Alitajunnan jekkuja part II

Väsyttää.

Heräsin aamukolmelta painajaiseen: Olimma pienellä retkueella matkalla yönylivaellukselle jolleen mystiselle saarelle. Lauttoja meni harvakseltaan, kello 11:59 ja 13:jotain, ja lauttamatkan oli määrä kestää pari tuntia. "Niin että jos siihen kahdentoista lauttaan ei ehditä niin aika myöhään menee eikä tämän päivän aikana pahemmin vaellella." Puol kahdentoista nurkilla seuralaiseni ottavat rennosti enkä minä hoputa, tässä unessa mulla on vakaa aikomus olla hötkyilemättä ja painostamatta ketään. Jos ei haluta ehtiä ekalle lautalle niin sitten ei.

Viime hetkellä kuitenkin porukkaan iskee "mut pitäähän sitä nyt yrittää ainakin"-henki ja tajuan että ehtiminen on etäisesti mahdollista jos juoksen edellä ja viivytän lauttaa (tää on lähtöisin selvästi tosielämästä muuten, mut silloin tultiin alas vuorelta ja viivytyksen kohteena oli bussi). Ryhdyin keräämään kamoja kiireellä ja sähelsin ja väsäsin. Minuutit kuluivat tuskaisen nopeaan mutta lopullinen niitti oli kun koitin kerätä kaikki mahdolliset akkulaturit äkkiä mukaan jotta kamerat yms härpäkkeet saataisiin vaikka lautalla ladattua.

Tässä vaiheessa meni liian hektiseksi. Ne laturin johdot! Miten solmussa ne olivatkaan! Heräsin kauheaan kiireen tuntuun ja pulssi oli ainakin kuussataa.

Jälkeen parin tunnin nettiselailun ja various attempts to sleep onnistuin uinahtamaan, noin puol tuntia ennen herätyskellon soittoa. Ja tuloksella että? Tällä kertaa painajainen oli proffa joka tarttui labrassa hihasta ja vei rauhalliseen paikkaan juttusille. Kyseli kauhean tarkkaan kaikesta mun tutkimuksesta ja sanoi huomanneensa että vähän takeltelee mutta että on kovasti valmis reippaasti tukemaan ja muutenkin kovin isällisesti sanoi monia ystävällisiä ja rohkaisevia asioita. Painajaista oli se että mä en saanut sanaa suustani vaan olin ihan lukossa ja tööt ja koko ajan monta askelta jäljessä siinä mitä ajattelin että olis ehkä pitänyt sanoa. Kuulostaa lattealta mutta unessa tää vaan oli niin hirveää ja kaikkea mahdollista kauheampaa.

Syy uneen oli tietty se et eilisen yleispalaverin jälkeen proffa tosiaan otti hihasta ja kyseli datankeruuprojektista ja sanoi että hyvänen aika, tee vaan suunnitelma ja kerro paljonko rahaa tarttet niin sitähän kyllä saat. Tuolloin tilanne ei ollut painajaismainen vaikka häiriinnyinkin siitä että palaverista poistuvat vyöryivät koko ajan meitin ympärillä ja ohitse. Musta on oikeasti tulossa ihmiskammoinen, olo on kuin oheisella linnulla.

Niinkö oikiasti. Painajaisia laturinjohdoista ja kilteistä professoreista? Jo aiemmin tutuksi on muodostunut toistuva painajainen siitä että en vaan kerta kaikkiaan kerkeä bussiin tai junaan matkalla duuniin. Voisko joku sanoa mun päälle et ollakseen paha, asian kuuluu olla.. no, paha, ja aivon ei tartteis niin paljoa stressata turhuuksista? Et se vois ylipäätään laittaa asiat semmoisiin paljonpuhuttuihin mittasuhteisiinsa?

Päh. Ostetaan lopo tomia.

Tekemisiä ja tekemättömyyksiä

Perjantaina käväistiin Uenon puiston Tokion kansallismuseossa tsekkaamassa siellä vielä muutaman viikkoa pyörivä Da Vinci -näyttely. Perjaintai-ilta valittiin siksi että näyttelysaitin ruuhkakuvaajan mukaan näyttelyn jonotusajat viikonloppuisin ovat turhan pitkiä ja arkena ei piäse. Perjantaisin aukioloa on mukavasti venytetty iltakahdeksaan, ja tuumattiin että kyllähän se kolme tuntia nyt pakosti riittää.

Eikä riittänyt mihkään. Ensinnäkin: se Leonardon kaverihan oli nero! ..Mitä, eikö se olekaan uutinen? Näyttelyn vetonaula, Annunciation (jonka Japaniintuontia vastaan protestoidakseen italialaiset ovat mm. kahlinneet itseään museonportteihin) ei ollut mulle se vaikuttavin juttu. Käsittämätöntä oli lahjakkuuden monialaisuus, se että siinä vaiheessa kun jalat oli jo väsykuluneet, aukesi kulman takana vielä aina vaan uusia ja uusia huoneellisia ihan täysin erilaisia keksintöjä. Tunnustan että fanitan täysiä, en pelkästään taitoa vaan sitä uskomatonta kiinnostusta maailmaan ja sen ilmiöihin mikä töistä paistoi.

Varsinaisessä näyttelyssä kului ehkä noin kaksi tuntia, jonka jälkeen kierrettiin yleisnäyttelyitä ja museokauppaa jäljellejäävä aika. Museon tilat ovat valtavat. Käveltiin nopeasti päärakennusta ympäri että saatais joku kuva siitä mitä sinne sitten myöhemmin tullaan katsomaan paremmalla ajalla, eikä silti ehditty käydä läpi edes puolia huoneista. Museoalueen kahteen siipirakennukseen ei edes ehditty laittamaan nenää. Uuuudestaan. Sitten joskus.

Viikonloppu taas piti käyttää loppujen lopuksi taas vaeltamiseen. Viikon loppupuolella oli säätiedotus kääntynyt paremmaksi ja päätin uusia vuorikeikan ja ottaa viimein ne aamuneljän valokuvat vuorenhuipulta. Ei ois kyllä kauheasti huvittanut, mutta kun toukokuu alkaa olla jo pitkällä ja lämpötilat satunnaisina päivinä jo lähellä kolmeakymppiä, niin aika pian pitää kyllä päästä käymään jos aikoo ennen syksyä. Kesällä on paitsi liian kuuma kiivetä matalilla korkeuksilla, myös surkean sumuiset näkymät sateettominakin päivinä.

Reippaasti siis pistin aamulla laukun kasaan (eväsvalmisteluineen yms pakkaamisoptimointeineen ja varvassukkien jalkaanpujottamisiin noin parin tunnin homma) ja valmistuin lähtemään viime tingassa klo 11:37 junalla Uguisudanista. Kyykytin Mikkosen saattamaan asemalle ja tää johti sitten siihen että noin 30 astetta kotiovesta mut suostuteltiin jäämään kotiin. Tai siis mä sanoin että äääh, en haluais lähteä, ja toinen sanoi että no älä lähe. Pyöräillään jonneen. Prkl mitkä painostustaidot.

Pyöräilyn ja hankonhankinnan (josta ehkä lisää myöhemmin) lisäksi käpästeltiin eläintarhassa ja sohellettiin Uenopuiston lammella joutsenpolkuveneessä. Aurinko paistoi ja oli kesäistä eikä vielä ihan liian kuumaakaan.

Eli en kyl kadu. Joskus on kivaa kesälomailla löysästi, ja kamerankäytön oppitunti Uenon eläintarhassa oli ehkä hyödyllinen juttu niitä tulevaisuuden auringonnousukuvia ajatellen. Plus viikonlopun toisella Ikebukuronvierailulla tarjosi Yoe maailman parasta tuoretta ruisleipää. Nam!

Mun alitajunnalla on agenda

Vaihtelun vuoksi vietin ison palan viikonlopusta vuorella¸ samalla kuin kuin viikko sitten. Jaa miks taas? Nokun halusin ottaa kaiken irti auringonnoususta: paitsi pystyttää teltan silleen että The Näköala olis vain parin askelen päässä ja nousta tarpeeks ajoissa tällä kertaa, myös ikuistaa tunnelman sillä paremmalla kameralla.

Säätiedotus sanoi et lauantaina sataa mut kuuden maissa selkenee ja sunnuntaiaamu olis kirkasta. Täydellistä siis. Raahasin mukaan Mikkoparan joka oli puurtanut koko viikon niska limassa duunia ja nukkunut huonosti, jotta se vois nukkua vielä huonommin viel yhden yön ja lisäks palella.

Sää toimi just niinkui oli luvattu. Kiivetessä satoi jossain välissä noin kolme pisaraa ja oli sumuista ja pilvistä. Teltta saatiin pystytettyä kuuden maissa ja samoihin aikoihin alkoi taivast kirkastua lännestä idän suuntaan. Auringonlasku jäi hiukan pilvien sisään mutta valot olivat aika makeet, ja kivakameralla sai muutaman mukavan kuvan.

Yöllä ulkona kipaistessa oli täydellisen tähtikirkasta. Tokion valot siintivät jossain kaukana ja tähtiä oli monta miljoonaa enemmän kuin koskaan missään aikaisemmin. Fuji erottui kaukaisuudessa vain epämääräisenä pimeydessä leijuvana lumihuippuna.

Nousin hiukan puol neljän jälkeen kun oli viel pimeää, ja pystytin istumaleirin rinteeseen näköalapaikalle. Kylmä oli siedettävää kun sai lipittää kuumaa misokeittoa, ja kun maisema alkoi valoistumaan ja linnut laulamaan aika tarkalleen neljältä, oli aika hienoa. Paitsi että sen hyvän (ja painavan ja ison) kameran akku oli sit loppu. Grrrr. Lisäks auringonnousun tiellä oli just tarkalleen yks lähivuorista niin etten oikein sitäkään nähnyt. Hiljalleen valaistuva maisema oli kyllä silti hieno vaihtuvine värineen. Miljoona sinisen ja harmaan ja vaaleanpunaisen sävyä. Hienous.

Mä luulen että tää kamera-asia tarkoittaa sitä että missio on kesken. Pitää mennä vielä kerran jonain lähiviikonloppuna, ennen kuin kesä tekee paikan liian kuumaks ja ilman kosteaksi ja sumuiseks.

Kuuluisia viimeisiä

Kävimme Mikkosen kanssa satunnaisella iltakävelyllä. Taito-ku:n Negishi (nykyinen asuinkaupunginosa) on paitsi kuulemma, myös näemmä kiehtovaa aluetta. Tuntiseksihotellit ja vuokraparakit seisovat vierivieressä vanhojen japanilaistyylisten hökkeleiden (paitsi että suuri osa niistä ei oikeasti ole ees hökkeleitä vaan ihan kunnossapidettyjä, vanhoja kumminnii) ja temppeleiden seassa. Kadut ovat kapeita ja niin kerrassaan epäruutukaavassa.

Ookayamassa (se paikka missä kouluni yhä sijaitsee ja missä asuttiin eka japaninvuosi) kadut menevät yhtä lailla keskenään vinoon, ja parin eksyntäkerran jälkeen ryhdyin iltakävelyillä aina kantamaan kolikoita junalipun ostamista varten. Eksyä voi, mutta junalinja karttoineen löytyi sielläpäin suht helposti aina. Edellisellä asuinalueella Tsurumissa rahankanto taisi tapahtua aika automaattisesti, tosin junalinjoja risteili siellä hiukan harvemmassa (satamalähiössä kun oltiin) ja eksymiset päättyivät aina lopulta kodin löytymiseen jalkaisin. Useiden tienkysymisten kautta kyl, ja jalat olivat myös joskus aika kuluneet.

Uguisudani on tuntunut eksymisen suhteen turvalliselta. On olemassa muutama pääväylä jotka teoriassa vaikeuttavat eksymistä. Lisäksi löytyy Yamanote-linja, ja jokunen iso joki joita ei ainakaan voi huomaamattaan ylittää. Ollaan siis käyty kävelemässä ihan noin vain pidemmältikin, ilman karttaa tai suunnitelmaa.

Ja nyt sitten käytiin taas. Vaellettiin, ja jossain vaiheessa lähdettiin kotia päin. Tienviitoista (joita joskus on ja joskus ei ole) pääteltiin asioita ja suuntia ja taivallettiin. Ei näyttänyt tutulta. Katsottiin kadunvarsikarttaa ja oltiin ylpeitä siitä että osataan lukea täkäläistä osoitesysteemiä, tai ainakin minä olin. Lohko kolme, lohko kolme, siellä me ollaan (lohko on instakeksitty termi, täkäläisittäin choume, on semmoinen epämääräinen kulmio joka sisältää joitain kymmeniä taloja)!

Maisema näytti tutulta ja pääsin just sanomasta Mikolle miten miellyttävää tää kävely nykyään on kun osaamme lukea karttaa eikä tartte pelätä eksyvänsä. Kolmen minuutin päästä maiseman tutut elementit olivat niin lähellä että saatoimme todeta niiden olevan täysin vieraita, ja läheisestä osoitekyltistä hoksasimme että vaikka choume oli oikea, oli kaupunginosa väärä. Että se siitä.

Mut häpeä sikseen. Ei me kovasti kaukana oltu, ja paluumatkalla löydettiin kauppa joka myy Lihaa, viiniä ja pakastettuja lohkoperunoita.

Hankohinku

Nyrriitti, sano.

Virallisten toimenpiteiden teko täälpäin ei ole meikäläiselle rasittavaa pelkästään kielihankaluuksien takia. Perinteisesti kaikki dokumentit vahvistetaan leimasimella (hanko tai virallisemmin inkan), mutta varsinkin ulkomaalaisilta hyväksytään myös allekirjoitus. Hyvä niin, mutta leimasinperinne aiheuttaa tiettyjä komplikaatioita.

Ensinnäkin, leimasinjälkiä vertaillessa pienetkin erot otetaan huomioon. Tämä pätee myös allekirjoituksiin. Länsimaassa kun nimensä lappuseen sutaisee, oikeellisuusvertailu on useimmiten hyvin summittaista, mutta Japanissa olen joutunut uusimaan allekirjoitukseni turhan monta kertaa.

Toisekseen, leimasimelle varattu tila on pieni ja pyöreä, puoltoistsenttii halkaisijaltaan suunnilleen. Se allekirjoitusrutiini mikä mulla ennen tännetuloa oli, oli harjaantunut kirjoittamaan pitkästi ja leviästi. Ympyröihin raapustamani tuhrut olivat varsinkin alkuaikoihin sangen satunnaisia.

Kolmanneksi, koska leimasinta on helppo käyttää, dokumenteissa on yleensä lukuisia paikkoja joihin leima (tai allekirjoitus) täytyy läntätä. Identtisenä.

Joku aika sitten mua kyykytettiin postissa kun kävin tekemässä osoitteenmuutosta. Alkuperäisen nimikirjoituksen zetan alakaari oli kulmikas, mutta koitin allekirjoittaa muutospyynnön pyöreäkaarisella z:lla! Setä puisteli päätään ja huokaili ja ihmetteli ja lopulta läksytti väsyneenä, "Dame dame dame", osoitellen epäkohtaa. Kieli keskellä suuta kopioin alkuperäistä versiota kunnes kelpasi.

Tänään sain puhelun tilipankistani (pieni välihehkutus: sentään ymmärsin että se on pankista ja että ne haluaa mut käymään siellä, wee). Pari kuukautta sitten tekemäni kuntosalin suoraveloitussopimus oli kosahtanut, mihinkäs muuhun kuin allekirjoitusten eroihin. Pankin arkistojen nimmari on reippaat kaks vuotta vanha jo, ja eroaa täysin siitä minkälaiseksi leimaympyrätihruni on muodostunut. Onneksi pankkineidillä oli näyttää vanha malliksi, ja suoraveloitussopparin kolme allekirjoitusta viivattiin yli ja sain hitaasti kopsia vanhantyylisen sotkun kelpaamattomien viereen. Niin, ja sitten vielä ylleviivattujen allekirjoitusten päälle -- ekat kolme merkkasivat sitä että tahtoisin tehdä tämän suoraveloitussopimuksen tällä allekirjoituksella, ja jälkimmäiset sitä että ylleviivaus on validi ja etten suinkaan halua käyttää sitä allekirjoitusta. Uh.

Lopputulos: nyt mä ihan oikeasti aion viimeinkin hankkia sen hiton leimasimen. Pitäis vaan päättää haluanko selvitä niin halvalla kuin mahdollista vai haluanko ihkun leiman. Norsunluuhun en kyllä koske. Toivon kanssa että voin vielä jälkikäteen vaihtaa pankin ja postin tietoihin allekirjoitukseni hankoon ilman et tartteis avata uus tili tai jotain. No, jos tarvii niin vaihtanen pankkia samantein semmoiseen jossa on enkunkielinen nettipankki kans.

Kun asia oli pankissa hoidettu, ojensi neiti mulle läksiäislahjaksi paketin paperinenäliinoja, spetsiaalipaketti jossa yhdistyy Mizuho (pankki) ja Hello Kitty. Ja palatessani takaisin labraan heittelivät pihan multa/nurmikentällä pari tyttöä pesäpalloa, koppihanskat kädessä ja piikkikorot jalassa.

Hassu maa, tää.

Metsä, vuori ja se lentokyvytön iso lintu elkeineen

Oli toinenkin uus teltta ja sitä piti testata, menin vuorelle.

Lauantaina kipusinkapusin tuttua rinnettä mahdottoman myöhään. Kello löi kahta kun aloitin Okutamasta (se on se mihin juna menee), ja kolmea siinä vaiheessa kun päiväreissultaan palaavien virta oli tukkoisimmillaan. Kon-ni-chi-waaaaa-aa-aa. Ensin alkuun oli söpöä se että kolmasosa matkalaisista pysähtyi ja kovisteli että mitä nyt näin myöhään enää minnekään kiipeän, jaa että takanosuyamalle, mutta sinnehän on vielä matkaa. Sitten ei ollut enää söpöä, vaan väsyttävää, ja liian hidastavaa. Lisäks pelkäsin itsekin että vaiks nyt olen tän reiluun kolmeen tuntiin jo huonommillakin säillä kipaissut, niin entäs jos nyt vaan Kerta Kaikkiaan Menee Koko Vuorokausi!!

Hermostutti, mut vakuutin itseni opettelemalla kaikkiookoolitanian japaniksi hiljaa mielessäni. Vikoilta kyselijöiltä (jotka urheasti alkumatkasta pyöräilivät ylös ja nyt taas alaspäin) sainkin häkeltyneet mutta kannustavat Wooo! Sugoiiiii!-t kun ohijuostessani hihkuin että juujuu, kaikki hyvin, teltta on ja monesti käyty ja tästähän menee sinne enää kaks tuntia. Meni tunti nelkytviis. Polku on hyvä ja tasainen vaiks nouseekin paljon. Puoltoisttuntii ennen pimeää olin perillä.

Lämpi päivä oli. Keväinen. Epätavalliseen tapaan vuoret eivät olleet vaiti vaan alive with a sound of talitintit and the likes, ja puiden lehdet kovasti vaaleanvihreinä puolikasvuisina niin että maisemat vielä näkyivät mutta kauniisti sävytettyinä. Piti kuunnella koko matka kielikasettia ja/tai musiikkia (kun se tuttu reitti on niiin tylsä) mut eihän semmoisesta tullut mitään. Maisemat näkyivät taas astetta enemmän kuin tällä välillä koskaan. Vihreää oli, ympäriinsä, kaukaisilla huipuilla kans.

Määränpää, hätäapumaja jossa (epäjuoma)vesipiste ja notskipaikka ja pöytätuolisarjoja oli perin alive myös. Könysin metsään sivummalle valikoimaan hiukan vinoa (mutta ei sentään savussa ja metelissä) telttapaikkaa, mut heti peuranpaskat sivuun potkittuani ja telttaisen pystytettyäni, tuli joku kanssaretkeilijöistä esittäytymään ja pyytämään seuraan. Tätä olin salaa toivonut, ja myös sitä ettei vaan missään nimessä näin kävisi. Otin aikalisän, ja kävin katsomassa Takanosuyaman huipulla kuinka ringonlasku vaaleanpunastuttaa Fujin. Lytistynyt eväsleipä oli aika hyvää tässä seurassa. Huipullakin oli tosin teltta mutta vain yks ja asukit tuntuivat nauttivan rauhasta kuten minäkin ja keittelivät nabejaan taustalla hyvin hillitysti.

Nuotioseurue sitten minut syötti ja juotti ja jutustutti. Luokanopettajat ja yläasteen vuoriklubi. Kuus 15/16-v poikaa jotka pistettiin esittäytymään englanniks ja mä pilasin kaiken puhumalla niille japania. Tarjottiin sakea. Otin hiukan. Sitten teetä. Vai kahvia. Eeeikiitos, hyvä näin. Viskiä? Viiniä? Olutta? Vodkaa? Hyvä vitsi, hahhaa, paitsi että myöhemmin näytti siltä että kaikkea tarjottua olis kyllä löytynyt. "Nämä pojat, nämä eivät vielä voi näitä juoda, mutta X-sensei ja minä, me ollaan huonoja opettajia". Päädyin juomaan Liptonin keltaista. Se oli vähemmän pahaa ilman maitoa ja sokeria! Myös paahdettiin vaahtokarkkeja (mä poltin omani ja pojat katsoivat vähän vinoon mutta nielaisivat sukkelaan voiääh-äänensä), ja spämmiä (kun olin kertonut että suomessa me paistamme notskilla makkarata). Kaikki tämä kesti ehkä noin puol seiskasta vähän alle kasiin, jolloin pojat alkoivat tehdä matkaa petiin ja minä tilaisuudesta vaarin ottaen heti matkin.

Yö oli lämmin. Kasin maissa, petiin painuessa (pimeäntulon jälkeen siis jo reipas tunti, yleensä kylmä lyö (jos lyö) sukkelaan kun aurinko katoaa) 12 astetta. Kelpas nukkua, paitsi että se pohja oli vino. Ens kerralla menen sinne savuun vaan. Sen verta monta kertaa heräilin patjaltalipsumiseen yön aikana että kun herätyskello soi 04:15, ei ois huvittanu yhtään, ulkona näytti harmaalta ja säätiedotus oli luvanna pilveä aamuks ja aamupäiväks. Lojuin viisminsaa mietiskellen -- ja tästä mun pitää piiskata itseäni -- kuten myös siitä että kun viimein pääsin ylös, pakkasin varvaserottelusukkani makuupussin sisään (mikon makuupussi on hyvä ja lämmin mut en vihaa mitään niin paljoa kun sen pakkaamista, sormet meni hajalle taas). Ja palatakseni ajassa taaksepäin, piiskaus vois seurata myös siitä et herätyskello soi liian myöhään. Koska päivä ei tosiaankaan ollut mikään harmaa, harmaa oli vain se juurakko johon olin telttani uloskurkistusaukon suunnannut, toispuol auringonnousun.

Viistoistyli neljä oli ulkona täysin suhteellisen valoisaa. Täysin siinä mielessä että lamppua ei tarttennut, eteensä näki, ja teltan ja romppeet saattoi ongelmitta pakata ilman pelkoa minkään pikkuosan unohtumisesta multamaahan. Suhteellisen siinä mielessä että vaiks aurinko oli noussut jossain kaukana, siten että ystävällisesti valo heijastui mullekin, jos ois ollut talvempi päivä (yö?) niin tähän aikaan ois vielä hyytynyt. Tosin niitä sukkia ulos makuupussipussista jumpatessa kyl ois tullut lämmin. Kamat oli kasassa viistoistvaille viis, ja aamupalatta (miten tässä vaiheessa jo saattoi olla nälkä vaiks spämmi- ja vaahtokarkkikestien jälkeen viel ennen nukahtamista vetaisin tonkatsunuudelisotkusekoitusevääni?) kipaisin matkaan. Edellisreissun perusteella oli aamupalapaikka jo valkattuna.

Suoraan leiripaikalta lähtee harjannereitti Kumotoriyamalle, Tokion korkeimmalle huipulle. Siellä kävin viimeks tässä paikassa yöpyessäni, ja tapoin itseni heti alkumatkasta valitsemalla kahdesta rinnakkain kulkevasta reitistä sen oikeanpuoleisen, joka, sen sijaan et kulkisi tasaisesti rinteen sivua, kapuaa kolmen jyrkän ja luisurinteisen huipun ylitse -- korkeuserona noin sata metriä per huippu, ja alhaalla käydään joka välissä. Nyt oli suunnitelmissa kipaista vain eka huipelo, aamiaistaa siellä ja polkujen (karttaan merkkaamattomasta) yhtymäkohdasta väistää seuraavat kipuamiset.


Huipulla tuuli, mutta koska alkaa olla kesä, ei ollut liian kylmä istua jonkin aikaa. Kääriydyin sadan jenin eristemattoon, ravistelin muovipurkkiin sullomani pikakahvipurut ja kermajauheet lähes paakuttomiksi, ja nautin kaffeet eiliseltä syömättä jääneen halpakaupan riisivalmisteen ja kanakökköjen kera. Kello oli ensin noin viis ja lopulta noin puol kuus ja koko istumisen ajan siniharmaat vuoret hiukan vaihtoivat väriään, Fuji välillä kirkastui ja himmeni ja sai valopiikkejä nousevasta auringosta, ja linnut lauloivat, ja tuuli puhalsi. Eikä mitään muuta. Eikä tätä voi kuvailla sanoin eikä kuvin eikä videoin. Enkä ois voinut toivoa mitään muuta kuin että oisin ollut siinä viel varhemmin, ehkä teltta siin huipun tuntumassa. Ens viikonloppuna. Makuupussissa olemaan, ettei kylmä aja pois. Sinne.

Ei sitä paljoa muuta tartteis kun just sen aamunkoiton, ja sen ettei olis kiire sitä katsomasta pois. Vuorten ainoa vika on se että niiltä pitää lähteä veks.

Niin ja se että niillä joskus sataa rakeita sivusuunnassa ja ukkostaa ja muutenkin on hirveää.

Sakejätski kasipuol, apilat täys kymppi

Kaunis ilma kun oli, käytiin taas eilen pyöräretkellä. Tällä kertaa suoraan pohjoiseen, yli Sumidajoen, Kita-Senjuun päätyen. Käytettiin menestyksekkäästi haitek polkupyöräparkkihallia ja löydettiin kansainvälistuotemarketti jossa moninaisia meitille tärkeitä tuotteita. Jatkettiin matkaa Arakawajoelle, jonka laitamilla oli aika heinäkuiset fiilikset ja, tadaa, apiloita! En muista niitä täällä pahemmin nähneeni. Nurtsikin oli harvinaisen elinvoimainen, ja ihan oikeaa nurmikkoa tosiaan eikä jotain sekalaista bambualuskasvillisuutta tai pilalle palanutta nöyhtää. Apiloiden suurin hienous oli niiden tuoksu. En koskaan Suomessa tajunnut miten vahva se on, tai tuoksu nyt vaan automaattisesti oli läsnä, sitä ei tarttenna miettiä. Nyt kun hajuherkku on niin harvinaista sen pisti merkille, aivo loksahti voimalla nostalgiseen moodiin ja lapsuuden kesät olivat yhtäkkiä läsnä.


Reissu päätettiin taas Asakusaan jossa tehtiin kolmas jätskitesti. Oli ihan jees, sake maistui selvästi alussa mutta oli niin mieto että parin eka lipaisun jälkeen sitä ei enää huomannutkaan. Jotenkin kummallisella tavalla jäde onnistui maistumaan jugurttiselta. Ylipäätään raikkaampi ja kirpeänmakeampi kokonaisuus kuin odotin, ei paha mutta ei mikään kummoinenkaan. Testaamisavustaja toisaalta arvosti paljon korkeammalle kuin aiempia porkkanaa ja kurpitsaa, mut siihen ei voi luottaa kun se maistoi niin vähän vain. Hmph.


Tekeepä kyllä tää lomaviikko kummia blogitustahdille. Hupshei.

Ei koskaan onsenia

Käytiinpä GW:n kunniaksi viel toisellakin vaelluksella, tällä kertaa päivän verran vain. Ekaa kertaa lähdettiin Hinode-kylän puolelta ja sieltä kiivettiin harjanteen yli (ja sitä pitkin) Gozenyaman ylitse Okutama-laaksoon. Polku oli paikoin vaarallisen kapea ja luistava ja reitillä oli paljon ylös-alas sahaavia pätkiä mutta kokonaisuudessaan ihan kelpo retki. Saatiin myös taas vaihteeksi juttua aikaiseksi jollain huipulla tavattujen retkeilijöiden kanssa -- vai pitäisikö sanoa että ei kyetty juttelua välttämään. Melkein koko matkan oli sää keväisen kuuma ja hieno, ja tälläkin kertaa reissu oli tarkoitus päättää kylpylässä.

Ja tälläkin kertaa yritys feilasi. Laakson pohjalla virtaava joki (Tamagawa) oli kauniin sään ansiosta täysin lomailijoiden vallassa. Sillalle asti nouseva grillien savu oli sakea, ja kylpylän pihalla karmea ruuhka. Yrittäessämme päästä sisälle, pysäytti meitin japanilainen setä jonkun numerolappupinon kanssa. Kuulemma ilman vuoronumeroa ei sisälle pääsisi, ja sedän kädessä näkyvän lappupinon numerot juoksivat jossain puolentoistasadan kieppeillä. Ei jääty yrittämään. Koskaan meitä ei onsenonnista. Sniff. No, sentään netistä jälkikäteen tietoa etsiessäni löysin tietoa alueen muista mahdollisista kokeilun arvoisista paikoista. Tsurutsuru onsen Hinode-kylän alueella vois olla mukava joskus talviaikaan ulkokylpyineen. Tama Tech -huvipuistoa on taas monesti tullut junan ikkunasta ihmeteltyä ja kylpyläkin pitäis paikasta löytyä. Se vaan mikä pistää mulla kovasti paikan testaamista vastaan on että pelkään törmääväni hirmuiseen ruuhkaan ja hälinään. Notta katsoopa nyt sitten.

Lievensin onsenpettymystä kotona tekemällä herkkumakutestin. KitKat, vihreä tee. Kermaisen pehmeää ja täyteläistä, vihreän teen maku miedompi kuin jossain aiemmin testailemissani teesuklaissa. Oikein namia.

Bigfoot

Yksi asioista jotka nykyään elämässä ovat vaikeita on kenkien hankkiminen. Mä ostan tossukoita sujuvasti miesten puolelta (joskin lesti on yleensä tosin hippasen turhan leveä), Mikkosel on vaikeampaa. Nyt oli haussa vaelluskengät ja käytiin läpi monta outdoorkauppaa ja niiden vepisivuja ennen kuin todettiin että joo, koot loppuu yleensä takalaisissa mitoissa 29:aan, ja ilmeisesti 30:ta isompaa ei yriteta ees maahantuoda. Intternetista loytyi kuitenkin onnekkaasti isokenkäisten kauppa, Kutsu no hikari. Sielt voinee vastedes shopata sandaalit ja muutkiin, kun yksi puoti vieläpä sijaitsee ihan kävelyetäisyydellä. Jee. Aiemminkin ollaan vierailtu erilaisissa isojen ihmisten vaatteita/kenkiä myyvissä puodeissa mutta kenkien valikoima on ollut pahasti surkean kurja ja design kanoottimallistosta.

Ohessa kuvatun venekengän lisäksi jonkinsortin vaelluskengätkin löytyivät, olivat vaan ainoa sopiva koko ja vaihtoehdot kurjia, toivottavasti toimivat.