Uusi koti

eli kuinka vähensin hermoamista ja opin olemaan ennakoimatta pommia.

Joskus männäkeväänä-keväänä-syksynä koin kovaa ahdistusta ja turvattomuutta ja mihinkääneivoitarttua:ta koska (kevät) en ensin tiennyt pääsemmekö Krabsyn kanssa nykyiseen kämppään, sitten (kesä) valmistunko ajoissa voidakseni aloittaa Tookoodain tohtorikurssilla syksyllä ja saanko siihen rahoitusta, ja lopuksi (kun en saanut sitä rahoitusta -- syksy) saako Mikkokaan rahoitusta, tai minä siinä seuraavassa puolivuotishaussa, tai tuleeko mistään ikinä mitään, eikä kuitenkaan tule, koskaan. Pienempiäkin hötkyilynaiheita toki oli ajoittain (esim. pääsenks mä suomeen joululomalla vai en, jos pääsen niin sataaks siel ees lunta, ja jos sataakin niin saanko lentokoneesta paikan jossa on paljon jalkatilaa, ja jos saan niin onko sit vieressä itkevä lapsi ja ylösnostettava videoscreen rikki).

Syksyn-talven kulkiessa kuitenkin pikku hiljaa alkoi käsivarsista loppua energia enkä enää niitä kyennyt kauheasti heiluttamaan, ja kevätkausi sujuikin mukavan muhevassa nokylsesiitä-tilassa. Osittain tämän aiheutti se että Das Suuri Odotuksenaihe mulle oli apurahapäätös, ja en ollut oikein varma mitä siltä haluaisin (toivoskelin salaa hiukan myös etten mitään rahaa sais, jolloin ois voinut vaan lyödä hanskat naulaan ja olla ottamatta mitään suorituspaineita mistään). Tähän liittyen asunnonhaun aloittaminen lykättiin tosi pitkälle, koska jos en ois saanut rahaa, ois tänne ehkä jääty vain vuodeksi (kaikki vuokrasopimukset sidotaan käytännössä vuoden tai kahden jaksoihin), ja asuinpaikkakin ois ollut ehkä lähempänä Mikon duunia (mietin ehkä yrittäväni hankkia oikeita töitä, tai jotain leikkivaimo-osa-aikaduunia enkunopettajana, Tokionkiertelyyn yhdistettynä).

Kun myönteinen apurahapäätös sitten tuli, lyötiin tietyt jutut lukkoon. Kuten että en voi duunin tietyille tyypeille vaan tehdä sitä että löisin asiat leikiksi -- jotain on tästä aikaan saatava. Myös: uus kämppä oli nyt kerta kaikkiaan hankittava. Kalenteriin katsominen aiheutti tutun, epäturvallisen käsienheiluttelufiiliksen: kolme viikkoa ja ne heittää meitin ulos (DL 25.3.)! Päivämäärä oli tiedossa jo kuukausia sitten, mutta koska ei kuitenkaan mitään asunnonhakua voinut aiemmin tehdä, oli Trallala-miekalla peitottu kaikki tämänkaltaiset huolet.

No, pikapikaa mentiin sit välittäjälle männäviikonloppuna ja löydettiin muutama kiva paikka, ja sitten oli monta vaikeutta jotka eivät kiinnosta ketään. ( Ensin ne haluaa Mikon rahoitustodistukset jotta voivat ränkätä meidät hakijalistalla. Me tyhmät ei oltu järkätty tätä etukäteen. Heiluttelua. Meiliäfaksia Suomeen. Seuraavaksi ennalta takaajaksi lupautunut henkilö sanoo että no en mä oo mitään luvannut, eihän tämmöinen nyt käy. Tongitaan läpi mun tohtoriskurssin alussa saamien papereiden -- koululta voi saada takauksen. Todetaan että kaipa onnistuu, juoksen toimistoissa kyselemässä. Soitellaan eestaas, ensin on lomilla välitystoimisto ja välittäjää ei koskaan saa puhelimitse käsiinsä ennen kuin siltä päivää on meidän puolelta kaikki operointimahdollisuudet ohitse, sitten todetaan että ensi viikolla oleellisina päivinä on meidän kampus kiinni ja takaamispäätöksen saamisen mahdollinen aikataulu venyy taas. Tieto toki kulkee myös kaikissa vaiheissa monen käden kautta: enkkua puhuva välittäjäpoikamme soittaa pyynnöstämme toiselle välittäjälle joka kommunikoi omistajan kanssa. Tämä prosessi jättää auki monia kysymyksiä. Siis, tarttiko meidän vielä faksata jotain jonneen? Tietääkö kukaan mistään mitään? Kenellä pallo on nyt ja kandeisko meidän olla hiljaa vai soitella? Mikse poika ei soita takas? Miten mahdollista se teoriassakaan on saada eka kämppä mitä hakee? Häh mitä täh?)

Asunnonkatsontaviikonloppua seuraavana perjantaina iltapäivällä noin 10 minuutin kauhistelun ("meidän kämppä katos niiden saitilta ja ne ei silti oo soittanut meille, se meni varmaan jollekin muulle") jälkeen kuitenkin saimme viimein myöntävän vastauksen hakemukseemme, olivat hyväksyneet rahoitus- ja takaustodistuksemme. Tästä aiheutui lisää juoksemista, säätämistä, faksailemista ja soittelemista ympäriinsä, mutta alle parin tunnin saimme asiat sen verran selviksi että kaikki tarvittavat laskut oli maksettu ja todistukset haettu, ja sopparin allekirjoitushetki sovittu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, ja ilman suurempaa hermoilua. Toki viime päivinä olen ehtinyt kehittää kaikki mahdolliset uhkaskenaariot siitä miten me ei voida saada tuota hakemaamme kämppää tai mitään muutakaan ajoissa tai ikinä, mutta mun mittakaavalla tämäkin on ollut tosi vähäistä -- olen aiemmin ollut paljon pahempi, siinä määrin että tämmöiseen tilanteeseen vaan en olisi päästänyt asioita lipsumaan. Tyyneyden lisääntymisen syiden analysointi on vaikeaa. Oon vaan tottunut? Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja? Ei vaan jaksa kiinnostaa mitä tapahtuu? Enpä tiijä. Ehkä näen kaiken selvemmin joskus tulevaisuudessa. En ole edes varma onks tää hermoilemattomuus nyt hyvä asia vai ei, olis voinut vähän enempi tuumia juttuja etukäteen. Esim. rahoitus- ja takuuasiat olis pitänyt tajuta selvittää aikaisemmin niin ei ois tarvinnut juosta ympäriinsä ja vaivata ihmisiä niin paljoa.

Ja mitens se kämppä? H-hetki 20.3., Sijaitsee Uguisudanissa, Uenon lähellä, Tokion koillisnurkassa. Vanhaa aluetta, lähellä monta museota, eläintarha, puisto ja kuuluisa vilkas ostoskatu joka myy halvalla mainioita sashimi-doneja. Aiheesta todnäk seuraa lisää pauhua myöhemmin. Asunnon pinta-ala on riittävästi, melkein yhtä paljon kuin ennen muuttoa Suomesta. Hinta ei ole halba muttei ylikalliskaan, ja on oikeastaan aika kivaa päästä muuttamaan pois dormiksen tarkan kontrollin alta.

Pian siis voivat vieraatkin istua iltaa myöhempään kuin iltakymmeneen ilman että alakerrasta soitellaan. :-)

Tänään in

1. Haalean suolaliuoksen kaataminen nenään
2. Sievä ja pirteä japaninope joka puhuu alarekisteristä eikä sano "Suomesta? Suomi, hmmm...":n jälkeen "Nokia! Auroraborearisu!" vaan "Tove Jansson? Tykkään Nuuskamuikkusesta."
3. Kesäsade, joka tosin enimmäkseen oli eilen (asfaltti joka tuoksuu lämpimältä ja kostealta, Helsinki heinäkuussa, väy)
4. Ohjaaja joka jutteli mulle vittuilemati
5. Satunnaiset kohtaamiset paikallisten kanssa siten että en ole enää täysin ummikko vaikken ymmärräkään vielä ihan tarpeeksi ilman käsienheilutusta

Bonusraita: mitähäh. Jo aikoja sitten rupes huomiota kiinnittämään kotikadulla aamuisin esiintyvät multakasat erään liikkeen ovella. Kiotoon lähtiessäni otin sitten kuvan niistä viimein, ohessa. Kasat ovat olleet paikallaan joka ainut kerta kun ohitse ollaan kuljettu kävellen vkloppuina ennen liikkeiden avautumista. Arkiaamuista en vanno mitään: ajan yleensä nopeasti ohi pyörällä vielä kun on pimeää enkä katso sivuille laisin vaan eteeni vain tuolloin. Mutta aina kun oon katsonut niin kasat ovat siinä. Illalla liikkeiden ollessa auki ei mullasta näy jälkeäkään.

Tänään läksin aamulla loiteroiden myöhään töihin, en jaksanut kaivaa pyörää esiin, ja havainnoin kasat taas. Tällä kertaa näin myös kun edessäni kulkeva täti oli hiukan kasoihin päin kääntyvinään ja kumartaa pokkasi myös hän.

Joten mitä kummaa? Onks kasat joku pyhä asia, pahanhengenkarkoitin, mitä? Valitettavasti en osaa edes sanoa mikä liike just tuossa kohtaa sitten oikein on -- alasvetosuojan edessä ollessa on vaikea nähdä, ja illalla en ole koskaan muistanut koko juttua. Ehkä huomenna vois koittaa, ehkä onnistuu, ehkä ei. Jos juurikin sinä satut tietämään, kerro toki.

Nara-Kioto 21.-23.2. ja jotain snoukistelua

Jälkeenjääneesti laitettakoon lyhyt matkaraportti. Eiku pitkä.

Koska en Japanissa ole ympäriinsä kovasti matkustanut, kompensoin valitsemalla harvojen reissujeni kohteen mahdollisimman laajasti. Eli menen aina Kiotoon. Tällä kertaa siksi, että sinne suuntautui Tookoodain keväinen "sturdy trip". Ko. retkiä järjestetään kait kerran tai kaksi vuodessa, ja vain 2 vuoden sisällä kouluun kirjoittautuneet ulkkariopiskelijat voivat osallistua. Mähän olen toki ollut täällä jo kauemmin, mutta virallisesti pääsin oikeaksi opiskelijaksi vasta syksyllä, ja siksi saatoin päästä hyväksytyksi mukaan (ihan reilua, piti maksaa kirjoittautumismaksutkin viime syksynä uudestaan, vinevine).

Näiden "opiskelureissujen" silmiinpistävin piirre on että ne ovat sajraan halpoja. Tämänkertaiset speksit olivat että mennään shinkansenilla ensin Shin-Osakaan ja sieltä bussilla mutkien kautta Naraan, yövytään siellä, siirrytään seuraavaksi yöksi Kiotoon ja juostaan siinä ohessa läpi ainakin kuudensadan nähtävyyden ja muutaman meluisan tabehodailounaspaikan. Koko lystistä (matkat, hotellit, suuri osa aterioista, temppelien sisäänpääsymaksut etc) joutui maksamaan vain 12000 yen, eli vähemmän kuin pelkästään shinkansenlippu sinne ja takaisin. Tästä syystä matkat ovat myös melko suosittuja, enkä kurjana tutkijaopiskelijana edes yrittänyt päästä mukaan aiemmin.

Matkan kohde vaihtelee vuodesta toiseen jossain määrin, mutta useimmiten ilmeisesti mennään just Kiotoon. Hokkaidokin on ollut joskus määränpäänä, ja vähän oli mulla olo että jos odottaisin seuraavaa sinne suuntaavaa matkaa, mutta kun maaliskuun alussa lafka ilmoitti että vielä olisi tälle reissulle paikkoja jäljellä niin en malttanut. Hyvä niin. Ensisijainen tarkoitus oli tavata ihmisiä, kun monet vanhat koulun tutut ovat jo palanneet muihin maihinsa vieraisiin ja uusiin en ole ehtinyt tutustumaan viime syksyn puristuksen aikana tai sen jälkeen.

Ja enpä sitten päätöstäni yhtään katunut, paitsi sen puoltuntisen kun seisoskelin tapaamispaikassa muitten 80 lähtijän kanssa, enkä tuntenut niistä ketään ja kaikki muut tunsi toisensa. Alkukankeus jäi siedettävän lyhyeksi, ja oli kiva huomata että parin vuoden ikäero ei vielä niin mahottomasti eristä tulokkaista. Kas kun on ollut vähän semmoinen Hittojako mä tässä kolmikymppisenä vasta valmistun ja kaikki muut on tuommoisia nuoria leijonia enkä yhtään kuulu heihin -olo.

Nähtävyydetkin olivat kivei, mukaanlukien Naran puiston villipedot jotka söivät porukan taskuista paperit, ja mun hihat, ja villapaidan reunan, ja reidet mustelmille. Olin elukoista varoitettu etukäteen mutta silti niiden röyhkeys hiukan yllätti. Joku paikallaolijoista jälkeenpäin leikitteli idealla että miksi just peuroja pitää olla, hevoset tai vaikka lehmät olisivat kanssa kivoja. Mä en kyllä menis niiden isojen hampaiden purtavaksi jos käytös olisi samanlaista, se on varma.

Kiotossa kierreltiin lukuisissa temppeleissä, joista suurimmassa osassa olin vieraillut jo aiemmin. Kuvaavaa oli että kuuluisassa zentemppelissä sen kaikista kuuluisimman kivipuutarhan äärellä opas ehdotti että nyt käytämme 10 minuuttia hiljaa istumiseen, ja sitten 10 minuutin ajan ehditte kiertää temppeliä muuten, ja sitten mennäänkin takaisin bussiin. "Äkkiä nyt, asento-meditoikaa-rammingspeedfastforward!" Ko. hetkellä sää oli harmaa ja just tismalleen sopiva siihen että kiviä ja puiden roikkuvia oksia ois jäänyt tihrustamaan pidemmäksikin aikaa sateen ropistessa rauhoittavasti taustalla.

Uutuutena kierrettävien listalla oli mulle epähopeinen Hopeinen Paviljonki (Ginkaku-ji) josta tykkäsin enemmän kuin Kiotossa aikaisemmin missään. Jälkikäteen analysoidessa pääteltiin että ehkä se oli se maiseman suomalaista kuivan kankaan mäntymetsikköä muistuttava puutarha mikä kolahti. Oli mikä oli, pysähtymisen ja tuijottelemaan unohtuilemisen tarve oli suuri.

Lisäksi yksi iltapäivä käytettiin pienemmissä ryhmissä kiertelyyn paikallisoppaiden (reippaita eläkeläissetiä ja -tätejä) kanssa ja toinen käsityökeskuksessa askarteluun. Meitsin reissu vei sakemuseoon, jossa paitsi jyvänhionnan saloja ja perinteisen kaupunkitalon sisuksia esiteltiin myös talon sisäpuutarha kaukaa kalliilla tuotuine koristekivineen.

Notta phuh. All in all, Nara oli kerrassaan kiva paikka, ja Kiotostakin sain enemmän irti kuin aiemmin. En pelännyt eksymistä eikä ollut paineita nähdä erityisesti mitään ja omalla ajalla iltaisin kiertelin paljon pikkukatuja ja törmäsin joka kerta paitsi mukaviin tunnelmiin ja maisemiin, myös johonkin vastaavalla kierroksella olevaan Tookoodain opiskelijakaveriporukkaan -- oi mikä loistava ryhmääntunkeutumistekosyy tällainen sattuma aina on. Porukka oli eri mukavaa ja näin viimeinkin sievän mutta kovasti kiireisen maikon, vielä ihan vahingossa ja odottelematta.

Myös hotellien illalliset olivat tyypillisen hienoiksi nykerrettyjä tuhannen eri pikkuruokalajin kokonaisuuksia, ja onsenit palkitsivat.
---------

Ja reissusta toiseen, kun kotona oli levätty päivä, lähdettiin ekaa kertaa Japanin lumille snoukkailemaan (tai no, ekaa kertaa snoukkailemaan ikinä minnekään) Yoen asiantuntevassa seurassa. Misuterii tsuaa rules: halvalla päästiin ja aurinko paistoi ja ykskään luu ei mennyt murki tai kallo halki. Kiotossa alkanut flunssa paheni kyllä siihen malliin että maanantaina piti palata duunista keskipäivällä kotiin ja nukkua tiistai-iltaan saakka, ja lihaksiin koski, mut ei se mitään. Tekisin uudestaan. Kokemuksesta tarjolla myös Yoen kuvaama ja kasaan editoima liikkuvakuvallinen dokumentti. Yo! (Ohop, liimasinpa ensin ihan väärän linkin, nyt korjattu)

---------

Entä mitä tänään tapahtui? Sain apurahapaperit, niissä oli tarpeeksi enkkua, täytin kaikki lomakkeet ihan ite ja käväisin postin auetessa hakemassa itselleni sinne säästötilin (edellytys apurahan maksamiselle). Puhuivat mulle japania kuten tavallisestikin siellä tekevät mutta tällä kertaapa mä puhuin urheasti takaisin ja ymmärsin ihan (melkein) kaiken (ehkä (katotaan sitten kahden viikon päästä kun sen pankkikortin pitäis tupsahtaa postista)). Sähelsin vain ihan vähän, sanoin monta kertaa hai, ja nyökkäilin myös monta kertaa vaikken olisi just sillä hetkellä mitään ymmärtänytkään. Kyllä ne ehkä jo melkein luuli mua paikalliseksi. Muitakin asioita toimitin The Kielellä, ja sen lisäksi jouduin hississä jonkun japanilaisen suomimusiikkifanittajatytön sanallisen uteluhyökkäyksen kohteeksi mistä selvisin ehkä lähes kunnialla käyttämättä juuri lainkaan englannin sanoja tahi viuhtomakieltä.

Höh, nää tän päivän pikkuriikkiset kielivoitot tuntuu paljon hulppeammalta kuin koko apurahapäätös eilen. Kaikkea sitä. "Äiti kato, mä osaan ihan ite!" :-)

Jaiks

Sain sit apurahan.

Hyvään aikaan kun viikonloppuna on jo sovittu apujapanilaisen kanssa et mentäis uutta kämppää hakemaan -- dormis kun laittaa meitin nykykämpän kiertoon joskus kolmen viikon päästä. Ihan kiva tietää et niitä keymoneyitä yms muita ei tartte nyt sitten ehkä tartte maksaa vain vuoden asustelun takia, että suunniteltu asuinpaikka on todennäköisesti just se oikea, ja että vuokranmaksuun pitäis olla tarpeeksi jeniä luvassa.

Pelottavaa kyllä, kun en ekan lukukauden aikana saanut tehtyä tutkimukselleni mitään japaninkurssin takia, ja sen jälkeenkään en ihan vaan omista henkkohtaisista laiskuus/pelkoisuus/hätäily/kyvyttömyysvammoistani johtuen. Nyt sitten pitäis saada jotain aikaiseksi ettei kiltti kiva proffani joudu häpeään suositeltuaan meikää lusmua.

Iiks, mut hienoa, mut iiks. Iiiks.

Edit:
Niinsiis, käytännössä tämä kai tarkoittaa sitä että jatkan gradschoolissa Tokyo Techissä vielä kolmisen vuotta.

Uusivuosi

Sateisen sunnuntain kääntyessä pilvisen kalseaksi, vääntäydyimme Yokohaman Chinatowniin katselemaan sian vuoden alkujuhlallisuuksia. Meteliä ja kansanhuveja oli odotettua vähemmän (ei niin että oltais erityisesti tiedetty odottaa mitään), mutta söimme höyrytettyä lihapullaa (täkäläisittäin niku- tai joku muu man, kiinalainen nimi ilmeisesti baozi). Pulla lämmitti, vaikka henkkoht tykkäisinkin että olis enemmän tujuja mausteita heissä. Ehkä joissain onkin, eivät kuulu suurimpiin suosikkeihini joten etten ole kovasti sämpläillyt.

Paleltiin siis kovasti, ja olo alkoi muistuttaa alle linkitettyä pandaressukkaa (ref. Krabsy: ensimmäinen lelu ikinä joka melkein alkaa itkettämään) kun mistään mitään tietämättöminä matelimme ympäri Chinatownia, jatkuvasti ruuhkiin törmäillen.

Tieto tapahtumista etukäteen oli että "siel pitäis olla joku kulkue joskus neljän ja kuuden välillä", ja että tieto ei ole edes ehkä kovin luotettavaa (kaks vuotta sitten yritettiin tätä samaa viimeksi ja silloin päädyttiin alueen porteille juuri siinä vaiheessa kun juhlallisuudet olivat loppuneet). Kokeilimme seisomista erilaisissa kadunkulmissa joissa oli erityisen ruuhkaista (jos ne muut vaikka tietäis jotain), mutta no luck. Aina kun kylmä kävi liian sietämättömäksi, haahuilimme taas. Kahteen kertaan etäältä näimme että jossain selvästi tapahtuu jotain, mutta paikalle ehtiessämme kaukaa näkemämme kiiltelevät lohikiärmepäät olivat aina mystisesti hävinneet.

No, palelsi, meikä lipitti konbista ostettua odenia, mutta ei auttanut sekään kuolevaan pilehenkeen ja taistelutahtoon ja päätimme suoria kotiin lämmityslaitteen alle. Sattumalta sitten melkein alueelta ulos päästyämme, Keihintohoku-linjan ja Ishikawachon aseman jo siintäessä, kävelimme suoraan alkamassa olevan tanssitilaisuuden keskelle. Mitä tästä opimme -- aina kannattaa luovuttaa ajoissa? No anyways, vaikka kylmä oli yhä, oli tanssi ihan kivaa katseltavaa, alla rähmäisesti kasaan lähmitty kooste (mä en osaa leikkiä liikkuvan kuvan kanssa).

Selvisi sitten sekin miksi aiemmat ääntä kohti juoksun yritykset aina feilasivat: tapahtuma räiskähtelee äänekkäimmin nimenomaan loppuessaan, ja yleisessä ruuhkametelissä se oli ainoa jonka etäämmälle kuuli. Videolta tämä ei kyllä näy, pääs muisti kamerasta loppumaan ennen aikojaan.

Mut nähty on, ehkei jaksa ens vuonna enää palelemaan, tai jos niin villahousut jalassa.

Mäkiä ja lätäköitä

Yay talvisäälle joka viime aikoina on ollut niin suloisen kirkas. Edellisviikonloppunakin pääsi ihastelemaan kaukaisia maisemia, kuvia tapahtumasta löytyy jokunen. Maisemien lisäksi löytyi jotain elukoita, reissu oli jees. Ja paitsi ulkoilua, liittyi tapahtumaan myös vaihteeksi Japani yllättää -kokemus.

Kävelyn jälkeen oli määrä poiketa kotimatkan varrella Krabsyn duunikaverin dormissynttäribileessä. Koska moinen on kurjaa hikisenä ja haisevana, ja kun aikaakin oli, päätin kipaista ensin jossain kylpylänkaltaisessa puhdistautumassa. Varsinaista onsenia ei kartan mukaan Shibusawan aseman (vaelluksen alku- ja lähtöpaikka) tuntumassa ollut, mutta joku kuuman veden merkki löytyi. Päätin kokeilla onneani.

Vaeltaessani harmaita ja kävelijöistä autioita teollisuusalueen takapihan oloisia katuja, en ihan jaksanut uskoa että onnistaisi - tai korkeintaan odotin jotain harmaata pientä nuhjunurkkaista sentoa. Yllätys olikin mieluisa ja suuri, kun paikka paljastui ihan oikeaksi kylpyläksi, ravintolapalveluineen kaikkineen. Länsimaalaisille se ei kuitenkaan ollut suunniteltu, joka ainoa info/suuntakyltti ja ohjelappunen oli pelkästään japaniksi. Henkilökunnan avulla sain kuitenkin ostettua automaatista itselleni kylpyyn oikeuttavan lippusen, ja mutuilua ja matkintaa harjoittaen päädyin onnellisesti oikeaan paikkaan.

Ja oli se kiva paikka. Ulkona monenmoista allasta, vesiputousefektein ja moninkertaisin superterveysmineraalein varustettuna. Oma suosikki oli maitovetinen (tai mikälie mut kumminkin) kylpy, lähinnä päätuen ansiosta. Kuvittelisin että iltasella voisi olla mukavaa tuosta asennosta tähtiä tarkastella.

Sisätiloista löytyi myös sauna, jossa tokikaan ei voinut löylyä heittää, mutta lämpö oli sentään rohkeat 90 astetta. Ylellisyystunnetta toi se että lauteet oli pehmustettu paksuilla pyyhkeillä -- ja kummallista fiilistä taas se että saunan seinään oli kiinnitetty telkkari, jonka saippuaoopperameteliä ei voinut ignoroida.

Piste iin päällä oli sisätilojen kylmäallas, siihen välillä pulahtaen sai kylpybilekunnon säilymään. Tai ainakin siinä vaiheessa sen luulin olevan.

Jo ollessani lähdössä, havaitsin kylpyhuoneen seinässä mainoksen. Sen verran ymmärsin, että kakkoskerros on olemassa, ja että erebeetaa (hissi) on väline jolla sinne olkaa hyvä voitte mennä, kudasai. Ja totta, huoneen takanurkassa olikin ovi josta myös löytyi erebeetaa-maininta. Samannäköinen ovi kuin ne muut jotka vievät osa hierontahoitoihin, osa henkilökunnan ties mihin tiloihin. Hirvitti hiukan, mutta koska hämmästellessäni ehdin yhden tytön huomata ko. ovesta ulos kulkevan, päätin testata.

Oven takaa löytyi pieni käytävä, jossa lukuisia private-kyltillä varustettuja ovia. Ja hissi. Pinkit seinät, lattialla jälleen kasoittain pehmeitä pyyhkeitä. Pyyhkeiden läsnäolo huojensi, mutta ei voi kuin tunnustaa että tekee tiukkaa sijaita alastomana hississä nenäliinaa pienemmän suojan kera, matkalla jonnekin missä ovien väistämättä auetessa on (oletettavasti kenties toivottavasti) lisää kylpyläasiaa, asiallisesti vaatettuneen häkeltyneen väkijoukon sijaan.

Ja eipä siinä mitään, yläkerrasta löytyi lisää epähöyrysaunoja (joissa tosin makuuteltiin lattialla pienten sermien suokissa), sinihohtoinen psykedeelinen chillailuhuone jäähuurteisine kylmäputkineen, ja oleskelutila koristettuna joulukuusen lailla puettuihin koivuihin. Olin huojentunut, ja kevyellä tapaa hilpeä.

Kokonaisuudessaan päivä oli yksi loistavimmista pitkään aikaan. Haikille lähdin kipeän aikaisin, ja kävelin koko valoisan ajan. Oli kevyitä kontakteja, satunnaista bussi/kylpyläneteisläppää. Kylpy oli ihku. Iltapala kylvyn jälkeen täydellinen, bentosushia pimeässä puistossa. Jotain vähän erilaista muistuttamaan siitä että en mä ole tässä maassa iiiihan kaikkea vielä nähnyt vaikka niin kyllästynyt usein erehdyn väsyneenä olemaankin.

Jaksais vaan pitää noitten hyvien päivien muiston mielessä. Sikspä ehkä niistä koitan kirjoittaakin. Duunin arki kun ei tällä hetkellä niin mahdottoman hohdokasta ole, vähän liikaa tuppaa väsy painamaan joka askelella.

Ens viikolla lisää kokemuksen mahdollisuuksia: Tookoodain kevätretki, kolmen päivän kierros Naraan ja Kiotoon. Jälkimmäinen toki jo monesti nähty, mutta jotain uusiakin temppeleitä on luvassa, ja niistä vanhoista voisi tällä kertaa koittaa saada enemmän irti uudella hulppealla kielitaidolla (:-P) kun on oppaitakin luvassa. Ja Narassahan ei ole tullut ennen käytyä. Plus, päämotivaationa reissuun lähdölle on toki tavata immeisiä joihin voisi sitten jatkossa enemmänkin kampuksella törmäillä. Jipjei.

Owari!

Se siitä japaninkurssista sitten. Loppukoekin meni hyvin, samoin kuin loppujuhlallisuuksien pakollinen puhe. Vaikkei spontaani puhe vielä (yhtään) sujukaan, on taidot sentäns kehittyneet sen verran että sai tuotettua tekstiä paperille suhteellisen järkevän kokonaisuuden ja vielä luettua sen pahemmin kakomatta. Jee.

Kurssinlopetuspalkkiona yönylivaellusreissu. Tuli paitsi käveltyä pitkään pimeässä ja käytettyä ekaa kertaa kenkien jääpiikkejä (vastahan niitä on puoltoista talvea kanniskeltu talvivaelluksilla), myös kohdattua Fuji lähietäisyydeltä. Oli se nätti.

Reissun olisi voinut tehdä pidempänäkin, uusinta on jo mielessä. Tällä kertaa siten että auringonnousun sijaan olisi kuvan paikassa jo edellisenä iltana näkemässä kun aurinko laskee ison vuoren taakse. Seuraavana päivänä vois sitten kävellä kevyen neljätuntisen kaukaisuudessa häämöttävälle järvelle ja viettää siellä turisteillen aikaa myöhäiltaan tai jopa seuraavaan päivään. Paikka kun on täynnään moninaisia viehättäviä juttujuttuja, onseneita löytyy ja huvipuistokin. Sigh.