Kipusi-kapusi-konttasi

Lauantain herätys oli taas odotetun rankka.

Hyppään junaan hiukan ennen viittä, yöjuoksuiltaan palailevien sarariimanien seuraksi. Tällä kertaa kuitenkaan viereeni ei osu ketään pahasti tuoksahtavaa tai olalle nukahtavaa, sää näyttää mainiolta ja junan ikkunoista pilkottaa ajoittain oikein nätti auringonnousu. Reppuun ahdettu kasa eväitä, makuupussi ja makuualusta, valjaat ja kiipeilytossut, onsenvarusteet, jne, jne. Lopputulos vie melkoisesti tilaa ja olen ihan tyytyväinen siihen että telttaa ei tarvinnut pakata. Retken järjestäjän telttaan kuulemma mahtuu.

Epäilyksiä

Päätepysäkilläni Nishi-Kokubunjissa sitten 2 minuuttia ennen sovittua kuutta kuikuilin ulkoilutamineisia ihmisiä parhaani mukaan, tuloksetta. Pienen odottelun jälkeen aseman ovelta juoksee reilu kolmikymppinen japanilaismies. "Joanna? I'm N." Painumme konbiniin ostamaan evästä, N. vaikuttaa jotenkin hermostuneelta. Matkalla autolle todennäköinen syy selviää: "There are no other IAC members, this ok?". Oletan että tyypillä on jotain paikallisia kiipeilykavereitaan mukana, eli todennäköisesti reissulla on parasta osata japania pysyäkseen jutuissa mukana. Tämähän sopii mulle nykyään hyvin, puheharjoitusta tarttee kovasti.

Autolla sitten varmistuu että ei vain IAC-jäsenet puutu seurastamme, vaan kaikki muutkin.

Jah-hah, ajattelee Joanna. Ei tulla maininneeksi että mennään kahdestaan ennen kuin olen järkännyt varusteitani koko illan ja raahautunut aamuhämärissä toiselle puolelle kaupunkia? Hypätään autoon ja huristellaan monen tunnin matka keskelle erämaata josta mulla ei ole mitään mahdollisuutta palata omillani? Jaetaan teltta? Sekuharachaaaaaan, au secour!

Vaikka ensireaktiona mielessä soi jokikinen varoituskello, on loppujen lopuksi suhteellisen helppoa päättää että niistä ei tarvitse niin välittää. Luotan siihen että pärjään omillani jos tarpeen on, ja N. vaikuttaa ok tyypiltä, vaikka hiukan sulkeutuneelta. Loppujen lopuksi eniten reissussa huolettaa se että kahdestaan mennessä joudun todennäköisesti kiipeämään hitosti enemmän kuin oletin: isommalla porukalla olisi ollut helppoa antaa toisten kiivetä ja pitää itse taukoa pidellen turvaköyttä toisille. Plus, voi hyvänen aika, kahdestaanhan mun pitää pitää tyypille seuraa enkä voi vaan ujostella hiljaa nurkassa! Kääk.

Turistina ylängöllä

Matka alkaa, suuntana Ogawayaman kiipeilyalue Naganon prefektuurissa. Chuo Expresswayllä on tähänkin aikaan ruuhkaa, ja kävelyvauhtia ajellessa on helppo keskittyä juttelemiseen. Ogawayama on kuulemma kivikiipeilijöiden keskuudessa Japanin kuuluisimpia: kymmeniä kohteita, erilaisia kivityyppejä, jokaiselle jotakin aloittelijasta experttiin. "It's the Yosemite of Japan". Okei, vielä kun vaan tietäisi mikä on Yosemite.

Ajallisesti hiukan matkan puolivälin jälkeen, Kofun tienoolla, vaihdamme tullitieltä pienemmälle. Korvat lukittuvat tasaisin väliajoin, ylöspäin ollaan menossa. Taukoalueen ämyrit soittavat hissimusiikkia, ilma on kirpeän viileä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Ajotie pienenee ja mutkistuu, maisemat muuttumat maaseuduksi. Ajamme läpi tasaisen ylängön jota ympäröivät joka suunnalta noin kahden kilometrin korkeuteen nousevat huiput. Ylänkö itse sijaitsee noin 1500 metrin korkeudessa. Eksoottista. Ja kaunista.

Päädymme Mawarime Dairan ("Panorama Plateau" tms) leirintäalueelle puoli yhdentoista maissa. Alue on ihku, täynnä koivuja, ja joka puolella korkeuksissa näkyy kummallisia kivimuodostelmia. Paikka on täynnä väkeä telttoineen ja autoineen, mutta N. sanoo että odotti paljon pahempaa ruuhkaa. Jätämme tarpeettomat kamppeet autoon ja suuntaamme heti aloittelijarinnettä kohti.

Viimeinkin asiaan: ekan päivän kiipeilyt

Ogawayama on N:lle tuttu paikka, mutta aloittelijarinteessä hän ei ole täällä koskaan kokeillut. Kuljemme metsäpolkua puolen tunnin pätkän ja päädymme viereisen kuvan lohkareen juurelle. Kuulemma ollaan päädytty aivan liian pitkälle ja oltiin hakemassa jotain aivan muuta, mutta kun nyt ollaan täällä eikä muita kiipeilijöitäkään näy niin käytetään tätä paikkaa "lämmittelyyn". N. kiipeää joitain metrejä kiinnittämään yläköyttä, ja solmujen ja köyden käsittelyn kertaamisen jälkeen ei kun menoksi.

Tässä vaiheessa ovat huoleni häljenneet. Ujo N. on elementissään ja opettaa hyvin, ja mikä tärkeintä: kun katson miten tarkkaan turvavarmistukset hoituvat, pystyn luottamaan köyteen ja kiipeämään (lähes) pelkäämättä. Unohdan itse kerran lukita karabiinin pitäessäni köyttä N:lle, ja sen jälkeen joka ikinen kerta koko reissun ajan se muistaa aina kysyä multa aiheesta. Hyvä juttu.

En ole ollut ihan varma mikä mua alkoi oikein kiipeämisessä pelottamaan. Ekat kerrat sekä kivellä että vesiputouksissa meni ihan hyvin, mutta sitten yhdellä ryhmäreissulla alkoi ongelmaksi muodostua käsien ja jalkojen paniikkitärinä ja täydellinen rohkeuden puute.

Yksi syy on varmasti se, että itse köyttä pitäessäni mulla on olo että mm. köyttä kiristäessäni en osaa toimia tarpeeksi nopeasti: Koko turvatoimi perustuu siihen että köysi pysyy lukittuna vain kun se käännetään lukitusvempeleen taakse. Kiipeäjän edetessä köysi tietysti löystyy, ja vaihe kun sitä kiristetään edellyttää että lukitus poistetaan hetkeksi. Tämä hetki täytyisi pitää mahdollisimman lyhyenä, mutta mulla on aina vaikeuksia tehdä asia sujuvasti. Tuntuu että on vain tuurista kiinni suorittaako kiipeäjä putoamisen juuri sillä hetkellä kun köysi pääsee juoksemaan vapaasti kaikkiin suuntiin.

Lisäsyy lienee että aiemmin mainitulla ryhmäreissulla oli mukana paljon aloittelijoita. Katselin kammolla miten köyttä pideltiin ajoittain täysin väärin, ja miten ihmiset keskittyivät enemmän juttelemaan muiden alhaalla seisoskelijoiden kanssa, kädet ilmassa viuhtoen puhetta korostaakseen. Aargh. Tunsin itseni nipottajaksi ja turhanhermoilijaksi kun sanoin asiasta ja mulle vaan naureskeltiin.

Tällä kertaa homma sujui mielestäni hiton asiallisesti. Varsinkin aloittelijana, kun kokemusta, rutiinia ja silmää puuttuu, on mun mielestä syytä triple-tarkistaa ihan kaikki vaiheet jos niistä riippuu toisen henki ja luiden eheys.

Mutta asiaan. Kovin korkealle ei tällä kivellä yritetäkään, vaan kolutaan läpi kaikki alaosan reitit. Lähes jokaisen pääsen lävitse ilman köyden apua, mutta yksi ulkoneman ylittävä jää vähän nolosti suoritetuksi. Mulla vaan ei ole lihaksia, ei maha mitään. Rakkoja sen sijaan löytyy jaloista, edellisviikkoiset hirmutkaan eivät ole vielä parantuneet ja (tarkoituksella) kolme numeroa liian pienet kiipeilykengät eivät tee niille erityisen hyvää. Iltapäivällä kokeillaan lyhyesti vielä toista kiveä mutta mulla loppuu energia, ja N:n mielestäkin on neljän maissa sopiva aika lopettaa.

Leirielämää

Iltapalashoppailemasta palatessa on koko leirintäalue savun vallassa. Joka teltalla on oma bbq-systeeminsä, ja joillain näyttäis olevan täällä metsässä paremmin varusteltu keittiö kuin meillä himassa. Pimeän koittaessa alkaa tulla tosissaan kylmä, lämpötila lienee noin viidessä asteessa eikä mulla ole juurikaan vaatetta mukana. Kasaan päällekäin kaikki vaihtovaatteet ja sadevarusteet ja pärjään miten kuten. Pystytetään teltta, laitetaan illallista, syödään, painutaan nukkumaan. Häpeän alkuperäisiä epäilyksiäni aikomusten puhtaudesta.

Tyypilliseen tapaani näen unta senhetkisistä tapahtumista. Unessa telttamme ympäri juoksee lapsi, aina neljä kierrosta, ja sitten se avaa ovet ja kirkaisee sisään, uudestaan ja uudestaan. Siihen asti että mun on aivan pakko nousta veskiin vaikka ulkona on kylmä ja kengät märät ja en meinaa löydä veskiä pimeässä ja paluu telttaan on rasitus mutta huojentavaa kun viimein pääsen takaisin makuupussiin. Paitsi että tässä vaiheessa herään, ja totean että voi itku, enhän mä vielä käynytkään. Ulos, ulos vain. Teltta on kaiken huipuksi hiukan liian lyhyt, mun makuualusta ei tahdo mahtua sisään. Kerran herään siihen että olen pusseineni valunut puoli metriä teltasta ulos -- näytti varmaan aika jännältä ulkoapäin. :-)

Kakkospäivä: lattakiven ihanuus

Aamulla on mahdotonta nukkua yli puol seitsemän, joka puolella elämöidään. Aamupalan jälkeen ja teltan pakkaamisen jälkeenuunnataan puoli kahdeksan maissa siihen rinteeseen jota edellispäivänä ei löydetty. Kuulemma tämä "slab" on Ogayaman alueelle hyvin tyypillistä kiveä jota ei muualta Japanista juuri löydy. Musta seinämä näyttää lähinnä suomalaiselta rantakalliolta, tosin aika isolta ja jyrkältä sellaiselta.

Rinne näyttää ensialkuun helpolta, mutta todellisuus onkin toinen juttu. Kivi on lähes kauttaaltaan tasainen, puolen sentin kohoama tai kuoppa on jo juhlaa. Kiipeäminen tapahtuu varpaisiin ja käsiin nojaten, hiukan yläkenossa tasapainotellen. Kantapäiden tuska hellittää hiukan kun tajuan että kengän nauhat kannattaa pitää tosi löysällä tässä asennossa, mutta edellispäivästä kipeytyneet lihakset valittavat armotta. Lisäksi pelkään taas: en enää sitä että tipun korkealta ja murran luuni, kyllähän N. mun köyden turvallisena pitää. Mutta jos lipeän, niin köysi ei estä yhtään sitä että putoamissuunta on suoraan nenä edellä kiveen. Puolen metrin etäisyydeltä toki vaan mut kyllä siitä varmasti nätin kivi-ihottuman saisi.

Haavereita ei kuitenkaan satu, ja pääsen suht mukavasti jokaisen kokeilemani reitin ylös asti. Mielenkiintoisin kokemus syntyi siitä kun N. päätti tukea köyttä ylhäältä käsin. Mulla ei ollut mitään hajua siitä mitä kaveri siellä ylhäällä puuhaa, ja vasta viime hetkellä tajusin että aha, se ois nyt taas mun vuoro kiivetä. Pöllämystyneenä kapusin rinteen pysähdyksittä, miettimättä ja ongelmitta suoraan ylös. Sanoin N:lle että olipas helppo reitti ja se katsoi hoona ja sanoi että mutta sehän on näistä se vaikein. Rimakauhun ja panikoinnin vaikutus suoritukseen taitaa mulla olla aika suuri.

Koko päivä kului samassa paikassa, ehdin kiivetä pätkän ehkä kymmenisen kertaa. Paljon aikaa kului odotellessa N:n köydenkiinnittelyjä ja päästäessä kokeneempia kiipeilijöitä ohitse, mutta tauot olivat tervetulleita eikä aika käynyt pitkäksi muita katsellessa. Yhden maissa pistettiin kamat kasaan, enkä ois enää yhtään jaksanutkaan. Lähtöaika tuntui tuolloin hiukan aikaiselta, mutta myöhemmin aika hyvin valitulta. Viikonloppu oli kaunis, ja paluuliikenne Tokioon tosi ruuhkaista. Matkaan vierähti tällä kertaa kuutisen tuntia -- ja vähänkö ovat ankeita ne ruuhkailmoitustaulut jotka sanovat että seuraaviin 4 kilometriin kuluisi sitten 80 minuuttia, koska menivät laittamaan tuonne onnettomuuden hiukan tästä etiäpäin. Välillä käytiin onsenissa ja kotona olin vasta iltayhdeksän maissa, melkoisen väsyneenä.

Myöhäinen paluu ei haitannut, onnekkaasti maanantai oli kansallinen vapaapäivä. Juhlistin tätä fyysisen kunnon päivää suurimmaksi osaksi lojutilasta, petin pohjalta. Kivaa oli mutta tuskat jäi. En ole ihan varma lähtisinkö hetikohta samanlaiselle reissulle uudestaan, mutta tulipa tehtyä.