Minne se kesä meni

Vuorilla alkaa paleltaa ilman hanskoja, ja kun pitää parvekkeiden ovia illat ja yöt auki niin tarttee jo käyttää jaloissa pörröisiä sukkia ja nukkua oikean peiton alla. Koulussa luennot alkaneet ja tuskalliset kanjipitoiset lukukauden alun kirjautumislomakkeet on täytetty, ja viikkoseminaaritkin alkavat jo parin viikon päästä. Vastahan se oli kevät ja kirsikankukat ihan just äsken!

Nyt on myös justiin se aika vuodesta kun on paras käpöstellä lähialueiden vuorilla. Ilma on usein kirkasta eikä vielä liian kylmää (ei tartte raahata ylimääräistä vaatetta ja hätälämpöpeittoja mukana). Siks varmaan Krabsynen ajoitti suomenmatkansa just tähän, ettei tartteis joka viikonloppu raahautua jonnekin. Varo vaan, joudut kyllä vuorelle nukkumaan palattuas, ja turha vänkyä että on kylmä! Suomen syksyssä varmaan viileään säähän tottuukin aika hyvin...

Jossain sentään ehdittiin yhdessä käydä. Parin viikon takaisen reissun järjestäjä on paitsi loistotyyppi, myös tuore "Japanin 100 kuuluisaa huippua"-kirjan omistaja ja siksi yhtäkkiä kovin aktiivinen reissunvetäjä. Viime viikonloppuna suuntana oli Myougisan Gunmassa. Vuori ei ole järin korkea (vain noin 1400m), mutta kuolemantuottajana se on Japanin tehokkaimpia: alue on helposti satunnaisen matkailijan tavoitettavissa ja vaaranpaikkoihin siis pääsevät puolivahingossa nekin joilla ei välttämättä rinteille asiaa olisi. Lisäksi niitä vaaranpaikkoja riittää, moni vaelluspolun pätkä kuljetaan (kiivetään, kontataan, raahaudutaan) ketjuista pidellen kalliojyrkänteellä ja pahimmilla alueilla on parasta olla mukana omat köydet ja kimpsut ja taito käyttää niitä.

Myö ei ees suunniteltu menevämme vaarallisemmille alueille (oheisen kuvan kartalla yläosan punaisella merkatut reitit). Vähältä piti silti ettei helpommallekaan alueelle päästy: reippaan kuukauden takainen taifuuni osui paikkaan sen verran tehokkaasti, että suurin osa reiteistä oli suljettu. Paikallisen matkamuistomyymälän pitäjän mukaan pahimmat sotkut oli kyllä jo korjattu ja jos oltaisiin varovaisia niin voitaisiin hyvin silti mennä (alue oli määrä avata 15.10). Suljetulla reitillä oli kuitenkin tiukkasanainen vartija jonka ohitse ei päästy.

Turhan metsäseikkailun lannistamana (ei ihan onnistuttu löytämään sitä pienempää polkua jonka myös piti johtaa reitille) kipitettiin sitten häntä koipien välissä oikopolkua auki olevan alueen suuntaan. Aikaa oli kulunut jo joitain tunteja, enkä odottanut enää mahdottomia koska alueen ne kivet näyttivöt hassulla paikalliskartalla niin pieniltä ja söpöiltä. Eikä siellä ollut mitään varoitusmerkkejäkään, itkeviä rapuja vain. Ja kuka ihme nimeää vuoren kultaiseksi kanaksi!

Tästä se hupi sitten kuitenkin vasta alkoi. Kivimuodostelmat olivat suoraan sanoen hillittömiä, ja ihan tarpeeks monessa paikassa pisti pystysuora pudotus jalkojen juuressa hirvittämään. Päivä oli kirkas ja kaunis, ja korkeimmalle kivelle jumituttiin pitkäksi aikaa istuskelemaan. Mitenhän moneen kertaan tätä kehtaan hehkuttaa: mahtavat maisemat! Jippii! Ihkuu! Menkää sinne! :-) Kuvat eivät tee paikalle ollenkaan oikeutusta kun niihin ei saa sitä putoamisen pelkoa mukaan.

Mun tavallinen vaellus tarkoittaa yleensä että kipitetään kiireellä huipulle jossa tulee niin nopeasti niin kylmä (eikä sitä aikaakaan oikein ole) että samantien tulee aina lähdettyä alas. Turistivaellukset joilla pysähdytään joka sadan metrin päähän taivastelemaan maisemia eivät yleensä ole mun juttu, mutta tällä kertaa kyllä osui nappiin. Varmasti paljolti myös siksi että sattui osumaan tosi hyvä porukka matkaan.

Ens sunnuntaina taas sitten saman järkkärin mukana jolleen kivikasalle jossain Yamanashissa. Ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta mutta kukaan muukaan ei järkkää mitään ja itse en saa aikaiseks. Hassu juttu mutta jotenkin pelottaa lähteä yksin kun ei oo Krabsya kotona oottamassa, vaikka eipä se kai voisi haverin sattuessa sen kummempaa kotoa käsin tehdä kuin Suomestakaan. Pelotus on kummallinen juttu.