Tyypit on ihan pihalla

Perjantaiaamu paljasti meiliboksista käsittämättömän yllätyksen. Tammikuussa submitoitu paperi hyväksyttiin konferenssiin johon sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi.

Edellisestä (ekakirjoittajana kirjoittamastani) hyväksytystä (tai edes submitoidusta) paperistani on aikaa jo pitkät kaksi vuotta. Tuon paperin ja samoihin aikoihin valmistuneen gradun jälkeen käytin ekan puol vuotta lusmuiluun tutkijaopiskelijana, sen jälkeen tohtoriskurssille päästyäni toisen puol vuotta japanin intensiivikurssiin, ja sen jälkeisen viimeisen vuoden... nojoo, tämänkertaisen paperin aiheeseen mutta laiskasti, panikoiden ja vastuuta pakoillen. Artsu valmistui viime tingassa, pääosa siitä kirjoittui DL:aa edeltävänä viimeisenä viistuntisena, ja paitsi etten osaa arvostaa vuoden aikana tekemääni työtä myös paperin rakenne ja kieli tuntui aivan liian huteralta loppurutistuksen jälkeen luettuna.

Edellispaperin kanssa olin myös tosi yllättynyt. Tuolloin kuitenkin ensimmäinen tunne läpipääsytiedon saatuani oli voitonriemu -- nyt fiilis hujahti suoraan johonkin aivan muuhun:

Jossain on pakko olla joku virhe. Peer-review tapahtui doubleblind-tyyliin joten nimekäs proffa ei pitäis olla syy hyväksynnälle... vai jätinkö vahingossa tekstiin jotain pieniä vihjeitä? Tai ehkä ne luulevat että keräämäni data on parempaa kuin onkaan. Entä sitten kun ne näkevät todellisuuden, ja ottavat posterisessioon sangollisen mätiä tomaatteja mua varten... Mähän vaan feikkaan tutkimusta, enkä oikeesti tiedä mistään mitään. Apua. Voidaanko perua koko juttu.

Tämmöisinä hetkinä tulee mietittyä vakavasti sitä että mistä hiivatista tämä uskomaton kyky olla luottamatta itseensä oikein tulee. No, onpahan jotain mitä työstää.

--

Mitäs muuta viimeaikoina. Käytiin taas "lumilautailemassa", tai siis istuttiin lumimyrskyn keskellä bussissa reilut kymmenen tuntia ja lautailtiin kaks ja puol. Ja maksettiin sikana vähälihaisesta biifukareesta. Reissun on ystävällisesti mainiosti kuvaillut Sty Yoen blogin kommenteissa, katsokaatten sieltä jos kiinnostaa. Muuta lisättävää ei mulla asiaan ole kuin että minusta meitin bussikuski oli varsinainen ninja kun päätti famiriimaatolta palata hiukan takaisin ja mennä moottoritielle toista, ruuhkatonta reittiä pitkin.

Niin, ja se se vielä että päivä oli sinällään hyvin mielenkiintoinen tutustumisretki lumiseen Japaniin, vuoristo/merisään rankkaan vaihtelevuuteen ja siihen miten syviä ne nietokset parhaimmillaan vuorilla ovat (suuren osan matkaa hanki ulottui bussin ikkunan yläosaan asti). Tosin, se että mielenkiintoa sai pidettyä yllä vaati aikamoisen satsin tahdonvoimaa ja keskittymistä, ettei päässyt lipsumaan rankkaan v*tutukseen kun bussukka körötteli kolmee kilsaa tunnissa tai kun lastenmäessä vauhti oli nolla ja lunta tuiskusi joka suunnasta.

--

Käytiin Mikon kanssa izakayassa istumassa ja koska talvi on niin hiton kylmä (tule kevät, tule), syötiin satunnaista nabea joka valittiin suttuisen kuvan perusteella kahdesta mahdollisesta. Yllätys oli suuri kun sopan lihaosa koostui nakeista ja spämmistä -- niin suuri että mua vaadittiin asia tälleen julkisesti esilletuoman: japanilaisetkin tekee nakkikeittoo ja izakayassakin tarttee spämmifiltterii!! So there.

Ja ei, se ei ollut erityisen hyvää.

Kokeileva keittiö testaa mielenterveyden rajoja

Leivoin leipää. Helpohko nopea toimitus, ja hintansa väärti: Kaupassa myydään vaan typerää hahtuvapaahtoleipää. Kotileipomon on helppo iskeä taikinaan puolipehmeitä ohranjyviä hammastyötä tarjoamaan, ruista ja vehnälesettä kuiduiksi, valkosipulia, pähkinöitä, auringonkukan ja/tai sesaminsiemeniä, mitä ikinä vaan huvittaa. Ja taikinaanhan ei tartte ees sormin koskea (jauhopyörittelyt & terhakkaan alustamisen jätän ihan muille), kunhan teet semmoisen mukavan pehmeän siitä ja kauhalla kippaat voideltuihin leipävuokiin ja avot. Kohta on mitä syödä.

Just tänään oli kuitenkin yks niitä päiviä kun aivon Kokeilevan Keittiön Yksikkö veti ylikierroksilla. Ei riittänyt se että hmjaa, jos mä täytän noi kaks vuokaa tällä perusleivällä, ja voisin ehkä kokeilla laittaa rutosti valkosipulia, basilikaa ja purjoa tuohon kolmanteen! Ei.

Mitäs jos...
laitan uuden pienen taikinan kun se mahtuu noiden varsinaisten vuokien ylle pellillä.

Mitäs jos...
laitan siihen nattoo, mausteineen, ja vaikka viel hiukan silputtua merilevää. Joo! Ei voi tulla kuin hyvää. Ja vähänkö terveellistä. Ruista ja nattoo. Japani ja Suomi, samassa leivässä! Kukaan ei vois kieltäytyä.

Vai?

Junassa on hauska matkustaa

Tänään heräsin tyhmästi just siihen aikaan että päädyin hyppäämään Uguisudanin asemalta Keihin-Tohokun kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan hiukan kasin jälkeen.

Eiku. Hyppäämään? Ei aivan. Ruuhkajunaanhan mennään sisään sillälailla että kun avautuvien liukuovien takaa paljastuu tasainen ihmismuuri, käännytään heihin ensiksi selin, otetaan kädellä tukea oven yläkarmista ja vedetään ja työnnetään kunnes ollaan melkein sisällä. Varoitusäänen jälkeen, ovien lähtiessä sulkeutumaan, vedetään juuri sen verran henkeä ja puristaudutaan vielä hiukan taaksepäin että sensoreilla varustetut ovet pääsevät osumatta masun ohitse. Sitten voi rentoutua. Koska on viisaasti kaivanut kirjan jo asemalla käteen, voi sen tukea oveen nenun eteen ja lukea lähietäisyydeltä seuraavalle asemalle.

Työmatkan kakkosasema on Ueno. Uguisudanin asemalaituri on useimmiten puolityhjä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Ei ihme. Lähialue koostuu museoista, hautuumaista, temppeleistä, vanhojen ihmisten kansoittamasta asuinalueesta ja lovehoteleista. Lisäksi asema on yksi niistä muutamasta Yamanotella jonka yhdeytessä ei ole mitään vaihtoyhteyttä. Ueno on jo ihan toinen juttu. Voit valita shinkansenin, metron, lentokentälle suuntaavan Keisein, tai yhden viidestä JR:n linjasta.

Ja sen huomaa. Junan pysähtyessä asemalaiturin eteen piirtyy ovien huuruisten lasi-ikkunoiden taakse pelottava näky. Järjestelmälliset japanilaiset seisovat tiiviisti pakattuna neljän ihmisen jonoissa maahan merkattujen ovimerkkien kohdalla. Jonot jatkuvat siistinä lähes puoliväliin laituria, jossa massa hajaantuu. Hajaantumisella tässä tarkoitan sitä että ihmisten rintamasuunta vaihtuu -- vähemmän tiiviiksi joukko ei muutu. Jonot vääntyvät osittain takaisin junaa kohti, laiturin keskiosa on täynnä ihmisiä jotka ovat ehkä kulkemassa johonkin suuntaan -- vaikea sanoa koska heillä ei ole tilaa liikkua. Laiturin toisella puolella Yamanotelinjan junan edessä on vastaava tilanne.

Ovet avautuvat, astun ulos siltä varalta että joku takana haluaisi poistua. Useimmiten ei halua, ei tässä kohdassa junaa -- valitsen aina viimeisen vaunun optimoidakseni omaa poistumistani Oimachin asemalla, ja Uenossa ei tämän paikan lähettyvillä ole ilmeisesti mitään suosittua poistumistietä. Palaan takaisin, ja asemaväki alkaa vyöryä sisään. Pidän kädet ja kirjan lähellä vartaloa, kassi roikkuu tiukassa puristusotteessa polvien tienoilla (siellä on eniten tilaa).

Vaikka juna on ollut ahdistavan täynnä tähänkin asti, sisään mahtuu näistä ovista ehkä kolmisenkymmentä ihmistä lisää. Massaa ei kannata vastustaa, eikä sen tieltä kannata yrittää siirtyä. Siihen eivät mulla voimat riittäisi. Pidä kädet vartalon ympärillä. Älä anna laukun jumittua muiden ihmisten väliin. Vedä henkeä ja odota. Massa tekee työn puolestasi, hiukan ohjaamalla voit antaa sen työntää itseäsi vaunun keskikäytävälle jossa on aina helpompaa hengittää. Koita olla irrottamatta jalkoja lattiasta, laahaa niitä. Muuten et ehkä enää löydä niille paikkaa. Pahin koettelemus on pian ohi, oven varoituskellot soivat, asemahenkilökunta estää muutamaa junaan vielä tunkevaa huomauttamalla että minuutin päästä tulee seuraava.

Juna lähtee asemalta. Voit helposti lukea kirjaa yhdellä kädellä, ainakin jos edessäsi seisoo sopivan lyhyt japanilaisneito jonka pään yläpuolelle kirja mukavasti mahtuu. Olet tuettu kaikista suunnista. Massa on niin tiivis että junan lähtiessä liikkeelle se ei juurikaan heilu. Hiukan tyhjemmässä junassa olisi asiat paljon pahemmin: Hidastettaessa, kiihdytettäessä, käännöksissä massa heilahtelisi hallitsemattomasti, isolla voimalla. Kaikki eivät ylety tukilenkkeihin, toiset eivät vain välitä niistä. Olen kuullut ihmisistä jotka eivät halua koskea tukiin koska niissä on niin suunnattomasti bakteereja muiden ihmisten käsistä. Kiitti vaan. Musta on kivaa roikkua vetimissä kaikin voimin kun päälle kaatuu kuussataa kiloa elävää lihaa.

Matka on tapahtumaton kahden seuraavan etapin päähän. Okachimachissa ei poistu eikä hyppää kyytiin ketään. Akihabarassa sen sijaan on tilanne vastaava kuin Uenossa. Ihmisiä jää pois niin paljon että huuhtoudun kevyesti takaisin pois käytävältä, ulos asti. Sisään tulee kuitenkin aavistus vähemmän ihmisiä ja pääsen tilanteeseen nähden optimaaliseen paikkaan. Keskelle vaunua, jossa enää ei ole niin ahdasta. Uskallan viimein laittaa painavan läppärilaukun maahan, tiukasti jalkojen väliin. Tältä paikalta kukaan ei tule huuhtomaan mua ulos: ne lähtee mun ympäriltä eri suuntiin, poispäin minusta. Sormet on punaiset puristamisesta.

Saan käyttää vapautunutta kättäni ottaakseni tukea. Pahin on ohi. Yhä on kuuma, on ahdasta, massa huojuu ja tönii, mutta ei se mitään. Ei tartte enää reagoida, voi uppoutua kirjaan viimeiset viistoistaminuuttia. Ja vaihdon jälkeinen juna suuntaa poispäin Tokiosta, se on aina lähes tyhjä.

Huomenna uuuuudestaan! (joo tai sit koitan herätä vähän eri aikaan)

Teeylläri

Lapsna maistoin kerran kulauksen teetä äiskän kupista. Siinä oli, luulen, paitsi teeta myos sokeria. Se oli niin pahaa että muistikuvani mukaan juoksin toiseen huoneeseen sänkyyni ja lämäsin naaman patjaan rankasti murjottaakseni. Yäk!

Em. maistikokemuksen takia tiesinluulin vihaavani teetä ainakin noin 25-vuotiaaksi asti, jolloin elämälleni kovasti tärkeä henkilö laittoi mut juomaan erästä toista teelajiketta, ja maidon kanssa. Ja se tee oli ihanaa. Jälkikäteen olen päätellyt että aiempi traumatee oli Liptonin keltaista hirveyttä jonka tuoksu nostaa niskakarvat pystyyn ja jota en vieläkään saa millään alas riippumatta oheistetun maidon ja sokerin määrästä.

En ole minkäänmoinen hienostunut teepuristi, tuppaan lipittämään vain mausteteitä ja kuten sanottua, ronskilla maitosokerilla höystettynä. Suomesta saatavat Nordqvistin perusmaut on ihan niitä parhaita -- satun tykkäämään ihan hitosti mm. Keisarin Morsiamesta löytyvästä malvankukasta. Ja siks sai Mikko niitä tuoda viime syystalvena Suomessa käytyään aikamoisen lastin tuliaisena.

Koska Japanin talvi on sisätiloissa hiton kylmä, ovat teevarastot kuluneet häkellyttävää vauhtia. Siks oli aika hienoa että pari päivää sitten ihan muita asioita toimittaessani törmäsin teepuotiin. Lupicialla on hyllyt täynnä herkullisen tuoksuisia, kohtuullisen hintaisia vihreitä ja mustia, maustettuja ja maustamattomia mitäikinä-myyntinimikkeitä ja toimipisteitä ympäri Tokiota. Trallala. Mukaan lähti kiireen ja puodin hetkellisen ahtauden mukaan vain yksi hedelmäinen sekoitus ja enkkukataloogi josta seuraavaa vierailua varten on merkattu jo ainakin maitosekoitukseksi sopivat rommirusina ja vanilja-kastanja. Suosittelen.

Kiva löytö: Japanin savuttomat ravintolat

Japanin tupakointilainsäädäntö tuntuu nurinkuriselta. Ravintoloissa saa tuprutella niin rankasti kuin vain jaksaa ja izakayassa savuttoman kinen-istumapaikan pyytäminen johtaa yleensä siihen että omassa pikkupöydässä ei ole tuhkakuppia mutta viereisessä pöydässä (joka parhaimmillaan sijaitsee 10 sentin päässä) kyllä kärytellään surutta. Sen sijaan kaduilla tupakointi on useassa paikassa sakon uhalla kiellettyä -- muun muassa kotinurkillamme Uguisudanissa kiellosta ilmoitetaan sekä katumaalauksin että sähkötolpissa roikkuvissa mainoslakanoissa. Kiellon rikkomisen seurauksista täällä ei mulla ole tietoa mutta esimerkiksi Osakassa palkintona saattaa saada tuhannen jenin sakot (n. 7 euroa).

Nurinkurisen (ainakin minusta) systeemin taustalla on ilmeisesti se että ravintolassa ihmiset ovat vapaaehtoisesti mutta katu on kaikkien yhteistä aluetta jossa ei pitäisi joutua savua nielemään. Henkkoht. mieluummin nauttisin savuttomuudesta ravintolassa: kadunkulmassa savuttelevaan on helppo pitää kyllin pitkä hajurako. Olenkin siksi kovasti innoissani uudesta saittilöydöstä: www.kinen-style.com on ottanut asiakseen listata koko Japanin savuttomat raflat. Tokion alueelta niitä löytyy noin 2600, ja esimerkiksi lähialueelta Uenosta useita kymmeniä. Jes. Valitettavasti saitin enkkuosio on aika vajaa ja raflalistat esittelevät enimmäkseen ei-oota, joten kielitaitoa tai käännöspalvelunkäyttökykyä se vaatii.

Edit: lisätietoa katutupakoinnista Tokiossa. Chiyoda-ku:ssa ollaan ankarimpia: ei vain kävellen vaan myös paikallaan seisten (!) on savuttelu kiellettyä ja rangaistuksena voi saada jopa 50 000 jenin sakot! Kotikulmista (Taito-ku) sanotaan vain: "There is a provision of punishment for smoking on the street or in public places without carrying a portable ashtray as well as for throwing away cigarette butts" -- mitä se sitten tarkoittaakaan.

MOT

Niin siitä sattumusten kasautumisesta.

Kompuroin. Ei oo meikän kengät suunniteltu liukkaille jäille. Nyt on päässä monta tikkiä ja hiuksia ei sitten pestä ainakaan pariin päivään. Eikä tulehdusestoon varmuuden vuoksi määrättyjä antti biootteja ees löytynyt lähiapteekista. Sanoivat että me muualle. Kiitti vaan.

No hyvä ettei käynyt eilisaamuna matkalla esitelmään vaiks veripäisenä ois ehkä saanutkin pari huonosti vastattua kysymystä anteeks.

Kasautumisen laki ja onnen kiikkustuoli

Lautailua, osa 4

Käytiin viime sunnuntaina taas laskemassa mäkeä. Kiitos, väsymätön Yoe! Reissupäivänä Tokiossa, ja Yamanashissa, ja Naganossa ja kaikkialla muuallakin satoi lunta. Tästä johtuen The Powers That Be sulkivat kaikkein tärkeimmät Tokiosta ulos ajavat moottoritiet ja menomatkaan vierähti tällä kertaa 4 tuntia (yleensä noin 2,5h), kun motskatien sijaan puksuttelimme maaseudun pikkuteitä. Penkit oli ahtaat, takamus puutui, ja mäessäoloajasta hävisi lähes yksi kolmannes. Juupeli. Mielenkiintoinen kokemus toki oli: loppumatkasta siirtyessämme avatulle moottoritien osalle jouduimme ajamaan ensin läpi renkaantarkastuspisteen. Eihän se nyt sovi että ihmiset ottaisivat itse vastuun renkaittensa soveltuvuudesta loskaiselle tielle!

Kun sinne mäkehen sitten lopulta päästiin oli riemu rajaton. Lunta oli paljon ja se oli pehmeää, ja lautailutaito olikin siksi yhtäkkiä taas hallussa. Uskalluksen lisääntyessä päädyimme myös ensimmäistä kertaa hiihtokeskuksen eteläpuolelle josta löysimme paitsi mainiot, laskijoista lähes tyhjät rinteet, ja hizin paljon paremman lounasravintolan kuin aiemmin kokeillut pohjoispuoliset. Kaiken muun hyvän lisäksi aamun motskatiesulut ja huono sää olivat ilmeisesti estäneet muuta Tokiota liikkumasta vapaapäiväksi maalle, joten paluuliikenne sujui ruuhkatta ja takaisin kaupunkiin päästiin ennätysajassa.

Epätodennäköisiä koepärjäämisiä

Eilisiltana kotiintullessa odotti postilaatikossa ylläri: aiemmin raportoidun JLPT-kokeen tulokset, joita odotin vasta kuun puoli/loppuvaiheilla. Ja kuinka ollakaan, pääsin sitten ennakko-odotusteni vastaisesti läpi, ja vieläpä ihan ok arvosanoin. Itsetuntoboosti in need is itsetuntoboosti indeed, koska...

Kauan kammottu midterm-esitelmä

...tänään oli aamuvarhain vuorossa kolmivuotisen tohtoriskurssini puoliväliin sijoittuva esitelmä jossa on tarkoitus komeilla saavutetuilla suorituksilla ja esittää itsevarmasti ja tyylikkäästi loppuun asti hiottu suunnitelma opiskelun loppuajalle.

Edellämainittu aiheutti pientä painetta koska en koe suorittaneeni mitään, itsevarmuudesta ei ole ollut viime aikoina häivääkään, eikä mulla oikeastaan ole mitään hajua niistä suunnitelmistakaan.

Jotenkin kuitenkin tiistaiaamuisen omaproffien edessä suoritetun harjoituksen jälkeen, tilaisuudesta saadun palautteen perusteella, sain mielestäni kasaan aika siedettävän kalvokokoelman. Itse esitelmäkin meni mukavasti, ehdin 10 minuutissa papattaa kaiken haluamani, ja koska esitelmä oli päivän eka ja sairaan aikaisin ysiltä, ei kuuntelijoitakaan järin ollut häiritsemässä. Kysymyksistä vain yksi aiheutti aivon totaalisen tyhjenemisen ja änkytystä, ja kaksi kysymystä tulevaisuudensuunnitelmista joista mulla ei ole mitään hajua tuli mielestäni bluffattua läpi aivan menestyksekkäästi. Ja joihinkin kysymyksiin jopa osasin aidosti vastata.

Yksioikoisen keskittymisen nolot seuraukset

Olin aamulla hipsinyt labraan jo puoli kahdeksalta valmistuakseni esitelmään. Pian kytkettyäni läppärini verkkoon, kosahtivat koko labran verkkoyhteydet ulkomaailmaan, ja ylläpidolta tupsahti tuttu meili postilaatikoihin: joku ääliö on taas käyttänyt jotain (täällä kiellettyä) P2P-softaa vaikka viimeksi pari viikkoa sitten saman syyn takia oltiin ilman verkkoyhteyksiä koko iltapäivä. Enpä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kiitin onneani etten tarttenut nettiä, ja jatkoin paniikinomaista harjoitteluani.

Esitelmän jälkeen, "Huh Ohi On!"-post high tilassa hengitystäni tasatessani alkoi aivoissani viimein raksuttaa muutkin asiat kuin pelkkä esitelmä ja se miten minut sen yhteydessä piti ristiinnaulittaman: Tullessani labraan ainoa toinen läsnäolija oli unessa, ja ongelmallinen kielletty verkonkäyttö oli tapahtunut just siihen aikaan kun laitoin läppärini kiinni verkkoon. Mutta ei mulla ollut mitään muuta softaa päällä kuin se vimmatun PPT! Vai oliko?

Niin. Sieltähän se löytyi prosesseista, Azureus jonka asetuksissa seisoi että ohjelman sulkeminen ei sittenkään sitä sulje, vaan minimoi vaan system traylle huomaamattomiin. Olin ko. softaa käytellyt pari päivää sitten kotona, muka sulkenut sen, ja unohtanut koko jutun. Trallala.

Jos jostain voin olla tyytyväinen niin siitä että heti ongelman havaitessani sain itseäni niskasta kiinni ja kipaisin tunnustamaan tekoseni labran monitoimimiehelle. Asia selvitettiin, tyypin valvonnassa jouduin poistamaan ongelmaohjelman, ja 10 minuutin päästä verkko toimi taas. Sääli vaan etten heti aamulla tajunnut niin olisi jäänyt pätkis lyhyemmäksi, mutta esitelmäpaniikki... niinpäniin.

Häpeän. Julkisesti. Meilasin anteeksipyynnön kaikille ja koitan olla tuntematta murhaavia silmiä selässäni. Onneksi ainakin edelliskertaisen kämmin syyllinen sympatiseerasi.


Mutta semmoista se on, onnenpotkut ja epäonnen vasemmat koukut alavatsaan näyttävät viihtyvän yhdessä. Tätä kasautumisen lakia kuvaa käsittääkseni myös sanonta "It never rains but it pours", jonka jotkut lähteet tosin väittävät merkitsevän vain sitä että epäonni ei tule koskaan yksin, mutta toiset viittaavat myös siihen että onnenpotkuilla olisi samanlainen taipumus. Tiedä sitten kelpaako se tilanteeseen jossa kumpiakin kasautuu. Tämän aasinsillan kautta: oheisessa kuvassa esimerkki eräistä huono-onnisista. Huoltoaseman pihalla myytiin akvaariosettejä ja -kaloja jotka uiskentelivat katteettomissa altaissaan. Lumisateessa. Kuolleita kuovittiin joukosta ajoittain. Mahtoi viluttaa. Mulla on helpompaa.

P.S. Joo, muutin vähän blogin ulkonäköä. Tein sen vasemmalla kädellä seläntakaa ja ihan kipeen huolimattomasti ja rumasti, niin että jos jokin elementti näyttää omituiselta tai rikkinäiseltä niin arvostan palautetta että huomaan korjata nekin roskat jotka ei mun selaimilla näy. Tai jos taustakuvan päältä on mahdottoman vaikee lukee tekstiä tms.

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

Pojalla on tylsää.

Jostain sen päähän pälkähtää ihmeellinen idea. Se haluaa leipoa kakun. Semmoisen kuiva-. Tai mauste-. Jonkin semmoisen. Kakun leipominen on just se mitä sen elämästä puuttuu.

Tyttö on silleen että mööh. Emmää tykkää kakuista. Ainakaan maustekakuista. Miksänyt haluat leipoa yhtäkkiä jonkun kakun. Mikä tää leivontainnostus oikein nyt on. Tyttöä on vaikea miellyttää.

Poika on että mutku.

Tyttö on kans.

Sitten tyttö muistaa että joskus kun se oli vielä nuori ja nätti ja valmistujaiskesänä sukulaisen luona vierailemassa Ulko Maassa, niin tehtiin semmoinen hirveän hyvä vähänniinkuin kuiva- tai maustekakku, joka ei ollut kuiva, eikä mausteinen. Mut se oli aika hyvä. Paitsi että sen talteenotettu resepti on nyt Koti Maassa jossain kellarissa jossain neljästäkymmenestä pahvilaatikosta jossain vihkossa.

Ei auta. Ratkaisu on löydettävä. Käytetään häikäilemättömästi hyväksi sukulaiskontakteja ja saadaan haltuun alkuperäinen resepti. Voitto!

Ameriikantädin banaanipähkinäkakku

4dl jauhoja
1/2tl leivinjauhetta/soodaa
2dl fariinisokeria
100g voisulaa
2 munaa
2/3dl piimää tai hapankermaa tai jotain
2 isoa banaania
1dl saksanpähkinöitä

Muussaa pannaanit haarukalla ja murjo myös pähkinöitä pienemmäksi (esim: pähkinät pussiin, rullataan pussin yli kaulimella/lasipullolla). Sotke keskenään kuiva-aineet (paitsi sokeri). Likaa vielä yksi astia jossa vaahdotat sokerin ja munat. Sotke kaikki keskenään, dumppaa voideltuun uunivuokaan, paista 175 asteessa noin tunti. Kakku paranee vanhetessaan, ei välttämättä kannata vetää huiviin ihan heti. Huom: Oheisen kuvan annos on kaksinkertainen ja täytti siis kaksi pitkulaista leipävuokaa.

Poika tarttuu heti tuumasta toiseen ja leipoo kakun. Mutta. Tyttö tuo kaupasta liian vähän pähkinöitä, ja auringonpilkut eivät ole suotuisat ja taikinaan päätyy jotenkin vain puolet tarvittavasta sokerimäärästä, ja leivinjauhe on päässyt vanhenemaan ja kakusta tulee tiiviihkö.

Ei se mitään. Hyvää! Mielenkiintoista nähdä tuleeko parempaa vai ei sitten seuraavalla kerralla kun kaikki menee nappiin.

Sitten. Eräänä päivänä kun poika on poissa kotoa, päättää tyttö että on seuraavan yrityksen aika. Nyt on rutosti pähkinöitä, on uutta leivinjauhetta, luetaan ohjetta tarkasti ja ihan alkuun mitataan kaikki jutut omiin vateihinsa ettei vaan mikään unohdu. Vaahdotetaan, vaivalla (tiesittekö että sauvasoseuttimella voi vaahdottaa munasokerisoosia?). Väsätään. Sotketaan. Kipataan. Uunitetaan.

Löydetään pöydältä unohtunut hapanmaitotuote.

Ensi kerralla kaikki menee nappiin.