Merkeistä ja merkityksistä

Aka. käännösyritys ja hyvin lyhyt mutta sitäkin sekavampi oppitunti kanjinluentaan.



1. Asiaankuulumaton johdanto, eli miten päädyin tätä miettimään. Viikonlopun (kuten niin monen viimeiaikaisen) vaelluksen kohde oli "Takanosun autiomaja". Tarkemmin ottaen autiomajassa en ole nukkunut sitten viime syksyn, ja majan läheisellä aukiolla (johon on pystytetty useita pöytä-penkkiryhmiä matkailijoiden mukavuudeksi) olen yöpynyt teltassa vain kerran. Tarkka majoituspaikka on ollut joka retken alkaessa vähintäänkin epäselvä, ja riippunut mm. siitä missä on ollut tilaa. Jos ahtaalla vuorenhuipulla on jo jonkun teltta (kuten mm. Takanosuyamalla on tähän mennessä aina ollut), ei paikkaan mielellään asetu.

Takanosun lähimaasto on harjannetta. Harjanne kulkee Mutsuishiyamalta useiden välihuippujen kautta aina Tokion korkeimmalle huipulle Kumotoriyamalle. Takanosun viereinen (Kumotorin suuntaan) huippu on suhteellisen hiljainen muutamasta syystä: rinne on epätavallisen jyrkkä ja liukas, ja huipun pääsee kiertämään tasaista polkua pitkin. Kiertopolku ei paljoa kierrä ja se on suunnattomasti nopeampikulkuinen kuin huippujen yli kiipeäminen, ja siksi valtaosa mm. Kumotorille suuntaavista käyttää sitä.

Toissaretkellä huipulle oli majoittunut telttaseurue ja bivyssä uinuva yksinäinen matkaaja. Teltta nähtiin Takanosua kiertävältä polulta jo kaukaa, bivyhahmo taas vasta seuraavana aamuna vuoren yli palattaessa (tosin henkilöä ei oikeasti näkynyt, kun se oli siellä säkissään piilossa). Suunnattiin siksi silloin Mikon kanssa kiertopolkua kyseisen huipun ja seuraavan huipun väliselle satulalle, josta on loistavat Fujinäkymät, mutta jossa auringonlasku ja -nousu jäävät naapurihuippujen taakse.

Tällä kertaa huippu oli typötyhjä ja majoituin siellä ihan yssisseni, mutta tästä on puhuttu tarpeeksi jo edellisessä entryssä. Kun aiheesta aiemmin kirjoittelin, harmittelin kovasti sitä etten tiedä vuoren nimeä. Mukanani ollut kartta on japaninkielinen, ja vuoren nimi on kirjoitettu siihen pelkin kanjein. Vasta eilen illalla päähäni viimein pälkähti että minähän omistan myös Okutaman alueen englanninkielisen kartan, ts. vuorten nimet on kirjoitettu ihan meikäläisin merkein. Nyt saisin selville ainakin sen miten vuoren nimi luetaan, ja voisin sitten blogissa/flickr:issä pröystäillä kertomalla missä olin!

2. Kielipohjustusta Vuoren nimi on, kaikessa yksinkertaisuudessaan:日影栗峰, eli Hikagenagurinomine. Nimi on siinämäärin monimutkainen pötkylä, että päättelin että ainoa tapa miten pystyisin sen muistamaan olisi jakaa se osiin, ja ymmärtää eri osien merkitys.

Englanninkielisen kartan tarjoama luenta ei mielestäni ole täysin vastata japaninkielisen kartan versiota, tavu "no" puuttuu. Pelkät kanjit lukien nimi olisi Hikagenagurimine. Jos "no" lisätään hiraganana, nimi kirjoitetaan: 日影栗の峰.

Tää on perin epäkielitieteellsesti sanottu, enkä muista mitään termejä, mutta menköön. No-partikkelia käytetään mm. genetiivin markkerina, ja vähän suomenkielen tapaan myös sanayhdistelmien rakentamisessa. Esimerkiksi: kinou-no-shinbun: eilisen sanomalehti. Partikkelin kirjoittamatta jättäminen ei ole nimissä lainkaan tavatonta. Mm. Tokion kuuluisa keskustan kiertojunalinja on nimeltään 山手, Yamanote. Kanjit nimessä ovat vuori, 山 (yama) ja käsi, 手 (te). Sanayhdistelmä kuitenkin luetaan yamanote, vuorikäsi/vuoren käsi. Näin siis päättelemmä että "Hikagenagurinomine":ssa no:ta edeltävät sanat määrittelevät sanaa "mine". Tämä osuus oli helppo.

Odotin vaikeuksien alkavan lähtiessäni tulkkaamaan loppuosiota. Ensinnäkin, kanjeilla on yleensä joku perusmerkitys, mutta sen lisäksi aina useampia sivumerkityksiä ja lukutapoja, riippuen siitä missä yhdistelmässä ne esiintyvät. Pitkäpötkyläsanassa kuten tässä käsittelemäni Hi...jne voisi olla ongelmallista jaotella yhdistelmät merkityksellisiin, järkeviin osiohin.

Selitän ensiksi hiukan tätä monen luentatavan syndroomaa. Otetaan esimerkkinä sana vuoren nimessä esiintyvä 名. Sen eri mahdollisia eri luentatapoja ovat:　"mei", "myou", "na" ja "to". Sanassa 有名 (yuumei*, kuuluisa), luenta on "mei". Sanassa 名前 (namae, nimi) se on "na". Erityisen vaikeita ovat paikkojen nimet, koska niissä lukutapa voi määräytyä alueen ihmisten tottumuksen mukaan, kenties jo ammoin unohtuneesta syystä. On usein turhaa lähteä satunnaiselta japanilaiselta kartan kanssa kysymään että mitenkäs tämä nimi luetaan, hekään eivät välttämättä tiedä jos paikan nimi ei ole tuttu.

Käsitelläänpä toisena esimerkkinä tästä moniluentailmiöstä vielä vaikkapa aiheeseen liittyvä 山 (vuori). Tunnetuin lukutapa on varmasti "yama", ja se onkin johtanut monet ulkkarit puhumaan virheellisesti "Fujiyama":sta. Muita mahdollisia luentoja ovat "san", "sen", "sa", "yano" ja "yan". Useiden vuorien nimessä lukutapa on tosiaankin yama: Takanosuyama, Oyama, Tanzawayama. Suhteellisen tyypillinen on kuitenkin myös "san": Fujisan, Mitakesan, Nantaisan. Olen miettinyt liittyykö san/yama-jaottelu vuoren pyhyyteen: kaikki edellämainitut san:it ovat jonkiasteisia pyhiinvaelluskohteita. Toisaalta, myös Ooyama ("iso vuori") on jonkin sortin pyhä vuori -- mutta ehkä Oosan kuulostaisi vaan liian tyhmältä. Jos joku tietää tästä enempi, kertokoont mulle, olkoont niin hyvä.

Tulkintavaikeus on olemassa myös toiseen suuntaan: tietämättä kanjeja ei lukutavasta voi aina tietää sanan merkitystä. En keksi nyt mitään mielenkiintoista esimerkkiä, ja otan siksi tähän ekan jonka saan jotenkuten puristettua mieleeni: "matsu". Luentaa vastaavat kolme kanji/hiraganayhdistelmää ovat:松 (pine tree), 待つ (to wait) ja 末 (the end of; powder). Luenta esiintyy myös mm. sanassa matsuri, 祭 (festival; feast).

Jos tämä kaikki kuulostaa monimutkaiselta (ja kanjit vaikeilta oppia): juu olen ihan samaa mieltä. Entä sekavalta? Ei ehkä niinkään (paitsi ehkä mun selitys, joo). Monimerkityksisiä sanojen ilmiasuja on meikäläisessäkin systeemissä: esim. kurkku ja kurkku, tai vaikka englannissa se vaikeus että ei voi aina tietää onko kyseessä substantiivi vaiko verbi. Sen sijaan että sanan "todellinen merkitys" fiksattaisiin selkeästi kirjoitusmerkein, joudumme päättelemään sen kontekstista. Hanakalata, eiköstä.

3. Tulkintayritys, viimeinkin. Tämä käännöstehtävä oli siksi suhteellisen helppo, että tiesin sekä kanjit että lukutavan. Yllätykseksi myös ensimmäisten kahden kanjin yhdistelmä on sangen vakiintunut, ja samoin kahden viimeisen kanjin merkitys on yksikäsitteinen. Ensimmäinen jaotteluyritykseni oli seuraava:

日影 (hikage): sunshine
名 (na) name; reputation;
栗 (kuri -- yhdistettynä toiseen sanaan k liudentuu g:ksi): Japanese chestnut
峰 (mine) peak; ridge;

Ylläolevan perusteella mietin kahta mahdollista tulkintaa: "Auringonpaisteestaan kuuluisa, myös kastanjoita vimmatusti kasvava harjanne", tai "auringonpaisteinen, kastanjoista kuuluisa harjanne". Lopulta päätin kuitenkin myös googlata kanjeilla 名栗 (naguri), sen lisäksi että etsin sitä sanakirjoista. Yritys ei mennyt kovin hyvin, sen verran viisastuin että tiedän nyt että Naguri on ilmeisesti kylä tai kaupunki Saitaman alueella. Epäilen myös olisiko se ehkä jokin erityinen kastanjalajike, mutta tälle en ole löytänyt mitään vahvistusta netistä -- se vaan sopisi tähän niin kovin hyvin.

Ylipäätään nimi lienee hyvä: harjanne on pitkä, ja Okutamassa harvinaisen aurinkoinen. Yleensä rinteet ovat istutetun seetrimetsän peitossa, mutta tämä harjanne kasvaa lehtipuuta (lienevätkö kastanjoita sitten, en tiedä), ja koko Mutsuishiyamasta Kumotorille vievä polun pätkä on lähes koko ajan puiden varjosta vapaana ja lounaaseen (?) aukeaa tosi hyvät näköalat Fujille asti.

Ja ketäköhän tää käännösyritys (johon -- raportointeineen -- paloi ihan kiitettävästi työaikaa) nyt sitten hyödytti? Tjaa-a. No, mua, nyt muistan vuoren nimen. Ainakin pari päivää.

Vielä lopuksi, tämän postauksen kuvaan liittyen. Kuva on panoramayritelmä auringonnoususta Hikagenagurinomigen huipulta. Laitoin käännösyrityksen tiivistelmän kuvan selitetekstiin, jos vaikka joku osais ottaa kantaa. Kuva ei ole kovin hyvälaatuinen, tiedetään. Taivaat vaihtaa siinä sietämättömästi väriään. Otin kuvat vapaalla kädellä aamuhämärissä joten linjaus oli hiukan hankalaa. Lisäksi en osaa käyttää Mikon semijärkkäriä kunnolla, ja automaatilla vain räpsin. Seurauksena, kuten arvata saattaa, on että valotus on hiukan erilainen joka kuvassa. Koitin kevyesti photoshoppailla tilannetta paremmaksi mutta, no, niin no. Seuraava projekti on hankkia kevyt tripodi ja opetella käyttämään kameran manuaalimoodia paremmin, ja ryhtyä tehtailemaan parempia panoraamoja. Kun ei siellä vuorella vaan tule mistään mitään jos yrittää mahduttaa kaikkialle avautuvan mahtavan näkymän kapeaan standardikuvaan. Semmoista se on.

*(Edit: Yoe huomautti että merkkaamani yuumein kanjiyhdistelmä on hiukan erikoinen. Vaihdoin sen yllä tavallisempaan. Tämä on asia jota ajattelin olla käsittelemättä, mutta kun kerran lähdettiin niin tässä lyhyesti: Yuumei voidaan kirjoittaa kahdella tavalla: 有名 tai 勇名. Molempien merkitys ja lukutapa on about sama. Eli tässä vielä yksi lisäkäännös tähän tulkintaan: joskus eri kanjit tai yhdistelmät sekä luetaan että ymmärretään samalla tavalla. Mutta ei siitä sen enempää.)

Synttäripaatii

Perjantai-iltana koko viikon sadettaharmaata vklopulle näyttänyt tiedotus parani yllättäen lähes välttäväksi. Lauantaiaamun kuudelta päivittynyt tiedote oli jo loistava: kirkasta ja aurinkoista, ei vielä kuitenkaan tukahduttavan kuumaa. Pakkasin siis äkkipäätä repun ja lähdin mäkeen. Alla aiheesta vähäsanaisesti, paitsi jos kertoo kuvien määrän tuhannella ja laskee sen.



Laitoin teltan pystyyn silviisiin että kurottelemalla näkee auringonnousun ja Fujin, ja lojuessa kaukaisuudessa siintävät vuoret ja niiden takana Tokion öiset valot. Nukahdin seiskan maissa katsellen hämärtyvää, sinistä maisemaa, valvoskelin keskiyön maissa katsellen sitä pimeänä (ja niitä Tokion valoja), ja lopulta nousin puol neljältä juuri minuutilleen ajoissa näkemään taivaan ensimmäisen punerruksen.



Kakkukin oli.



Auringonnousun katseltuani käpästelin suoraan kolmituntisen pätkän alas, ja palasin kotiin alle vuorokausi lähdön jälkeen. Kuvassa sankaritar ite, naamoineen kaikkineen. Niin ja hiuksetkin on, juu.

Suihkun jälkeen tie suuntasi Mikkosen kanssa ostamaan korkokenkiä ja jäätelöä. Korkokengät ei sit mahtunut ees mun varpaisiin, mut jätskiä syötiin. Ovat uudistaneet Green Bellissä makuvalikoimansa! Olis ollut olut- ja viikunajätskiä muun muassa, minä tosin tyydyin inkivääriin. Ekan inkiväärisyyden jälkeen se maistui koko ajan enemmän ja enemmän.. juustokakulta. Eikä vain mun mielestäni.




Ja jotta päivä ei ois päättynyt vielkään, osallistuin Yoen opastuksella SL:aan (ja sielläkin oli kakkua, kiitos!). Piti pistää tykille näyttö et ihmiset ois oikeamman kokoisia, mutta se ei ehkä ollut kaikkein paras ratkaisu. Väsytti siinä määrin että pakenin paikalta kesken. :-7 Ehkä se on se tänään kertynyt lisävuosi kun uuvutti.

Villi päivä.

(Edit: typoja ja älyttömyyksiä. Taitaa tosiaan väsyttää.)

Näkökulmia

About kuukausi sitten ehdotti japanituttu illastamista Shinbashi-aseman lähettyvillä, ja tapaamispaikaksi "SL Hirobaa". En ollut koskaan moisesta kuullutkaan, mutta google auttoi: kyseessä on vanha höyryveturi aukiolla aseman vieressä (Steam Locomotive => SL, hiroba = aukio). Veturi muistuttaa siitä että Japanin eka rautatie kulki Shinbashista Yokohamaan (avattiin kai 1872 tmv). Mutta joo, kaveri tavattiin, veturi löytyi suht ongelmitta, ja illastettiin. Pikkuinen kanavartaisiin erikoistuva ravintola oli tosi viihtyisä, ja eipä siitä nyt sen enempää.

Eilen hypätessäni junaan Oimachissa kotiin palatessani, päädyin seisomaan junan keskikäytävälle menosuuntaan vasemmalle puolelle, ainoaan tyhjään mahdolliseen lokoseen. Käytäväseisomapaikoilta näkee junaseisosmastandardin mukaan asettuessaan kivasti ulos ikkunasta, ja Shinbashin asemalla levittäytyi suoraan nokkani eteen iso aukio jonka keskellä jökötti vaikuttava höyryveturi. Ei voinut millään lailla olla näkemättä tätä kokonaisuutta, eikä huomioimatta. Mutta silti tää oli taatusti eka kerta kun aukion havaitsin. Jopa tapaamisen jälkeen mulle on ollut hiukan epäselvää miten se aukio todellisuudessa junaratoihin verrattuna sijoittuukaan (suuntavaisto menee aina sekaisin asemansisäissokkeloissa).

Työmatkajunailu kyllä tulee kieltäämättä suoritettua varsin.. kangistuneesti. Aina pitää mennä päätyvaunuun koska siellä on yleensä enemmän tilaan, ja pyrkiä mahdollisimman etäälle ovista keskelle käytävää koska siellä on parhaiten tilaa hengittää. Aamulla tää on valitettavasti täysin mahdotonta koska ruuhka-aikaan juna on Uguisudanista Hamamatsuchoon (n. 15 minuuttia 25 minuutin matkasta) niin täynnä ettei oikein voi muuta tehdä kuin laahautua massan mukana. Palatessa on sentään vähemmän tukalaa vaikka istumapaikasta on yleensä turhaa haaveilla.

Mutta ihanks oikeesti mä oon jo kolmatta kuukautta kommutoinut samaa reittiä Uguisudanin ja Ookayaman välillä, ja kertaakaan en oo seisonut tuolla puolella junaa? Miten tapoihinsa luutunut sitä voi olla, ja miten paljon jääkään jatkuvasti näkemättä vain siksi ettei vaivaudu katsomaan?

On mun elämä tylsää kun tämmöisiinkin kiinnittää huomiota, joo-o. :-)

Älä ryyppää vuorella

Lauantaina osallistuin IAC:in vuoristoilijoiden seminaariin, elikä lähdin kuuntelemaan mitä japanilaisella lääkärihaikkerilla on sanottavaa terveydestä ja siitä huolehtimisesta vaelluksilla. Aiemminkin on IAC järkännyt "Ensiapu vuorella" tmv kursseja, ja yhteen osallistuin M:n kanssa pari v. sitten. Tuolloin kurssi keskittyi siihen että mitenkäkö nyt estämme sydänkohtauksen vuorella. Tai aivoverenvuodon. Tai -tulpan. Ja että mitenkä on riskaabelia laittaa potilaalle aspiriinia kun voipi ollakin tulpan sijaan se vuoto. Tää johtuu kaikki kai siitä että japanilainen haikkeri by default on reippaasti yli viiskympin kriisin. Lisäksi kuultiin kauhutarinoita siitä miten vaellusta edeltävinä iltoina henkilöt olivat iloitelleet alkoholin kanssa ja kaikki ne ainakin melkein kaatuivat sitten vuorella kuoliaana maahan noin vain poks yhtäkkiä.

Tällä kertaa meininki oli itse asiassa ihan sama, mutta lisämielenkiintoa tuli siitä että kaikki muut osallistujat osas Kieltä tosi hyvin, ja mä ainoana nolona käytin tulkkia takarivissä. Aina kun en ois tulkkia tarvinnut, se tulkkas, ja sit kun oisin.. no, kyl se silloinkin tulkkas. Ymmärsin kuitenkin enemmän kuin -- no mikä? Enemmän kuin minä aikaisemmin, vaikka. Oli ihan jännää ja päätin opetella urheiluteippausta sadan jenin huonostitarttuvilla jeesusteipeillä heti kun vaan jaksaisin.

Sunnuntaina oli vuorossa toisenlainen koitos: zazensessio. Yoekan alkuperäisen vainun ja (moninkertaisen) rohkaisun jälkeen tilanteesta tuli viimein tosi. Edellisen kerran tekosyytä en ees muista (taisin olla yönylihaikilla ja väsy sen jäljiltä), sitä edellisellä oli Ihan Oikeesti hiton ikävä yskä joka olis ollut melko kiusallinen hiljaisessa tatamisalissa kaikuessaan. Tosiasia kuitenkin on että joka ainut kerta, vaikka menemättä jättämisen syy ois ollut hyväkin, en vaan ole kerta kaikkiaan uskaltanuthalunnut mennä. Jos olisin, ois ne ihan hyvät syytkin ehkä jotenkin sutviintuneet ja kaikonneet. Mutku. Mutku!

Mikä on niin pelottavaa siinä että istuksii reilun tunnin hiljaa, ilman iippodia, ilman kirjaa, ilman nettiä, ilman mitään?

Löysin zentemppelin ongelmitta, se sijaitsee kuitenkin lähinaapurustossa ja olen oppinut käyttämään Google Mapsia japanilaisten osoitteiden kanssa (suurensuuri elämänhelpotus). Löytämistä vaikeampaa oli koputtaa temppelin ovelle. Ovia oli kaksi, ja molemmat olivat hiivatin hiljaisia siinä vaiheessa kun tulin paikalle aloittelijoiden orientaatiota varten. Temppeleitä on Japanissa jo toki tottunut näkemään, mutta en minä nyt niiden ovista sisälle yleensä mene!

Ovenpielestä löytyi sentään ovikello, ja vaikka sen ääni särki korvaa (ois kuitenkin pitänyt koputtaa, plää), se oli sentään jollain tavalla ns. normaali tapa tulla sisään jonkun asumukseen, vs. hiipparointi. Vastaanottokomitea (pikkuruinen munkkipoika) johdatti kakkoskerroksen odotushuoneeseen varmistuttuaan että puhun jonkinmoista japania. Odotushuoneessa otin sukat pois, kun kerta pyydettiin, ja istuin odottamaan orientaatiota jonka oli määrä alkaa 1/2h ennen varsinaista istuntoa.

Ja sit istun yksikseen, ja paperi-ikkunoiden takana on lasi-ikkunat raollaan ja kaupungin melske siellä. Nousen ylös ja lattia narahtelee ("kuuleekohan ne tuon, mitähän ne ajattelee että mä teen täällä, onkohan tää ookoo") ja katselen ympärilleni. Varastohuone, telkkari, kirjahylly lasin takana, monta kirjaa, kaikki kirjanselkämykset kanjeilla. Paitsi yksi, Camus'n Napoleon. Telkkarin päällä kasa avaamattomia laskuja/virallisen näköisiä kirjeitä, niitä ei kai vähääkään epäilytä että tänne tuleva tyyppi olisi.. niin mitä? Kiinnostunut toisten laskuista? Oma alunalkuinen epäilykseni siitä että "onkohan tämä tämmöinen vieraan ihmisen jättäminen yksin vartioimattomaan huoneeseen nyt viisasta" muuttuu ihmetykseksi omista epäilyksistä, siitä miten pahantahtoisina ja uteliaina muita ihmisiä pidänkään.

Puol tuntia ennen istuntoa mulle selitetään yksityisesti kaikki jutut, kun oon ainoa ensikertalainen. Missä kumarretaan, ja miten pyydetään ystävällistä läppäystä selkään jos istumisen kipu ja vaikeus käy liian suureksi. Palaan odotushuoneeseen joka on täyttynyt mm. Yoella, ja vähänkö on kivaa nähdä tuttu naama, ja saada kuulla viime hetken vinkit istumahankaluuden vähentämiseen.

Hitu ennen seiskaa soi jossain joku kongi ja tyypit odotushuoneessa heräävät venytyksistään/nuokuksimisistaan ja lähtevät kipuamaan kolmoskerroksen istuntosaliin (jolla varmaan on myös joku nimi). Kipuamme, istumme, etsimme istuma-asentoa, vääntelehdimme, kilikilikongi soi, jähmetytään.

Ja näin se menee: 3x25 minuutin pätkää istutaan Liik-ku-mat-ta, ja kunkin pätkän välissä pidetään 5 minuutin tauko. Ekassa satsissa mun vasen kantapää puutuu ja katse vaeltelee ja muutenkin ahistaa. (En voi! En voi olla paikallani! Mitä jos kantapäähän alkaa kohta sattua ihan hitosti! Entä jos 25 minuuttia kestää ikuisuuden!) Keskityn ajattelemaan ohjeita: lasketaan hengityksiä, yhdestä kymmeneen, ja kun tullaan kymppiin aloitetaan alusta taas.

Kakkospätkässä munkkipoika kiertää läpsyttimen kanssa ympäriinsä. Jos selkää tai jalkaa tai mitä vaan rasittaa, voi tehdä munkin ohikulkiessa merkin, ja saa oikeuden kumartua ensin vasemmalle, jolloin munkki pajauttaa läpsyttimellä oikealle puolelle selkää, ja sitten toistetaan sama toiselle puolelle. Pitkään liikkumatta istuessa oli mun mielestä hirveintä se että joku paikka puutui, jonka jälkeen ajatukset takertuivat just siihen paikkaan, ajatellen miten kantapäähän sattuu-sattuu-sattuu-saaattt... ja se ettei vaan ollut mitään muuta ajateltavaa. Luulen että selkäläiskäytysoperaatio auttaa useammalla tavalla sietämään istumista. Ensinnäkin se suo pienen selänvenytystauon, mutta lisäksi lämäytyksen aiheuttama kimoilu selässä on mukavampaa ajateltavaa kuin puutumiskipu: puutuessa kipu pahenee, lämäytyksen aiheuttama kirvistely taas heikkenee joka hetki. Paljon miellyttävämpää. Mut tää on vaan teoriaa, en mä kokeillut itse.

Istuntojen ja loppuseremonian sutralauleskelujen jälkeen tatamimatoille kasataan huoneen nurkasta leegio pöytiä, ja sitten juodaan vihreää teetä (teekannun tyrkyttäminen muille muodostuu lähes kilpailuksi) ja syödään keksiä, ja munkki puhuu ja muut kommentoivat hyvin harvakseltaan. En ymmärrä juuri mistään mitään, paitsi että on telkkariohjelmista kyse, ja sitten temppeleistä, ja nuorista ihmisistä näihin liittyen. Ehkä. Jälkeenpäin Yoe kertoo että puhuttiin myös tiikereistä. Selvä.

No miltä se sitten loppujen lopuksi tuntui? Eka istuntapätkä oli ehdottomasti se vaikein. Kahdessa seuraavassa oli huone hämärtynyt huomattavasti illantulon johdosta (helpompi olla kohdistamatta katsettaan erityisesti mihinkään), ja sain aseteltua jalkanikin niin ettei verenkierto blokkautunut mistään kohtaa. Kaiken kaikkiaan koko homman vaikein osa oli pitää silmänsä ja ajatuksensa vaeltelematta. Jos muistinkin laskea hengityksiä, havahduin usein vasta lähempänä toista kymmentä aloittamaan laskennan alusta, ja varsinkin munkin kävellessä hi-taas-ti näkökentän lävitse alkoivat silmäluomet väpättää ja katse halus välttämättä tarkentua ohittaviin varpaisiin. Istuminen itsessään oli fyysisesti paljon vähemmän vaivalloista kuin odotin, eikä se mitään tekemättä oleminenkaan nyt kovin vaikeaa ollut, paniikki ei loppujen lopuksi iskenyt. Mielenkiintoinen kokemus, voipi olla että uudelleenkin jaksaa. Saas kattoa.

Syömäpaikkojen ihanuuden ja sijainnin arvioimisen vaikeus

Liisa täggäs. Pitäis luetella Tokion parhaat syömäpaikat. Haastava tehtävä, enkä yritäkään oikeasti, en edes Uguisudanin alueen parhaita. Lisäksi lusmuilen: kirjoitan väärällä kielellä, otsikoin väärin, jätän aiemmin vastanneiden listan kirjoittamatta ja listaan liikaa rafloja (piti olla viis). Me bad.

Meikä ei syö ulkona paljoa, paitsi koulun ruokalassa, mutta jotain kivoja paikkoja sentään on päässyt parin vuoden aikana kertymään. Suosikkius ei synny allaolevassa listassa siksi että ruoka olisi erityisen herkullista vaan muista syistä. Ruuan syömäkelpoisuus on toki myös vaatimuslistalla. Minkään paikan osoitetta ei mulla toki ole laittaa. :-/

Ykköslemppari on ehkä Himawari, kaitensushipaikka Shinjukussa (linkki on Veran japaninvierailullaan ottamaan kuvaan). Suurin osa kaitensushiloista on mulle mieleen, koska oikeassa sushilassa arkailisin ottaa kontaktia kokkeihin, koska en tiedä läheskään kaikkien hyvien (jo maistamieni) annosten nimiä. Kaitensushilassakin toki joskus tilailen omia lemppareitani, varsinkin jos on hiljainen aika ja liukuhihnan annokset näyttävät nuhjuisilta. Parasta on kuitenkin jos on vilkasta, ja annoksia on paljon tarjolla: on helpompaa maistaa aina jotain uutta kun se vaan purjehtii houkuttelevasti siihen nenän eteen. Lisäks sushit on nättejä ja tunnelma rafloissa mielestäni mukava.

Mikä sitten tekee Himawarin suosiksi kaitenikoitten joukossa? Ensinnäkin nostalgia: StyYoe raahasivat meidät Himawariin pian Japaniinmuuton jälkeen, tais olla eka kaitenpaikka missä käytiin silloin. Lisäksi paikka on opettavainen ja helpostilähestyttävä: löytyy kuvallinen menu, josta löytyy sekä englannin- että japaninkieliset (kanoin ja kanjein) nimet annoksille. On kivempaa tilata annokset japaniksi, mutta on myös kivaa tietää mikä fisu/äyriäinen on kyseessä. Yleensä jos menut löytyvät, niistä puuttuu jompikumpi kielistä ja/tai kuvat.

Helppoutta lisää myös se, että suurin osa annoksista löytyy halvimmalta lautaselta (137 yen). Jotkin kaitenpaikat mainostavat ikkunoissaan isolla 99 yenin hintoja, mutta tällöin kyseessä on aina jokin surkea yksittäinen sisäänheittoannos, ja kaikki oikeasti syöminen arvoinen on reippaasti kalliimpaa. Se on rasitus silloin, jos ruoka/hintalista sisältää vain kanjeja: voin tilata ulkomuistista monia herkkujani mutta lasku voi muodostua yllättävän suureksi.

Oleellinen plussa on vielä se, että paikan listoilta löytyy myös kaksi lihasushiannosta. Yleensähän yhteissushi-istunnoissa M-raukka saa masunsa täytteeksi vain kananmuna/kurkkusushia, allergikkoraasu.

Intialaispaikoista mainitsen kaksi halpista: Ensinnä Kamatan aseman läheinen pikkurafla jonka nimi on unohtunut. Ruoka oli parin käyntikerran perusteella ok, ja nanleipää sai santsata niin paljon kuin jaksaa. Suosikkilistalle paikan pistää omistaja, intialainen nainen jolla oli koti-ikävä ja suuri halu jutella asiakkaiden kanssa. Myös länsi-Ikebukuron ketjuintialainen, Great India on hyvä paikka vaikka sekin halpis, ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Erityisen viihtyisäksi paikan tekevät seinällä roikkuvissa telsuissa pyörivät intialaiset musiikkivideot. Joskus on vaikea syödä kun leuka roikkuu hämmentymyksestä polviin pudonneena. Kolmas nimetön ja osoitteeton suosikki-intialainen on aavistuksen ravintolamaisempi, ja sijaitsee Okachimachin läheisellä ravintolakujalla. Pieni, hiljainen, tosi viihtyisä.

Ikebukurosta löytyy Great Indian lisäksi vauvanpääramenpaikka. Toissatalven väliaikaisasunnon lähikadun pikkupuoti on suosittu, istumapaikkoja on vain muutama ja usein kadulla seisoo pitkä jono. Ramenannokset ovat valtavia, samoin ne määrät valkosipulia ja kananmunia mitä pienestä maksusta saa mättää annoksen päälle. Tiskin istumapaikoilta on suora näkyvyys ramenkattilaan jossa kelluu siinä määrin epämääräisen näköisiä isoja liha- ja ties mitä kimpaleita, että jos joskus spottaisi sopassa ihmisjäseniä, tuskin kovasti yllättyisi.

Kuudes suosikki ei ole mikään yksittäinen paikka tai edes ketju, vaan konsepti: japanilaistyylinen syöttöjuottola izakaya! Lienen aiemminkin ideaa blogissa (tässä tai aiemmassa) kehunut. Pari suosikkiketjua löytyy (waraji.. eikun watami ja lähes samanlainen warawara), niissä käydään taas kuvallisten enkkumenuiden takia -- on vaan niin paljon helpompaa tilata ruokaa ylipäätään niissä ja myös varmistua ettei annoksessa ole mitään kalajohdannaisia toiselle syömärille. Oleellisinta on kuitenkin izakayan perusidea: annokset ovat pieniä ja niitä tilataan illan mittaan silloin kun tuntuu siltä.

Konsepti rohkaisee jutusteluun yms. paljon paremmin kuin se että saadaan alkuun isot annokset jotka sitten pitäis syödä ennen kuin jäähtyvät, ja sitten.. sitten ei ookaan enää mitään syytä lorvailla. Jos on syömistä aloittaessa kova nälkä, tulee helposti myös syötyä itsensä ähkyyn jos on liikaa kerralla tarjolla. Pikkuannoksien ilo on se että eka annos yleensä taittaa nälän niin ettei ole kurjaa odotella seuraavia, ja illan aikana ehtii toteuttaa syömämielitekoja monta, ja silti pystyy vielä kävelemään kotiin kierimisen sijaan. Pikkuannoksissa ei joudu myöskään maksamaan mitään erityistä "palvelulisää", ja on ihan mahdollista käydä nauttimassa vain jotain pientä ilman että henkilökunta dissaa.

Miinuksena systeemissä on että vilkkaaseen aikaan joutuu yleensä aterioimaan paksussa tupakansavussa -- tupakoimaton paikka kun tarkoittaa joskus vain sitä että omasta pöydästä ei löydy tuhkakuppia, viereisestä saattaa. :-/ Lisäksi olutta tms. tilatessa saa aina pakollisen, maksullisen oheisannoksen joka liian usein on luokkaa kupillinen kokonaisia irvisteleviä pikkukaloja tms. Mut tää haittaa vaan Mikkoo, musta kalat ovat hyvei. :-)

Ihan vikana listataan vielä pikkukoju Tanzawassa Tonotakella, jolle kiivettiin maaliskuussa. Tuuli oli sen verran hiton kylmä, että mökin tarjoama pikakuppinuudeli oli aika taivaallista kun sen saattoi nauttia seinien suojassa!

Täten välitän meemin edelleen melkein pyydetylle määrälle: Yoelle, Suvikolle, Veralle ja Anulle.

Hankonhankintahanke ja korkeakulttuuria

Etenee! Reilu viikko sitten pyöräiltiin Mikkosen kanssa Ikebukuroon Tokyu Handsiin hankkimaan hankoja. Ois tietty ollut tyylikkäämpää hommata leimasimet jostain pikkuputiikista kurttuiselta sedältä, mutta rohkeus ja kokeilunhalu ei riittänyt. Isosta lafkasta sentään löytyisi joku enkkua puhuva jos tulis eteen joku niin monimutkainen pulma ettei mun japaninkielellä pärjää. Lisäksi intternetti kertoi että leiman saa odottaessa ja suht edukkaasti.

Ja niinhän ois saanutkin, jos ois ottanut pienen halpisleimasimen ja nimessä ois ollut korkeintaan neljä tavua. Mu-ro-ji-n-su-ki ja Ma-tu-be-je-f-fu pisti kuitenkin myyntihenkilön kulmakarvat ruttuun, ja esiin kaivettiin hinnasto jonka edullisin itemi oli noin kymmenen kertaa niin kallis kuin se semmoinen odottaessa veistettävä. Mut mikäs siinä auttoi, hankinnasta ei viittinyt enää lipsua, valittiin fontit ja tilattiin.

Viikon lopulla tuli sitten puhelu että olisivat valmiit noudettavaksi. Tunsin taas itseni voitokkaaksi kun asia selvisi japaniksi ilman ulkopuolisten apua, tosin tarkemmin analysoiden on tää mun puheluselviäminen vähän honteloa ja tuurista kiinni vielä: Tunnistin alkuesittelyistä sanan Tokyu Hands, ja paljon muuta selitystä menikin sitten täysin ohi. Tällä perusteella kuitenkin jo toki tiesi mistä oli kysymys, ja omalla tönkkökielellä saattoi kysyä että hankostako on kyse, ja myöntävän vastauksen ymmärsi. Sitten tuli taas selitystä josta ymmärsin ehkä kolmasosan, ja varmaan he sanoivat jotain tyyliin että no voipi noutaa nämä milloin vaan sopii. Kun en ollut varma, kysyin että voiko noutaa ens viikonloppuna. Vastauksena saatu kyllä juu milloin vaan kuulosti siltä että hlö hymyilee puhuessaan, että varmaan kävi siinä päässä selville että ymmärrykseni on lievästi vajaa. Mutta hitotko siitä! Itsekunnioitus on kielen opiskelussa ihaa turhaa, ja asia selvisi.

Ja on ne hankot niiiin hienot. Tasaisen leiman aikaansaanti vaan ei olekaan täysin triviaali juttu, tartti harjoitella hetki (nyt on monen kirjan kansilehdellä kotona mun leima). Huomenna sitten pankkiin testaamaan josko jälkikäteen voi allekirjoituksen vaihtaa leimaksi. Piti jo tänään mutta jätin tietty vempeleen kotio. Peukut pystyyn että onnistuu.

Viikonloppu oli muutenkin aika jees. Sunnuntaiaamuna suunnattiin kävelylle eläintarhaan kameraharjoittelemaan, ja matkan varrella törmättiin -- aurinkoisessa hellesäässä -- lumifestivaaliin Uenon puistossa. Paikalla oli leegio jäänkuljetusautoja (festivaalialue oli ympäröity jäätiilistä tehdyllä aidalla) ja lumitykkejä. Aktiviteeteissa löytyi minipulkkamäkeä ja curlingia, lapset näyttivät tykkäävän. Erilaisiin jäätelö/jäämurska/jne-herkkukojuihin oli myös kiitettävän pitkät jonot. Tapahtuman liikkeellepaneva voima jäi epäselväksi, mutta ilmaistapahtumasta oli kyse ja puheissa mainittiin monituisia kertoja sana "sponsori". Leipää ja sirkushuveja.

Pisteenä iin päälle vietettiin sunnuntai-iltaa katsomalla Euroviisuja. Ruotsalaisin kommentaattorein, tuoreen ruisleivän ja muun hyvän seuran kera. Suomen show oli kiva, väliaikapätkät hienoja. Musiikki.. no, niin. Voi hyvänen aika, jne. Voi hyvänen aika. Mutta oli kivaa.