Metsä, vuori ja se lentokyvytön iso lintu elkeineen

Oli toinenkin uus teltta ja sitä piti testata, menin vuorelle.

Lauantaina kipusinkapusin tuttua rinnettä mahdottoman myöhään. Kello löi kahta kun aloitin Okutamasta (se on se mihin juna menee), ja kolmea siinä vaiheessa kun päiväreissultaan palaavien virta oli tukkoisimmillaan. Kon-ni-chi-waaaaa-aa-aa. Ensin alkuun oli söpöä se että kolmasosa matkalaisista pysähtyi ja kovisteli että mitä nyt näin myöhään enää minnekään kiipeän, jaa että takanosuyamalle, mutta sinnehän on vielä matkaa. Sitten ei ollut enää söpöä, vaan väsyttävää, ja liian hidastavaa. Lisäks pelkäsin itsekin että vaiks nyt olen tän reiluun kolmeen tuntiin jo huonommillakin säillä kipaissut, niin entäs jos nyt vaan Kerta Kaikkiaan Menee Koko Vuorokausi!!

Hermostutti, mut vakuutin itseni opettelemalla kaikkiookoolitanian japaniksi hiljaa mielessäni. Vikoilta kyselijöiltä (jotka urheasti alkumatkasta pyöräilivät ylös ja nyt taas alaspäin) sainkin häkeltyneet mutta kannustavat Wooo! Sugoiiiii!-t kun ohijuostessani hihkuin että juujuu, kaikki hyvin, teltta on ja monesti käyty ja tästähän menee sinne enää kaks tuntia. Meni tunti nelkytviis. Polku on hyvä ja tasainen vaiks nouseekin paljon. Puoltoisttuntii ennen pimeää olin perillä.

Lämpi päivä oli. Keväinen. Epätavalliseen tapaan vuoret eivät olleet vaiti vaan alive with a sound of talitintit and the likes, ja puiden lehdet kovasti vaaleanvihreinä puolikasvuisina niin että maisemat vielä näkyivät mutta kauniisti sävytettyinä. Piti kuunnella koko matka kielikasettia ja/tai musiikkia (kun se tuttu reitti on niiin tylsä) mut eihän semmoisesta tullut mitään. Maisemat näkyivät taas astetta enemmän kuin tällä välillä koskaan. Vihreää oli, ympäriinsä, kaukaisilla huipuilla kans.

Määränpää, hätäapumaja jossa (epäjuoma)vesipiste ja notskipaikka ja pöytätuolisarjoja oli perin alive myös. Könysin metsään sivummalle valikoimaan hiukan vinoa (mutta ei sentään savussa ja metelissä) telttapaikkaa, mut heti peuranpaskat sivuun potkittuani ja telttaisen pystytettyäni, tuli joku kanssaretkeilijöistä esittäytymään ja pyytämään seuraan. Tätä olin salaa toivonut, ja myös sitä ettei vaan missään nimessä näin kävisi. Otin aikalisän, ja kävin katsomassa Takanosuyaman huipulla kuinka ringonlasku vaaleanpunastuttaa Fujin. Lytistynyt eväsleipä oli aika hyvää tässä seurassa. Huipullakin oli tosin teltta mutta vain yks ja asukit tuntuivat nauttivan rauhasta kuten minäkin ja keittelivät nabejaan taustalla hyvin hillitysti.

Nuotioseurue sitten minut syötti ja juotti ja jutustutti. Luokanopettajat ja yläasteen vuoriklubi. Kuus 15/16-v poikaa jotka pistettiin esittäytymään englanniks ja mä pilasin kaiken puhumalla niille japania. Tarjottiin sakea. Otin hiukan. Sitten teetä. Vai kahvia. Eeeikiitos, hyvä näin. Viskiä? Viiniä? Olutta? Vodkaa? Hyvä vitsi, hahhaa, paitsi että myöhemmin näytti siltä että kaikkea tarjottua olis kyllä löytynyt. "Nämä pojat, nämä eivät vielä voi näitä juoda, mutta X-sensei ja minä, me ollaan huonoja opettajia". Päädyin juomaan Liptonin keltaista. Se oli vähemmän pahaa ilman maitoa ja sokeria! Myös paahdettiin vaahtokarkkeja (mä poltin omani ja pojat katsoivat vähän vinoon mutta nielaisivat sukkelaan voiääh-äänensä), ja spämmiä (kun olin kertonut että suomessa me paistamme notskilla makkarata). Kaikki tämä kesti ehkä noin puol seiskasta vähän alle kasiin, jolloin pojat alkoivat tehdä matkaa petiin ja minä tilaisuudesta vaarin ottaen heti matkin.

Yö oli lämmin. Kasin maissa, petiin painuessa (pimeäntulon jälkeen siis jo reipas tunti, yleensä kylmä lyö (jos lyö) sukkelaan kun aurinko katoaa) 12 astetta. Kelpas nukkua, paitsi että se pohja oli vino. Ens kerralla menen sinne savuun vaan. Sen verta monta kertaa heräilin patjaltalipsumiseen yön aikana että kun herätyskello soi 04:15, ei ois huvittanu yhtään, ulkona näytti harmaalta ja säätiedotus oli luvanna pilveä aamuks ja aamupäiväks. Lojuin viisminsaa mietiskellen -- ja tästä mun pitää piiskata itseäni -- kuten myös siitä että kun viimein pääsin ylös, pakkasin varvaserottelusukkani makuupussin sisään (mikon makuupussi on hyvä ja lämmin mut en vihaa mitään niin paljoa kun sen pakkaamista, sormet meni hajalle taas). Ja palatakseni ajassa taaksepäin, piiskaus vois seurata myös siitä et herätyskello soi liian myöhään. Koska päivä ei tosiaankaan ollut mikään harmaa, harmaa oli vain se juurakko johon olin telttani uloskurkistusaukon suunnannut, toispuol auringonnousun.

Viistoistyli neljä oli ulkona täysin suhteellisen valoisaa. Täysin siinä mielessä että lamppua ei tarttennut, eteensä näki, ja teltan ja romppeet saattoi ongelmitta pakata ilman pelkoa minkään pikkuosan unohtumisesta multamaahan. Suhteellisen siinä mielessä että vaiks aurinko oli noussut jossain kaukana, siten että ystävällisesti valo heijastui mullekin, jos ois ollut talvempi päivä (yö?) niin tähän aikaan ois vielä hyytynyt. Tosin niitä sukkia ulos makuupussipussista jumpatessa kyl ois tullut lämmin. Kamat oli kasassa viistoistvaille viis, ja aamupalatta (miten tässä vaiheessa jo saattoi olla nälkä vaiks spämmi- ja vaahtokarkkikestien jälkeen viel ennen nukahtamista vetaisin tonkatsunuudelisotkusekoitusevääni?) kipaisin matkaan. Edellisreissun perusteella oli aamupalapaikka jo valkattuna.

Suoraan leiripaikalta lähtee harjannereitti Kumotoriyamalle, Tokion korkeimmalle huipulle. Siellä kävin viimeks tässä paikassa yöpyessäni, ja tapoin itseni heti alkumatkasta valitsemalla kahdesta rinnakkain kulkevasta reitistä sen oikeanpuoleisen, joka, sen sijaan et kulkisi tasaisesti rinteen sivua, kapuaa kolmen jyrkän ja luisurinteisen huipun ylitse -- korkeuserona noin sata metriä per huippu, ja alhaalla käydään joka välissä. Nyt oli suunnitelmissa kipaista vain eka huipelo, aamiaistaa siellä ja polkujen (karttaan merkkaamattomasta) yhtymäkohdasta väistää seuraavat kipuamiset.


Huipulla tuuli, mutta koska alkaa olla kesä, ei ollut liian kylmä istua jonkin aikaa. Kääriydyin sadan jenin eristemattoon, ravistelin muovipurkkiin sullomani pikakahvipurut ja kermajauheet lähes paakuttomiksi, ja nautin kaffeet eiliseltä syömättä jääneen halpakaupan riisivalmisteen ja kanakökköjen kera. Kello oli ensin noin viis ja lopulta noin puol kuus ja koko istumisen ajan siniharmaat vuoret hiukan vaihtoivat väriään, Fuji välillä kirkastui ja himmeni ja sai valopiikkejä nousevasta auringosta, ja linnut lauloivat, ja tuuli puhalsi. Eikä mitään muuta. Eikä tätä voi kuvailla sanoin eikä kuvin eikä videoin. Enkä ois voinut toivoa mitään muuta kuin että oisin ollut siinä viel varhemmin, ehkä teltta siin huipun tuntumassa. Ens viikonloppuna. Makuupussissa olemaan, ettei kylmä aja pois. Sinne.

Ei sitä paljoa muuta tartteis kun just sen aamunkoiton, ja sen ettei olis kiire sitä katsomasta pois. Vuorten ainoa vika on se että niiltä pitää lähteä veks.

Niin ja se että niillä joskus sataa rakeita sivusuunnassa ja ukkostaa ja muutenkin on hirveää.