Kurpitsa 9+, porkkana 8-

Joitain viikkoja sitten löytyi Asakusasta sunnuntaikävelyllä astetta erikoisempi jäätelökoju. Mainitsin kokemuksesta täällä ja muuallakin, mutta koska maininta oli kovasti ohimenevä, otan nyt aiheen (ja paikan kuvan) uudelleen esille.

Kyseessä on Green Bell -niminen puoti joka sijaitsee lähellä Sensoji-temppeliä, yksi katu Nakamise Dorista (The Keskeinen Ostoskatu) länteen. Green Bell on ilmeisesti jossain määrin kuuluisa, syynä omintakeinen makuteema. Joka kerta kojulla asioidessamme on ehtinyt vähintään kaksi ohikulkevaa rikshaa pysähtyä ja esitellä asiakkailleen vihannesmenuuta, turisteja varten otetaan paikasta selvästikin kaikki irti. Jonoja ei kojulla yleensä ole ja uteliaita katsojia on toki enemmän kuin ostamaan uskaltautuvia, mutta kyllä jäätelöt selvästi kauppansa tekevät.

Jäätelöt maustetaan pääösin vihannes- tai yrttimauilla, joskin listalta löytyy mm. myös suola-, Earl Grey- ja kirsikankukkajäätelöä. Tällä hetkellä makuvaihtoehtoina on edellämainittujen lisäksi natto, porkkana, sake-sakka (?), bataatti, kurpitsa, pujo, paahdettu maissi, punapapu ja väinönputki. Herkkä(maku)hermoisille löytyy vielä vaniljaa ja mansikkaa. Makulista ilmeisestikin vaihtelee, intternjetin mukaan aiemmin on ollut tarjolla mm. lootuksenjuurta, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Japaniintulon jälkeen on jätskimaku ylipäätään muuttunut hiukan, aiemmin herkuista herkuin oli perinteinen suklaa tai ehkä lakritsa, joskin silloin tällöin mansikka tuntui kivemmalta. Nykyään ehdoton ykkönen on mustilla seesaminsiemenillä maustettu pehmis, ja vihreä tee maistuu ajoittain tosi hyvin. Green Bellin tuotteista aloitettiin pari viikkoa sitten kurpitsalla ja vähänkö oli hyvää, täyteläistä ja namia. Ei voita seesaminsiementä mutta mansikan jo ainakin, vähintään harvinaisuutena. Tämänkertainen porkkana oli vähän pettymys, se ei ollut kovinkaan.. porkkanaisa. Yleismaku oli äitelän makea ja jätskin seassa oli pieniä porkkanapaloja, pehmeitä tosin mutta kuvittelisin että tujulla porkkanamehulla sais paremman maun aikaiseksi.

Uusia jätskikokeiluja on odotettavissa, Asakusan alueella on kivaa kävellä/pyöräillä (eilisellä retkellä kohdattiin mm. oheinen sievä metsittynyt talo ja muuta kivaa). Ainakin saken ja kirsikankukat haluaisin vielä kokeilla, ehkä myös sen hirmuisen nattojäätelön myös. Saas kattoa.

Kevätsää muistuttaa olevansa epävakaa

Vaikka oli yhä toinen antibioottikuuri päällä (mutta se tehosi!), Golden Weekin pitkän viikonlopun ja Mikon hankkiman uuden ihkun lahjateltan kunniaksi päätettiin lähteä Nikkoon kolmen päivän reissulle. Suunnitelma oli ekana päivänä kiivetä Nyohousanin (2483m huippu Nikkossa) laen tuntumaan ja nukkua siellä eka yö. Kävin päiväretkellä tuon huipun lähellä viime syksynä katsomassa että paikasta löytyvä hätämajoitus on hyvänlaatuinen ja telttailuun mahdollisia paikkoja on olemassa. Toisena päivänä piti tehdä kunnioitettava n. 10 h kartta-aikarupeama ja kiivetä läheiselle Nantai-sanille, laskeutua sieltä Chuzenjijärvelle, etsiä leirintäalue, kylpeä ja nukkua hyvin ja hiukan haahuilla kolmantena päivänä alueella ympäriinsä.

Tokiossa on tällä hetkellä kevät pitkällä, hyvänä päivänä asteita on mukavasti yli kahdenkympin. Sääennuste oli kohtuullinen, lauantaina ehkä hiukan satunnaista vesisadetta, sunnuntaina kirkasta aurinkoa, maanantaina hiukan pilvistyvää. Pakattiin mukaan kuitenkin hyvät makuupussit ja -alustat, sadevarusteet ja lämpökerrastot ja lähdettiin reissuun.

Nikko on Uguisudanista tosi näppärästi tavoitettavissa. Tavallinen päivävaellus Okutaman alueelle maksaa täältä käsin noin 1100 jeniä suuntaansa ja aikaa palaa lähemmäs kaksi tuntia (ja tavallisesti enemmän palatessa kun on otettava paikallisjunia ja mitä nyt sattuu saamaan, kun ei voi optimoida lähtöaikaa). Nikkoon pääsee toki myös pikajunilla kalliisti (moni yhteys maksaa paikkavarauksineen noin 4000 jeniä tai enemmän), mutta meidän lähiasemaltamme Iriyasta on 10 minuutin junamatka vaihtoasemalle josta noin kerran tunnissa kulkee halpa pikajuna. Istumapaikkoja oli hyvästi, varausta ei tarttennut, matka-aika kaksi tuntia ja hintaa n. 1400 jeniä. Ei paha. Takaisinpäin kulkee sama pikajuna. Näppärää, ja maisematkin ovat junasta kivat.

Lauantaiaamuna pakkauduttiin siis junaan ja siellä torkuskeltiin ja syötiin eväitä, ja lähdettiin kapuamaan. Painoa oli molemmilla rinkoissa reippaasti enemmän kuin tavallisella päivä- tai edes kahden päivän retkellä, otettiin ylimääräistä vaihtovaatetta yms. kun aateltiin että loppumatkasta lomaillaan ja kylvetään. Mikon repussa painoa noin 20kg, mulla viitisentoista. Tämä ja ehkä kans se että oon ollut pari viikkoa enemmän tai vähemmän kipeänä tuntui jo alkumatkasta pohkeissa ja reisissä. Kiivetessä tultiin siihen tulokseen että kakkospäivän suunnitelma oli ylimitoitettu, mutta onneksi oli vaihtoehtoinen reitti joka veisi kahden ylimääräisen ylösalas sahaavan huipun sijaan laakson kautta Nantaisanille.

Reitti Nyohousanille on mielestäni aika mukava. Noin 1300 metrin korkeudessa vaihtuu seetrimetsä yhtäkkiä bambuniittyyn jossa paikoitellen kasvaa koivuja! Maisema on avara, näköalat hyvät ja vesipistekin löytyy. Tosin se oli tällä hetkellä aika kuivunut purolätäkkö vain. Niityltä takaisinpäin katsoessa maisema oli vaikuttava, pilvet roikkuivat raskaina ja niiden alla kellui kauniin sinipunertava kerros. Väri- ja valomaailman erikoisuus johtui siitä että pilvet olivat ukkospilviä, selvisi pian. Jyrinä ja salamointi alkoi suunnilleen tässä vaiheessa kaukaisuudessa, mutta olihan meillä sadevarusteet eikä meit o sokerista tehty, eihän. Hypättiin sadevaatteisiin (haikkihousut toki alta pois ensin kun kiivetessä oli niin kuuma) ja jatkettiin matkaa.

Ehkä parinkymmenen minuutin päästä ukkospilvet olivat kohdalla, ja sade alkoi. Hämmennystä aiheutti hiukan se että sade ei ollutkaan vettä vaan rakeita. Mutta ehkä tämä on hetkellistä, jatketaan, tuumattiin. Ukkonen siirtyi justiinsa meidän kohdalle ja täytyy tunnustaa etten ole pikkutyttöiän jälkeen ikinä pelännyt sitä niin paljon. Salamoi ja jyrisi joka puolella, mut onneksi oltiin metsässä eikä avomaalla.

Pahin räiskähtely lakkasi puolen tunnin kuluttua ja muuttui puuskaiseksi tuuleksi ja lumimyrskyksi (korkeutta tässä vaiheessa ehkä arviolta 1600m). Maata ei enää näkynyt, lunta oli kertynyt jo joitain senttejä. Pari kertaa pysähdyttiin vastentahtoisesti laittamaan lisää vaatetta päälle. Vastentahtoisesti siksi että vaikka paleltaa, pysyy kiivetessä sentään jotenkin lämpimänä, ja on tosi inhottavaa heittää ne sadehousut pois ja seistä lumituiskussa kalsareissaan kunnes saa haikkihousut ja taas sadehousut jalkaan. Hanskojen poisottaminen laukkua avatessa ja säätäessä on varsinkin hiton inhottavaa, näpit jäätyypi nopiaan. Paha vaan että jos tuota epämieluisaa toimitusta ei ajoissa tee, päätyy jäätymään hiljalleen pystyyn ihan huomaamattaan. Hyvin voin kuvitella tämmöistä tapahtuvan, mullakin meni kauan ennen kuin sain itselleni todistettua että on nyt vaan pakko, kele.

Kiivettiin vielä eteenpäin, pelastusyöpymismajalle oli arviolta tunnin matka tavallisessa säässä. Empailtiin kyllä, koska vaikka varusteet olivat suht hyvät, olis tässä säässä ja tällä korkeudella nukkuminen majassakin taatusti tosi kylmää touhua. Toinen suuri empailun aihe oli kivikkoinen harjannepätkä n. 1900 metrissä jonka muistin aiemmalta reissultani: jyrkkä ja täysin vailla tuulensuojaa, polku kapea ja kaikissa mahdollisissa putoamissuunnissa kylliksi jyrkkyyttä, syvyyttä ja teräväkulmaista kivikkoa. Jo harjanteelle nousu epäilytti, jyrkkä kivikkopätkä noin 5 metriä ylöspäin edettiin puolikontillaan, ja kivet olivat tuoreen lumen alla jään peitossa. Harjanteelle päästyäni en jatkanut kovin pitkälle. Parin askeleen matkalla tuulen puuskaisuus oli sen verta vakuuttavaa että konttasin takaisin, ja lähdettiin reippahasti palaamaan metsäisemmille maille. Harjanteen vaikean pätkän pituus ei mulla ole tarkasti muistissa mutta se ei ole minuuttien matka vaan useampien kymmenien sellaisten hyvässäkin säässä, olis mennyt jo turhan extremeksi.

1300 metrin vesipisteen kohdalla maisema alkoi jo näyttää siltä ettei mitään olisikaan tapahtunut, maassa lojui paikoitellen pikkuisen rakeita mutta siinä se. Tosin, kun istuttiin lepäämään ja syömään eväitä, huomasi kyllä että kylmää oli yhä.

Ylöspäin lähdettiin noin kahdeltatoista, paluu alkoi kolmen nurkilla. Alas asti päästiin hiukan ennen viittä, tehtiin ostoksia (jostain kumman syystä molemmilla oli hirmu himo mihin tahansa sokeriseen hiihihappojuomaan) ja pakkauduttiin kuudelta Chuzenjijärvelle suuntaavaan bussiin; jotta reissusta ei tulisi ihan tynkä, päätettiin vain jatkaa siitä mistä vasta seuraavana iltana olisi pitänyt.

Chuzenji on sekin aika korkealla vuorten keskellä, melkein 1300 metrissä. Ilta oli pimeä kun sinne asti päästiin, mutta leirintäalue löytyi melkein helposti ja telttakin saatiin kohmeisilla näpeillä aika hyvin kasaan. Valitettavasti tosin leirintäalueen ravintola- ja kylpyfasiliteetit olivat vielä tässä vaiheessa kevättä kiinni (koko alue oli ekaa päivää auki ylipäätään) joten lämmittelemään ei päästy. Syötiin iltapalaa ja kaikki vaatteet päällä sujahdettiin makuupusseihin. Mä pysyin lämpimänä ohuemmassa pussissa koska onnekseni mun keholla on erikoisominaisuus että se haluaa polttaa kaiken ylimääräisen energian lämmöksi. Tosi ikävää kotosalla jos erehtyy syömään liikaa iltapalaa ja hikoilee sitten koko yön, mukavaa vaelluksella kun ylimääräisten vaatteiden sijaan voi kantaa vaikka suklaalevyä. Kuorsasin siis melko sikeästi koko yön, Mikon hytistessä ja valvoskellessa. Parka. Lämpötila yöllä oli ilmeisesti hiukan nollan alapuolella, hiukan yli meitin varusteiden mukavuusrajan.

Aamulla herättiin molemmat hetkeksi viiden nurkilla ja mä jäin katselemaan auringonnousua, Mikon hyödyntäessä molemmat makuupussit ja -alustat ja painuessa jatkamaan huonoja uniaan. Yhä oli kovasti kylmää ja lähdin kävelemään järvenrannan vaelluspolkua. Kaunista oli, kovasti kaunista. Osa viehätyksestä varmasti siinä että paikka oli täysin autio yhtä apinaa lukuunottamatta. Alla klipsi järven länsi/pohjoisosasta, äänimaailmoineen ei voi uskoa että idyllin tapahtumapaikka- ja aika olivat vai muutaman kilometrin ja 15 tuntia lumimyrskystä.



Kymmenen nurkilla suorittiin ulos leirintäalueelta ja käveltiin parin tunnin reissu läpi suoalueen ja ohi Ryuzu- ja Yutaki-vesiputousten Yunokojärvelle muutaman sataa metriä korkeammalla. Oli aurinkoista ja kuumaa, sortsikeli ainakin jättirinkat niskassa. Suunnitelma oli käydä Yumotossa kuumassa kylvyssä lojumassa mutta sen verran oltiin poikki eilisen jäljiltä että vedettiin vain napaan kuumat kareeraisut ja odenit ja hypättiin bussiin kohti Tobu-Nikkon juna-asemaa ja kotia. Matkaa tehtiin bussissa melkein pari tuntia ja junassa reilut toiset mokomat, mutta olipa aika autuus sitten kotio päästyä liottaa itseään kotikylvyssä ja illan päätteeksi kaivautua sänkyyn hyisen makuupussin sijaan.

Mitä tällä kertaa opimme? Ensinnäkin: Kevätsää ailahtelee, ja vuorilla se ailahtelee vielä hitosti enemmän. Tokion kevätsää ei tarkoita että kahden kilsan korkeudessa olis turvallista tahi mukavaa. Korkeudessa luonnonilmiöt moninkertaistuvat, vuoret tuppaavat keräämään pilviä, ja kannattaa aina olla valmis palaamaan vänkyilemättä takaisin sen sijaan että jatkaa liian pitkälle "kun nyt kerta tänne asti on tultu ja junamatkakin maksoi ja säätöä oli kamalasti".

Toisekseen: vaikka ollaan tehty yönylivaelluksia menestyksekkäästi, ei aiemmin ole mukana ollut mm. telttaa. Viis kiloa lisää rinkkaan tekee ihmeitä kiipeämiskyvylle. Väsy tuli, ja nyt on kyl jalat kipiät. Tän vois muistaa ottaa huomioon jatkossa.

Pitkä lista kaikkea lyhyesti

Viime viikonloppuna piti mennä Izusaarelle uimaan delfiinien kanssa. Iso poppoo oli menossa, ja paljon säätöä säädetty, ja perjantai-illasta maanantaihin asti piti olla jumissa meren keskellä, haikaten ja uiskennellen. Mutta. Muhunpa iski flunssa viikko sitten, ei mennyt pois, paheni pääkorvakurkkusärkykauheudeksi loppuviikolla, peruttiin matka. Loppujen lopuksi kaikki muutkin peruivat matkan koska saari jolle piti mennä on semmoinen että silläpä on vain yksi hankala satama johon ei tuulella mennä, ja perjantai-iltana sitten tuuli. Ja lauantaina, ja sunnuntaina. Osa poppoosta ilmeisesti sitten teki korvaavan matkan jolleen lähisaarelle jossa on vähempi delfiinei mut parempi satama ja rutosti ilmaisonseneita. Minä en.

Mutta mä olin kaikesta riippumati kovin onnellinen lauantaiaamuna, kun, sen sijaan että oisin ollut siellä onsenissa paratiisisaarella sateessa ja viimassa, saatoin kävellä kolme minuuttia Nose-Ear-Throat-klinikalle ja (jonotettuani puoltoisttuntii mummojen seurassa) saada reseptin kasaan mömmöjä eri kivuliaaseen kurkunpään tulehdukseen. Tykkään kurlata sillä puuduttavalla aineella mitä antoivat, ja muutkin huumehensa saavat täyden tukeni. Kurlaaminen sinänsä on tylsää, siksi testailen mitä ääniä sillä saa aikaan. Parka mikkonen.

Mutta että mitäs sitä muuta viimeaikaistapahtumaa. Uenon eläintarha on (edelleenkin) lähellä. Eläintarhaan on ostettu vuosikortit, molempien kuvat näyttävät rangaistusvangeilta. Puiston eläintarhaosassa on rehevämpää kasvillisuutta ja vähemmän populaa kuin aitojen ulkopuolella -- aikomus on eläinvilkuilun lisäksi/sijaan pikniköidä ja muutenvaan maleksia alueella.

Asakusassa on jo käyty monesti, etäisyys kun on alle 2 km. Ostettu turistikenkiä (ne kun ovat isokokoisempia kuin kaupoista yleensä muuten löytyvät), syöty sushia, testattu outojäätelöitä, shoppailtu keramiikkaa keski-ikäisyyden kunniaksi. Tarjolla (outojäätelöissä) oli epämääräistä yrttiä monenlaista, kokeiltu on kurpitsaa, myöhemmin ehkä lissee.

Uus sijainti on kiva. Kerrassaan.

Omedetougozaimasu, netti desuyo!

Lusmusin koulusta lukukauden alun vapaa-aikaklubien sisäänheittäjien seasta kökkimään kotona jonne piti Japaninkielisen Lapun mukaan Jonkun Henkilön ehkä tänään iltapäivällä saapuman.

Saapuikin, ja olis varmaan saapunut ilman mun paikallaoloakin, ainakin jälkikäteen selaamalla kauniisti kuvitetut läystäkkeet nettifirman lähettämässä paketissa näyttivät siltä että hlö astuu sisään ulko-ovesta omilla avaimillaan oli sisällä ketään tai ei. Mutta tätä ei tiedetty etukäteen, ainakaan varmasti, eikä saatu soitettua myöskään siihen infonumeroon joka läystäkkeissä oli, kun ei sattunut nyt olemaan semmoista hullunrohkeaa Puhun kieltä jota en osaa -fiilistä päällä.

Mut siis, vieraili asennushenkilö, on kertaalleen seikkailtu läpi netinasennusohjelman (ei ees japaninkielisen vaan suttukäsittämättömän -- merkkikoodaukset halusivat olla pahasti rikki), on intternetti, omassa kotona. Jee. Oheiset räpsykuvat todistaa.

Nyt tarttee enää tehdä sama routterille niin että saadaan muitakin koneita kiinni verkkoon kui vaa yks, ja mieluummin ilman johtoja, kiitoos. Mut pahin on ohi, voin lopettaa lukemasta fantsukirjaa (joka on hyvä!) ja palata lurkkeroimaan nyyssei ja selaamaan turhia sivuja ja lataamaan aivonkuoletussarjoja. Nii ja katsomaan onks Suomelassa jo uus hallitus ja onks Japanis ollut maanjäristyksiä viime aikoina -- en mä niitä huomaa ilman et lehdet kertoo mulle.

Ja mistään muusta elämäntapahtumista en sit sanokaan mitään.

Sinne meni Tsurumi

Muutto Uguisudaniin on takana. Uus kämppä on, kuten jo aiemmin todettu, iso ja kiva. Toimitukset Ikeasta saapuneet. Myös jääkaappi ja pesukone ilmestyivät ovelle puolentoista illan turhan odottelun jälkeen, ja pesukoneen sisuksissa asuvat mustat kököt ja ököt saatiin suhteellisen nopeasti siivottua. Myös on ehditty tilata nettikaupasta uus pakastinlokero täyteen ruisleipää. Jaminami.

Uenon alue vaikuttaa aika kivalta. Puiston ja museoiden seutu on täynnä elämää ja lähiaseman vierestä löytyy ainakin 15 lovehotelia. Kaukana ei ole myöskään Ameyokon ostoskatu josta löytyy paitsi halpoja feikkimerkkiurheiluvaatteita ja suuria muinaisia merenelävien joukosta, myös edukkaita ja hyviä sashimidoneja sekä marketti jossa myydään yllättäviä länkkäriherkkuja (ref. kuva).

Junamatka Ookayamaan on pitkä ja hikinen mutta työmatkan faktuaalinen pituus ei pidentynyt: sekä kodin että koulun etäisyys lähimmästä juna-asemasta pieneni huimasti. Lisäksi työmatkan varrelta löytyi harvinaisen ystävällinen kuntosali joka viitsii aueta jo aamuseiskalta tavallisen kymmenen sijaan. Aamuisin on ollut kiitettävän hiljaista ja laitteet hyväkuntoiset ja monipuoliset. Tunneissa löytyy montaa sorttia, tavan biccauksen päälle balettia, jazzia, joogaa, karatea, japanilaista perinnetanssia ja ties mitä. Kaiken päälle vielä opiskelijahintainen täysaikajäsenyys on halvempi kuin entisen rupusalin päiväjäsenyys. Niin ja hoisin liittymismuodollisuudet japaniks! Jee!

Tutkimuksen puolella vuorossa paha panikointi. Mikään ei suju eikä Amazonin mekaaninen turkkilainen suostu ottamaan multa rahaa. Ei ole tuloksia, eikä edes yritystä, mutta vois kirjoittaa käsienheiluttelupaperin paikkaan joka huolii kaiken reviewaamatta. Tilaisuus jutella ja mainostaa ois aika kiva, kyseessä on vuosittainen evaluaatioworkshop joka ekana ryhmässään on ottanut asialistalleen paitsi faktoidi- myös why-kysymykset. Japaniksi tosin kun mä tekisin enkkua, mutta silti.

Alunperin posteripapereiden DL tuli liian yhtäkkisesti vastaan ja päätin etten voi millään keretä. Väänsivät sitten kuitenkin DL:aa eteenpäin parilla viikolla -- oisin hyvin voinut ehtiä tehdä vaikka mitä. Mutta panikoiden olen asiaa lykännyt, mitään ei ole vieläkään paperilla, ja aikaa on lauantaihin. Vääväävää. Alkuviikon olen käyttänyt taivasteluun ja datankeruuhäkkyräsysteemini muutteluun sellaiseksi että sillä suht simppelisti voisi jotain tehdä. (Mulle hämäristä syistä en voinut saada labralta semmoista sivutilaa jossa ois voinut mitään server side prosessointia suorittaa, siksi häkkyrä on erityisen häkkyrä. Paha häkkyrä.) Arvostaisin kaikenlaista rakentavaa palautetta aiheesta.. ja hajottavaa kans. Ja osallistumista. Pian pitäis juttua mainostaa jossain oikeassa ympäristössä, kunhan saa viel hiukan lisää lihaa sen luiden päälle.

Niinjoo. Tänään on ronskisti kevät. Tuoksu, lämpö, kirsikankukat, kaikki.

Time for tea

Kun olin pienenpientä hiukkasen isompi mutta en vielä vallan iso, olin sangen pitkään välinpitämätön tiettyjä virvoitusjuomia kuten kaffia kohtaan. Tee sen sijaan oli toinen juttu: vihasin syvemmin kuin mitään! Luulen muistavani kun tätä kammotuotetta ekaa kertaa suuhuni sain, ja mielikuvassani pakenin pöydästä (lähes) kirkuen, enkä tullut takaisin. Vai olikse ehkä siltikin piimä, se. Hm.

Kuitenkin, muistikuvan todenperäisyydestä riippumatta, olin tapahtuman jälkeen traumatisoituneena täysin juomatta, maistamatta taikka edes haistamatta tuotetta perin pitkään, kunnes jonkin matkaa kahdenkympin puolella Joku sai uusintayrittämään, ja jopa tykkäämään (kiitoos). Paljolla maidolla ja sokerilla höystettynä, toki, mmmm. Pian myös selvisi että ei se ole se tee se paha juttu, vaan Liptonin Kammokeltainen. (Jota en vieläkään pysty juomaan, en edes sitä pakolla lentokoneessa yritettyä puolkupillista jossa ei pussi kauaa lionnut. En edes kaikkien vierustovereitten sokruilla ja kermoilla höystettynä. Yritin kyllä koska oli vähän noloa etten kyennyt.)

Mutta asiaan.

Vihreä teehän on siis ihan toinen juttu kuin mikään.. epävihreä tee. Huolimatta siitä että minusta siihenkin kyllä voi laittaa paljon maitoa ja sokeria (mihin tahansa voi laittaa maitoa ja sokeria!), yleensä se ei munkaan mielestä kuulu asiaan, ja juttu on ihan hyvää silleensä, kylmänä tahi kuumana. Kuitenkin suhteellisen mitäänsanomatonta, paitsi!

Eka juttu: paahdetun teen tuoksu teekaupan laitamilla. Iso lemppari. Eikä ees harvinainen. Tsurumin asemarakennus on osittain tavaratalon sisällä, ja ko. lafkan alakerrassa myydään paitsi kaikenmoisia hyperkäherrettyjä ja uberväkerrettyjä leivonnaisia, myös teetä. Ja just siinä kulmassa mihin asematasanteelta portaita pitkin pääsee, tuoksuu tuo ihana kärvähtänyt tee. Suht harvoin sinne jaksan koska paikka on tuskaisan ruuhkainen, mut aina joskus. Kun kauppakujilla on teemyymälöitä, käännän sinne aina nenäni ja jos tärppää, hidastan askeleitani häiritsevän paljon ja imppaan häpeilemättä.

Toka juttu: paahdetun teen.. tota, maku? Hups. Ei tässä ollutkaan kahta juttua. On vaan se paahdettu tuoksu, ja joskus se maistuu kans. Ekaa kertaa löysin sen kun oltiin matkalla Fujille YoeKrabsyn kanssa. Ostin jostain satunnaisesta kulmakaupasta satunnaisen janojuomateen, ja yhtäkkiä se maistuikin pahuksen hyvältä. En tallettanut etikettiä ja kun jälkikäteen yritin ostaa jotain samanmoista se olikin jotain ihan muuta. Ehkä olin kuvitellut aiemmin vaan ja ollut Fujiprehighssa tai jotain. Kuukausia kuljin tässä epätietoisuudessa.

Mutta ei. Perjantaina Ikeasta palatessa oli paha jano ja ostin tummanpuhuvan pullon asemakiskalta, ja niin. Se oli sit just Sitä. Raikas ja nami, jälkimaku melkein liian vahvan savuinen mutta ei justiinsa ylitä rajaa. Yammy.

Lauantaina sitten kauheasti surffailin ja koitin päästä perille siitä mikä just tän teen tekee niin kovin mainioksi, ja wikipedian avulla arvailin et onks se sitten Hojichaa vai mitä. Looginen ois ollut tuo juttu, kärtsänneen maku on niin vahva. Puteli on kuitenkin Suntoryn tuote, ja heillä on ihan oma kärtsyteensä, ja mun tykkäämän teen nimi viittaa enempi Italiaan kuin mihinkään paahteluihin. Se tosin voi olla mun sanakirjasta kiinni, Rikaichan ei tällä kertaa varsinaisesti pelastanut.

Seuraava askel oli tietty hit the streat ja koittaa etsiä erinimisiä viherteetuotteita. Valitettavasti, ehkä slummilähiösijainnistamme johtuen, Suntoryn virallista kärtsyteetä ei löytynyt eikä paljon mitään muutakaan. Jonkun toisen lafkan Hojichaa kyllä löytyi (ks. kuva tuolla jossain aiemmin), mutta se pärjäs sekä sokko- että epäsokkotestissä aika surkeasti. Paljon vähempi palaneen makua oli siinä kuin tuossa mun lempparissa jossa sitä ei pitäis olla lainkaan. Myös suosikin, Suntoryn iemon...naninanicha:n laimeampaakin (sama merkki mut vailla "vahva"-merkintää) versiota maistettiin mutta se oli vaan tylsää ja vetistä.

Suosikin kotisivu selittää babelkalakoukku leuankulmassa että "Italy Uemon Suntory Limited green tea ... is tasty preponderantly with upper quality, you aim toward the development of the tea of the tasting which is dense, the brown craftsman/teacher ... brown leaf of fine grinding, when drinking by combining, secure, does not remain in thickness and after can feel taste, it forced refreshingly and actualized the aftertaste." Nih. Ota tuosta sitten selvä.

Tai jospa vaan juon lemppariteetäni sen nimeä ihmettelemäti, ja ostan toistekin, justiinsa tuota lajia enkä mitään muuta. On niitä jokunen jo kokeiltu.

Sohva, salmiakkia, sienigarggei

Eilen viimein allekirjoitimme Uenossa vuokrasopimuksen. Moneen kertaan, ja sopimuksen kaikkiin saumakohtiin kans. Ja että se kesti.

Puol neljalta kokoonnuttiin Mikon kanssa välitystoimiston edustalla. Oltiin molemmat ainakin kuus minuuttia etuajassa (Mikon kuusminuuttinen oli kyllä hiukan pidempi), ja kyllä siinä ehti hermoilla. Kun noin minuutin edellä olevan rannekelloni viisarit kertoivat että aika olis jo 15:30:45 (oli sovittu että puolelta tasan tapahtuu), vispasin M-parkaa kadesta ja kerroin miten on koko tämä välitystouhu ollut skämmiä, ja että pistivät vain väliaikaistoimiston pystyyn, ja se noin 600Kyen mikä niille pari päivää maksettiin meni niiden sveitsiläishawaijilaispankkitileille, ja että nyt olis paras äkkiä etsiä suojaa Uenon puiston kodittomien telttojen kulmilta. Just ennen lopullista hermoromahdusta huomasin onneks hyvän enteen viereisessä näyteikkunassa. Tukea kotoa! Meitin leijona!

Ja hyvinhän kaikki sitten meni, joskin hitaasti. Kuvittele, että mitä tahansa virallista tehdessäsi et osais lukea niitä pienellä präntättyjä sopimustekstejä joita kukaan ei koskaan oikeasti jaksa lukea. Kuvittele lisäksi että henkilö joka ojentaa paperit kokee velvollisuudekseen selittää auki kaikki ne pikkunippelit ja itsestäänselvät turhuudet ("niinku jos vaan valo osuu seinään ja se tapetti haalistuu niin ei teidän tarvi maksaa mut jos niinku te piirrätte siihen jotain niin sitten te maksatte") -- osaamatta kovin hyvin kieltä jolla se selittää.

Toimituksen jälkeen mentiin eksymisen kautta Chiban Ikeaan (olin katsonut paikan sijainnin väärin, ja päädyimme ensin Funabashiin eikä suinkaan haluttuun Minami-Funabashiin joka oli aika lailla toisaalla). Pienen seikkailun jälkeen löydettiin kumminkin perille, ja saaliiksi saatiin mm. edukas mut hyvän tuntuisella patjalla varustettu vuodepeti ja kasa suomalaiseen makuun sopivia karkkeja. Kiireestä huolimatta testattiin myös viimein paikan safkakuuluisuutta: ruotsalaisia kumiperunoita ja pikkuruisia lihapullia. En suosittele kenellekään jolla ei ole ikävä peruskoulun lounasannoksia.

Romppeiden toimitus olis muuttopäivän iltana, eli päästään ilmeisesti nukkumaan eka yö muualla kuin lattialla. Jos nyt vaan onnistuttiin sopimaan se toimitus oikein -- edistyksellisesti homma hoidettiin yrittämättäkään huitoa paikalle ketään englantia puhuvaa. Jännätään, jännätään.