vino lattia, slipeti-slip), ja häkin pohjakerros on muutenkin aika tupaten täynnä kun ei ole enää ihan varmaa saako kaveri kiivettyä ylempiin kerroksiin ilman liian suurta hankaluutta.

Snif. Varmaan tuo aika pian kupsahtaa. Joskus otusta katsoessani näen ihan selvästi nappisilmissä älyn ja kiintymyksen pilkahduksen, ja olen sitä mieltä että kyllä meidän hamsu sentään on erilainen hamsu.

Sitten se näyttää taas siltä että se vaan etsii ruokaa nuuskuttaessaan sormia innoissaan.

Voi olla kuuma

mut on meil sentään paras proffa.

Kestoaihe jatkuu. Tuuletin on yhä rikki. Aivot kiehuu, mitään ei saa aikaiseks. Labran väestä puolet istuu läppärien kanssa/artsuja lukien labran keittiössä jossa on viileämpää. Iltapäivän hitaasti laahaavat tunnit sisältävät sentään yllättävän valopilkun: pojat kantavat labraan ison muovikassillisen sekalaisia mehujäitä ja jäätelöitä. "Kaikki tänne, proffa tarjoaa!"

Sääennuste sanoo kirkasta paistetta seuraavaks viikoks. Olis kauhea mieliteko mennä sunnuntaina Okutamaan Tamagawan varrelle läähättämään, katselemaan kansan kesätoimenpiteitä ja uiskentelemaan kristallinkirkkaassa, joskin kuulemma paljon kaikkia mahdollisia jätevesilähtöisiä pöpöjä elättävässä joessa.

Tai jos ostais kesäajan halpalippusetin ja lähtis vaan joku perjantai-ilta paikallisjunilla johonkin suuntaan, kassissa kasa paperikantista laatuluettavaa, katsois minne päätyy.

Sauna

Ulkona ylittää lämpötilat kolmenkympin jo ennen aamuyhdeksää. Labrassa on ilmastointi rikki. Kolmas kerta tänä kesänä, mutta tällä kertaa kunnolla. Korjaus odotettavissa Joskus. Labran ovet levitetään selkoselleen ja ovelle isketään pari pikkutuuletinta. Auttaa enemmän kuin luulis. Tuntuu kuin iho ois kauttaaltaan päällystetty sentin vaha/hiki/tahmakerroksella. Yäk. Mut onneks tuli otettua salikamat mukaan niin että paidan värjäytyessä kauttaaltaan märkäläikille, voipi sen vaihtaa hengittävään versioon joka ei o puuvillaa nähnytkään.

Alkuviikosta ilmestyi lafkan meililistoille viestejä että vähentäkääs sähkönkulutusta, koska ydinvoimala jouduttiin vähänniinku sulkemaan ja ei oikein tehot riitä jäljellejäävissä. Ehkä tää on tarkoituksellista. Cruel and unusual sanon minä.

Mut nyt ainakin tiedän etten varmana koskaan muuta semmoiseen kuumaan maahan missä tuuletinlaitteet ei o yhtä tehokkaita ja kaikkiallerakennettuja kuin täällä.

--
edit: pistin tarkemman kuvan Ratkaisusta. Niinku se ois vielkaan tarkka, tai kiinnostais ketaan. Ja ulkona tuulee. Hienosti.

Väs väsyti väs

Kun läksin tänään illalla kauppaan kipaisemaan, kiinnitin huomiota asuinminikerrostalon edustan asuinminikadun asfalttiin. Liidulla piirrettyjä hypiskelyruutuja oli siinä. Ihan hymyilytti. Ja sitten kävellessä eteen sattui joku naisporukka josta puolet pelleili ja ne toiset taaimmaiset hiukan nolosti sanoivat että no lopettakaas nyt kun menin ohi. Sekin hymyilytti, niillä oli selvästi mukavaa.

Kun tulin takaisin kaupasta joitain hetkiä myöhemmin, talonedustalla naapurin emäntä suihkutteli vettä liitupiirroksiin ja jynssäsi niitä pois. Kaikenlaista vaivaa sitä vaivaudutaan näkemään. Mietin että josko tästä kirjoittaisi blogiin, että josko tämä olisi jotenkin mielenkiintoista. Notta kulttuurijuttu, ja kaikkea.

Sitten myöhemmin tuli mieleen että taidan pelätä hiukan että mielenkiintoisuus on vaan sitä että on niin kovasti väsynyt kaikkeen että kaikinvoimin keskittyy kaikkeen turhaan sivuasiaan, niin paljon kuin vain jaksaa. Katsomaan pieniä juttuja mitä muut tekee ja mitä ohitse kulkee. Elokuvaa ympärillä. Siihen ei kuulukaan reagoida, eikä siinä kuulu olla mukana.

Tänään huusivat kampuksella cicadat ekaa kertaa tänä vuonna silleen että saattoi alkaa jo meteliksi kutsua. Tuli yhtä aikaa ikävä pois ja pelko siitä että joutuis lähtemään.