Valitsemisen jalo taito

Alkuun varoituksen sana: Oheiset kuvat eivät liity mitenkään tekstiin. Kävinpä vaan viikonloppuna vuorella. Siellä oli aurinkoa, kiviä, syksyn värejä, Fujisan, mutaa, ja paljon ihmisiä jonoissa.


---

Pentuna aloitin kirjastovierailut jo ennen kouluikää. Ala-asteella sieltä kotiin säännöllisesti kannettava lasti väänsi selän kumaraan, yläasteella piti koittaa käydä läpi kaikki mahdolliset klassikot. Aika tavallinen tarina?

Parikymppisenä lopetin, en oikein tiedä miksi. Keskittymiskyky ei riittänyt, luin koko ajan vähemmän, tentteihin vähiten pahan tenttipanikoinnin takia. Kaipasin sitä aikaa kun pystyin uppoutumaan kirjaan pitkälle aamuyöhön, vaan ei kun ei.

Hiukan sain taitoa takaisin noin viidennen (tms) opiskeluvuoden aikana kun kevään aikana suoritin sosiaalipsykologian sivuaineen kirjatentteinä. Tein töitä lähes täyspäiväisesti, joten istuin nenä kirjassa kaikki viikonloput. Arvosanat olivat hyviä ja koko luottamus omaan lukukykyyn parani sen verran että sain joitain TKTL:nkin tenttejä pitkästä aikaa suoritettua; tajusin myös että tenttilukujen vaikeus ei johtunut aivojen rappeutumisesta tai tyhmyydestä vaan siitä että jotkut asiat nyt vaan eivät jaksa kiinnostaa. Aloitin viihdelukuharrastuksen uudella innolla, enimmäkseen kului sekä suomalaisia klassikoita että uudempaa spekulatiivista kirjallisuutta.

Japaniin lähtiessä oli kova pala todeta että kirjat saisivat todennäköisesti jäädä. Myöhäisteininä luin kirjoja enemmänkin englanniksi mutta en koskaan nauttinut siitä yhtä paljon kuin suomenkielisestä tekstistä. Pirkele, suomi on kaunista, ja paitsi että se sopii mun mielestä paljon paremmin tiettyihin kirjoitustyyleihin, joka tapauksessa ymmärrän sen vivahteita aina tottakai paremmin.

Japanista oli alkuun vaikea löytää edes englanninkielistä kirjallisuutta: kokeiltujen kirjastojen käännöskirjahyllyt olivat lyhkäisiä, tyhjiä ja vanhentuneita. Monesti aiemminkin mainittu amazon.co.jp toimi toki jonkinsortin pelastajana: paperikantiset ovat täällä edullisia ja toimitusmaksuitta pääsee jo aivan pikkuostoksilla. Paperikantisvalikoima oli kuitenkin mulle vähän huono: mm. fantsua kyllä löytyy, ja dekkareita, mutta kun ne nyt eivät valitettavasti jaksa mua niin suuresti innostaa (vaikea tunnustus nykykaveripiirissä). Ostin monta, luin hiukan vähemmän.

Joskus viime kesänä viimein tärppäsi. Nykyasumuksen lähikirjaston enkkuhylly on aika hyvin varusteltu, ja sain idean jonka toivoin auttavan täkäläiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa: lukisin japanilaisten kirjailijoiden käännösteoksia.

Ensimmäiset kokeillut kirjailijat, Haruki & Ryu Murakami ja Banana Yoshimoto osoittautuivat kiinnostaviksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan ollenkaan vaikeaa uppoutua kirjaan junassa, kotona, lounaalla, kuntosalin steamaastaassa: kysymys oli jälleen vain siitä että pitää lukea sitä mikä itseä kiinnostaa. Yksinkertaista mutta niin kovin monimutkaista. (Enemmän H. Murakamia ja Yoshimotoa lukiessa tosin alun innostus on laantunut: molempien kirjoissa toistuu tietynlainen kohtalonusko, ja taianomaiset elementit. Yoshimoto varsinkin esittelee joka ainut kerta jonkun erikoislaatuisen ja lähes mystisen ihmisen, jonka ympärillä koko muu maailma pyörii. Pöh.)

Uusin ihastus on Osamu Dazai. Synkkä hemmo joka mm. yritti itsemurhaa neljän eri naisen kanssa ja kerran itsekseen. Naisista kuoli kolme, ja vasta viimeinen sai seuraa myös Dazaista. Kuten arvata saattaa, kirjatkin ovat (ilmeisesti kaikki) aika synkänpuoleisia.

Käsissä on tosin vasta toinen testikappale, The Setting Sun, joka kertoo maailmansodanjälkeisen Japanin yläluokan rappiosta. Ensimmäinen lukemani opus oli novellikokoelma Crackling Mountain and other stories, jonka novelleista yksi herätti mielenkiinnon oikein tosissaan. Suurin osa muista aiheutti kuitenkin ristiriitaa (mm. vanhojen kansantarujen yms. uudelleenkirjoitetut versiot eivät oikein iskeneet), ja lainasin tämänkertaisen kirjan aika epäluuloisena.

Epäily oli onneksi turha, kirja on loistava, samasta syystä kuin novellikokoelman Juudaksen yksinpuhelu: Dazain ristiriitaiset ja epäloogisesti käyttäytyvät henkilöhahmot ovat ihanan eläviä. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettujen tarinoiden kertojan tulkinta omasta (ja muiden) elämästä vaihtelee ajan ja mielentilan mukaan, tehtyjen valintojen syyt ja seuraukset eivät ole kiveen kirjoitettuja. Näkökulma on psykologisesti paljon uskottavampi kuin "kaikki mitä tapahtui oli tarkoitettu tapahtuvaksi"-höpellyksissä. Pitkästä aikaa en lukiessani muista että tarina ei ole tosi. Tätä lisää.

Toinen miellyttävä mutta valitettavasti vähemmän uutta luettavaa tarjoava tuttavuus oli Sadako Sawamuran My Asakusa. 1900-luvun alussa syntyneen näyttelijä/vasemmistoaktivistin omaelämänkerrallinen tarinakokoelma vanhan Tokion elämästä. Kiehtovaa -- eikä vähiten siksi että kirjassa puhutaan jatkuvasti nykyisestä naapurustosta ja sen lähialueista. :-)

Suosittelen kaikille. Paitsi niille jotka mieluummin lukevat jotain muuta.